Rokkia ja romantiikkaa

Kun työstimme elokuun lopussa facebookissa julkaistua Dingo-kuvakoostetta, huomiomme kiinnittyi eturivin fanityttöihin, joiden katseesta huokui ihailu lavalla rokkaavaa Neumannia kohtaan. Kuvan välityksellä pystyi aistimaan myös vahvempia tunteita, rakkautta ja saavuttamattomuudesta huokuvaa tuskaa, jota faniensa yläpuolelle asettunut idoli sai ihailijoissaan aikaan.



Dingon fanimeri Myyrmäessä elokuussa 1984. Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Timo Simpanen. 



Samankaltainen tilanne on taltioitunut viidenkymmenen vuoden takaa, kun eräs 1960-luvulla rocktähteytensä kokenut mieshenkilö muisteli bändinsä suosionvuosia. Bändin keikat eri puolilla pääkaupunkiseutua ja vähän kauempanakin saivat nuoret liikkeelle. ”Kirkuva friidulauma” ympäröi bändiä, missä he ikinä esiintyivätkin. Rohkeimmilla oli mahdollisuuksia myös läheisempiin kontakteihin: 

Mut Puistokulmasta, kun me kerran yks uusvuos soitettiin siellä ja tultiin autolle, ni se oli ihan täys tyttöi. Siel oli, mä en muista kuin paljo niit siel oli, mut kaikki kamat ja ittemme sinne ja tota lähettiin. Kaikki takajouset poikki siit autosta.  (mies synt. 1946)

Tässä tapauksessa, kun tähteyttä kesti vain muutaman vuoden, paluu tavikseksi oli karua. Iskurepliikit oli opeteltava ihan alusta asti: rokki-imago oli ennen puhunut puolestaan. 

Seurustelua 1960-luvun tyyliin. Kuva Martin Eklundin kokoelmat, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.



Joskus faneista saattoi olla jopa haittaa, sillä ne veivät aikaa tärkeimmältä, musiikin tekemiseltä.

Mä en ainakaan varsinaisesti kauheesti keskittyny siihen fanihommaan. Siin oli täys työ yrittää keksii seuraavalle levylle biisejä ja jaksaa tehä niitä keikkoja sillä innolla ja se oli vaan niinku, se tapahtu siinä sivussa. (mies synt. 1967)

Edellinen tarina oli 80-luvulta, ajalta, jolloin kirjeitä ja kortteja vielä läheteltiin. Yksi nuorempi rokkari harmitteli tavan jääneen unholaan.

A.K. Saatteks te paljon fanipostia?

T.E. Eei. Mä en tiedä, onks se vähä old school -juttu täl hetkel.

M.I. Onko?

T.E. Joo, siis mä oon oikeesti pettyny, et nyt ku ite duunailee näit musahommii, nii just tollaset kaikki mageet jutut on kadonnu. (mies synt. 1988)

Kortti Jiri Nikkisen kokoelmat, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tähän mennessä tehtyjen haastattelujen pohjalta rockmaailma näyttäytyy melko sukupuolittuneelta. Alueelta, jossa miehillä ja naisilla on omat ”tonttinsa”. Kärjistäen voisi sanoa, että miehille on kuulunut soittaminen ja ”starailu”, naiset ovat olleet enemmän sivussa, taustalla, "statistina" ja aivan konkreettisestikin alapuolella lavan edessä. Totta kai asetelma on viime vuosikymmenten aikana muuttunut, kun lavalle on noussut enemmän tyttöbändejä. On silti muistettava, että Vantaalla on muutamia maineikkaita ja pitkän uran tehneitä naisrokkareita, jotka ovat vakiinnuttaneet asemansa ja osoittaneet, että myös naisilla on mahdollista edetä tässä miehiseksi koetussa maailmassa. Naisista bänditoiminnassa ollaan oltu sitä mieltä, että jos joku osaa soittaa/laulaa ”on sama, mitä housuissa on”. Mitä taas tulee bändissä toimimiseen ja ryhmädynamiikkaan, on sukupuolella monille väliä. Naisen ei välttämättä uskota sopivan miesporukkaan.  

Kyllähän me sitä joskus puhuttiin, että olis ihan kauheeta jos olis meidän bändissä joku tyttö. (mies synt. 1974)

Tyttöystävä, hengaaja, fani ja bändäri... Näitä rooleja tytöille on ollut aina tarjolla ja ilman tätä puolta, rockin olemus jää vajaaksi, kuten Stuart Coleman on asian tiivistänyt: "Kaduilla hengaaminen, kaverit, rakastuminen, bänät, vitutus, vauhti, bailaaminen, kaikki tämä oli sisäänrakennettuna rock´n´rolliin." Tyttöjen mukanaolo on antanut bänditoiminnalle merkityksen, tavoitteen ja lähtökohdan.

Sillon kuudennella luokalla mä hiffasin, et kuinka siistii on soittaa bändissä ja minkälaisia hyötyjä siitä on nuorelle miehen alulle... Noo, kyllähän siinä tiettyä kiinnostusta herättää kauniimman sukupuolen puolella ja silleen että. (mies synt. 1973)

Tämä oli erään rokkarin muisto reilun 20 vuoden takaa, mutta hän epäilee, että homman ydin on edelleen sama.

Eihän noi hormoonikimput oo muuttunu mihinkään, se nyt vaan on niin, että teini-ikäset on teini-ikäsii. (mies synt. 1973)

Ihailun ohella eräs rokkari myönsi, että myös konkreettisiin toimiin oli varauduttava. Bändin treenikämpästä, vanhasta omakotitalosta, oli yksi huone varattu intiimimpään seurusteluun.

Mut sitten meillä oli siellä erilaisia tiloja. Siel oli semmonen yks todella pieni huone. Semmonen, missä joutu olemaan niin kuin todella lähekkäin. Sen tota huoneen nimi oli neitsytkammari. Niin ja sit kun se oli semmonen pieni soppi, niin sit jos jotain bileitä pidettiin, niin se oli semmonen ihan hyvä vetäytymispaikka. (mies synt. 1974)

Rock ja romantiikka kuuluvat erottamattomasti yhteen, siitä kertovat jo lukuisien laulujen sanat, jotka käsittelevät tätä elämän herkkää tunnepuolta. Mutta ovatko rokkarit keskivertoa romanttisempia? Ainakin heillä on väline kertoa näistä asioista yleisesti hyväksytyllä tavalla.

Se voi olla niitä ainoita sallittuja tapoja ilmaista sitä sisintään pojilla. Et tytöthän saattaa saada sen tarpeen niin kuin hoidettua jollain muulla tavalla, mut mä luulen, et se on just noille pojille ja just tossa iässä. Ei niitä kovin montaa tapoja niitä muita ole. Sitähän voi laulaa vaikka kuinka lällyjä rakkauslauluja, mut meepäs vaikka runoilemaan niitä jonnekin, vaikka lausumaan runoa tonne, niin eihän se... (nainen synt. 1974)

Olemme pyrkineet kysymään kaikilta haastateltavilta tyttöjen ja naisten merkityksestä bänditoiminnassa, tyttöystävistä ja faneista. Kysymykseen on saatu vastauksia vaihtelevasti eikä se ole ollut helppo aihe edes kysyä. Usein kysymystä on sivuttu silloin, kun puheena ovat olleet rockelämän varjopuolet. Bändissä soittaminen on parisuhteelle haaste epämääräisten ”työaikojen” ym. takia ja vaatii varsinkin kotiin jäävältä osapuolelta ymmärrystä. 

Reboundin laulaja ja rocktutkijat fanikuvassa Koisorockissa 2012. Vaatiiko tämä ymmärrystä myös kotiin jäävien rocktutkijoiden puolisoilta? :D 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Osaltaan tyttöystävä-kysymyksen vaikeus liittyy haastattelutilanteeseen ja asetelmaan, jossa kaksi naista haastattelee yhtä tai kahta rokkaria. Tietynasteista varovaisuutta lisää keskustelujen äänitys sekä tietoisuus materiaalin päätymisestä museon arkistoon. Olemme huomanneet, että tavatessamme joitakin henkilöitä toisen kerran, täydennyshaastattelu on usein syvällisempi kuin ensimmäinen ja silloin aroista ja henkilökohtaisemmista aiheista puhuminen on luontevampaa. Myös elämäntilanteet muuttuvat. Nuoruuden aikaisia ihastuksia ei koeta ehkä mainitsemisenarvoisiksi naimisiinmenon ja perheellistymisen jälkeen.

Tähän mennessä kerätyn aineiston pohjalta meille on hahmottunut tällainen kuva rokista ja romantiikasta. Vastaako se todellisuutta? Kommentoi! :)

Anna (tumma) ja Mari (vaalee)

Vantaan taidemuseossa elokuussa päättyneessä Kauneus - 6 näytöstä -näyttelyssä oli yhtenä teemana kuvitteellinen rockbändi. Rami Niemen ja Teemu Väätäisen teosta katsoessa ei voi välttyä huomaamasta viittauksia pornografisiin elementteihin. Mutta missä on romantiikka? Kuinka paljon "munaa" rokki vaatii? Kuva Vantaan taidemuseo. Kuvaaja Sakari Manninen.