Basistin muotokuva

Wedding Crashersin basisti Vaskifesteillä 2012. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Jostakin syystä meistä on jo pitemmän aikaa tuntunut, että rokkaritutkimusaineistomme koostumuksessa basistit ovat vahvasti edustettuina. Tämä fiilis on erityisen voimakas tapauksissa, joissa muusikko on itse ottanut yhteyttä meihin ja tarjoutunut jututettavaksi, sillä hyvin usein kyseinen henkilö on paljastunut basistiksi. Nopeasti väsätyn tilaston mukaan haastateltavista muusikoista basistien esiintyvyys on kuitenkin ihan maltillista. Kitaristeja on ehdoton ylivoima 18, sitten tulevat 12 basistia, 11 laulajaa ja 8 rumpalia.  Joka tapauksessa tämä mielenkiintoinen mututuntumamme on saanut meidät utelijoiksi tietämään lisää tästä paljon puhutusta muusikkoryhmästä. Miksi basistit ovat jääneet mieleemme? Tarkastelemme tässä blogissa aineistomme ja omien havaintojen valossa soittajia, stereotypioita ja niiden todenpohjaa käyttäen päälähteenämme tietysti 12 basistiamme.

Vernissan animaatioasemalla kuvataan parhaillaan Korson kapinasta kertovaa animaatiofilmiä. Se toteutetaan yhteistyössä animaatioaseman, Vantaan nuorisopalveluiden kädentaitopajan ja kaupunginmuseon kanssa. Idean pohjalla on antamamme historiallinen aineisto kyseisestä tapahtumasta, mutta nuoret ovat saaneet ihan vapaat kädet aiheen työstämiseen. Tarinassa myös basistilla on oma pieni roolinsa. Varsinaista juonta emme nyt paljasta, mutta jo käsikirjoitusvaiheessa oli mielenkiintoista huomata nykynuorten kovin perinteiset basististereotypianäkemykset. Lähtökohtana oli kuulemma, että ”basisti ei saa naista”. Sen verran kuitenkin paljastettakoon loppuratkaisusta, että tällä kertaa flaksi käy. Erona solistin suoraviivaisiin naisseikkailuihin, basistin rakkaus on ”aitoa”, kädestä pitelyä ja muuta romanttista hempeilyä. Kannattaa siis tsekata marraskuun loppupuolella YouTubeen ladattava video vuoden 1965 nuorisomellakasta 2010-luvun nuorten tulkitsemana.



Renegadesin basisti pian valmistuvassa animaatiossa. 
Kuva Vernissa, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Jessie Layser.

Basisteista riittää juttua, niin kuin me kaikki tiedämme. Basso on yksinkertainen soitin, samoin basisti. Vai onko näin?

Siin on joku, kun se on niin yksinkertainen. Ehkä tää on se tyypillisin vitsi se, et kun basisti meni ottaa bassotunteja, niin parin tunnin jälkeen sitä ei enää ilmestynytkään sinne ja sit se opettaja soittaa sille, et ”Miks sä et oo tullut tunnille?”, niin et, ”Kun mulla on niin paljon keikkaa, et mä en kerkee”. (mies synt. 1965)

Miten basistiksi päädytään? Onko jokin basistiominaisuus, mikä on olemassa jo syntymästä asti vai onko basisti rooli, mihin vain ajaudutaan? Bassossa on neljä kieltä ja sitä saatetaan tämän takia pitää muita bändisoittimia helpompana soittimena. Basso on valikoitunut soittimeksi muutamassa tapauksissa tyyliin:

…yks mun lukiokaveri, joka ei myöskään juuri soittanut mitään, mut oli joskus vähän kitaraa soittanut. Niin se tuli basistiksi. (mies synt. 1974)

Sit joskus 15-, 14-vuotiaana aloin soittaa bassoa. …Dee Dee Ramone ja Sid Vicious ja kumppanit innoitti tähän basson soittamiseen ja ajattelin, et kitaraa ei pysty soittaa, kun siin on niin monta kieltä. …Ekan bändin kitaristi opetti mulle jotain, en enää muista itekään ja sit se sano itekin, et tätä enempää mä en voi sulle opettaa, et nyt pitää ite opetella. Se lähti siitä, et soitti vaan jotain yhtä sointuu: dön, dön, dön… Tosta se lähtee, ihan alkukantasesta. …Vähän niin kuin vahingossa ajautu siihen. Ja sit siinä oli vielä se punk innoittajana, et jos nää nyt pystyy tommosta soittaa, niin kai sitä itekin pystyy jotain. (mies synt. 1990)

Basson valitseminen ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti soittotaidottomuutta ja vaikka lähtökohta olisi ollutkin tämä, oppiminen on aina mahdollista. Aineistostamme löytyy myös esimerkkejä bassoon siirtymisestä jonkin muun soittimen kautta.

Mä oon musiikkileikkikouluun mennyt varmaan ja sitä kautta sitten pianoa soittanut yhdeksän vuotta ja sitten tota siirryin rankempiin aineisiin, elikkä rokkiin. Aloitin soittaa bassoa ja bassoo soittelen vieläkin, kitaraa jonkin verran myöskin. (mies synt. 1982)



Hiekkaharjun oma poika Tumppi Varonen Espalla. 
Kuva Tumppi Varosen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Monta kertaa on tullut esiin se seikka, että hyvät basistit ovat arvossaan ja sellaiset ”revitään kaikkein parhaimpiin juttuihin”. ”Että kannattaa miettiä sitä soitinvalintaa”, Vaskivuoren bändimaikka Pekka Rautiokin muistuttaa. Järkeily soittimen valinnassa todellakin kannattaa, niin kuin kansainvälistä menestystä nauttivan Sunrise Avenuen basisti Ilkka Ruudun menneisyys osoittaa.

…lukiossa se lähti vast sillai enempi ja sit sillon mä valitsin myös ton basson, ja oikeestaan sen takii, kun koulu oli täynnä kitaristeja. Kukaan ei soittanu bassoa. …Olin mä soittanu siin vähän ennen bassoa, mutta siinä se sit niinku lähti ihan niin tavallaan kunnolla. (mies synt. 1975)

Kallistumiselle jonkin muun kuin basson suuntaan löytyy kuitenkin paljon houkutuksia. Kitaristien ylivoimainen edustettavuus tutkimusaineistossamme osoittaa omalta osin tämän tosiseikan.

Kyl mäkin bassoo soitin jossain vaiheessa, mut kitara oli kuitenkin silleen, et se on niin kuin se ”frontman”, siin saatto olla siin siis… Sit sen [kitaran] kanssa muutenkin, se oli aika luonnollinen valinta, kun sen kanssa pysty säveltää, basson kanssa ja rumpujen kanssa niin se on vähän hankalampaa. (mies synt. 1968)

Me olemme kuitenkin tavanneet myös säveltäviä basisteja. Ei käy silti kiistäminen sitä, että bassoa on varmasti kivempi soittaa muiden kanssa kuin itsekseen. Kitaristeja riittää, mutta ehkä basistiksi ryhtyminen vaatii joskus myös jonkin verran rohkeutta. Basso, siinä missä rummutkin, on oleellinen osa toimivaa rokkibändikokonaisuutta, joten sen roolia ei pidä vähätellä.

Siis basso on niin kuin tavallaan, se on vähän tylsä soitin soittaa yksin himassa. Et jos sä soitat kitaraa tai pianoa, niin sä voit soittaa kaikkii biisejä ja säestää lauluja ja muuta, mut sit, et: dum, dum, dim, dim, dum, dim, dim, dum… Niin onhan se vähän, et se vaatii… et se on selkeesti niin kuin orkesterisoitin. Et sulla pitää olla bändi joittenkin kaa, et se yksin treenaaminen vaatii vähän luonnetta ja sisua enemmän kuin jollain tommosella, josta saa heti kivoja soundeja. (mies synt. 1970)



Kaksi kitaraa ja basso. 
Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Minkälaisen luonteen basson soittaminen siis vaatii? Yksi basisteistamme kiteytti: ”Jokaisella on se oma luonteva ilmaisutapa, millä pystyy ilmaisemaan itseään”. Basistin paikka on perinteisesti enemmän taka-alalla, ei yleensä ainakaan kaikkein kirkkaimpien spottien alla.

Kenties se, että jos ottaa sen basson tai rummun, niin monesti on sitten vähän semmonen niin kuin komppailijaluonne. (mies synt. 1970)

Vaikka varmasti jotakin vaikutusta saattaakin persoonallisuuskysymyksellä olla siinä, riehuuko rumpukapuloiden kanssa, paistatteleeko stagen etualalla vaiko fiilisteleekö matalia sointuja. Mihinkään yleispätevään luokittamiseen soittimien perusteella, läpänheitosta huolimatta, ei haastateltavamme ole automaattisesti lähteneet. Ennemminkin on korostettu yksilöllisiä luonteenpiirteitä.

Meidän omien sanojen mukaan just meidän kitaristi on huithapeli, joka ei osaa huolehtia asioista ollenkaan ja mä [basisti] taas oon semmonen, joka pitää liiankin hyvin asioista kiinni ja laulaja on semmonen taitelijasielu, et milloin se nyt tulee ajoissa treeneihin tai milloin se sit nukkuu treenien yli ja rumpali taas on semmonen oikeen työmies, että kuuntelee, mitä sille sanotaan ja tekee sen, mitä sille sanotaan ja on ajoissa yleensä ja tolleen. Nää nyt on tämmösiä, mut en mä yleensä semmosta tiettyä, et basistit on basisteja, jollaisia…  en osaa sanoa. (mies synt. 1990)

Monet tapaamamme basistit ovat paljastuneet bändinsä taustahäärijöiksi, jotka varaavat keikkoja, tsekkaavat koko bändin koneeseen, järjestävät tapahtumia, valokuvaavat demojen kansia ja promokuvia, sanoittavat ja pyrkivät aikatauluissaan täsmällisyyteen. Onhan olemassa sanontakin, että jokin tulee yhtä varmasti kuin bassosoolo, ehkäpä tällä tarkoitetaan myös itse basistia.

En voi sanoa olleeni missään bändissä leaderi, että mulla ei niin paljon oo sitä musiikillista visiota, et musta ne, jotka tekee eniten ne biisit ja tolleen. Vaikka mä nyt niitä sanotuksia teen aika paljon. Mut silleen, et laulajalla on varsinkin se viimeisin sana, et miten hän haluu laulaa ja tolleen yleensäkin. Mut voi sanoa, et mä oon semmonen puuhamies, joka on tehnyt niin kuin kaikkee. (mies synt. 1990)


The Wrecking Queensin basisti Malla Vaskifesteillä 2012. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Ehkäpä nämä luonnekuvaukset selittävät osaltaan basistien aktiivisen avuliaisuuden ja kiinnostuksen myös Rock´n Vantaa -hanketta kohtaan. Meidän mieleemme vantaalaiset basistit ovat jääneet mukavina, sosiaalisina ja analyyttisina haastateltavina. Stereotypiat eivät aina basistienkaan kohdalla ole vain huono tai huvittava juttu. Erään kitaristin sanoin:

Semmosen pienen stereotypian mä voisin ehkä sanoa, että musta tuntuu, että basistit on keskimäärin aika fiksuja. Ehkä se semmonen, et kun se on vähän kuitenkin silleen siellä takana sitä komppia, niin monesti ne on semmosia vähän ehkä pohdiskelevia. Vähän fiksumpia. (mies synt. 1970)

Tämän blogikirjoituksen taustalukemisena käytettiin Hanna Talasniemen artikkelia muusikkojen huumoriperinteestä. Basistivitsien lisäksi siinä paljastetaan myös muusikoiden asenne tutkijoita kohtaan. Tutkijoiden esittämille kysymyksille naureskellaan ja tutkimusaiheita ihmetellään. Heräsi kysymys, onko meissäkin jotain hauskaa? Ei kai. No, kyllä meitäkin on välillä naurattanut. Tilannekomiikkaa on ainakin riittänyt, milloin on videokamera ollut puoli keikkaa vinossa, milloin on suusta lipsahtanut hassu kysymys eikä aina rokkareiden käyttämä slangikaan avaudu. Ja sitäkin ihmettelemme, miksi basistit näyttävät säilyvän ikäistään nuorimpina? Kertokaa, jos tiedätte!




Tällä kertaa rumpalin kainalossa. Basisteista vitsaillaan Suomessa, maailmalla huumorin kohteena ovat rumpalit. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Rähinää, rajoja ja rock´n rollia



Cliftersin Lurin potkunäyte, taustalla Peevo ja Jiri. 
Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.



Kun syyskuun blogissa käsittelimme rokin herkkää puolta, huomasimme aineistoa läpikäydessämme, että aiheella on toisinaan se aggressiivisempikin kääntöpuolensa. Romantiikka ruokkii myös väkivaltaa. Helsingin maalaiskunnan rockmaailmasta 1960-luvusta kertovissa haastatteluissa tämä tulee esiin erityisesti keikoilla. Fanityttöjen ihailu synnytti epäluuloja paikallisten kollien keskuudessa. ”Helsingistä” tulevat söpöt rokkaripojat aiheuttivat ärsytystä. Trendikäs vaatetus ja seudun tyttöjen osoittama ihailu olivat oleellisia innoittajia kateuteen. Keikat saattoivat päättyä täyteen rähäkkään.

Porukka tuli, kun keikka loppu, niin ne rikko ikkunat ja tuli, hyökkäs kimppuun sitte ku, tytöt oli kato niin innoissaan, niin kundit oli niin katkeria että… Kyl me kuitenki niinku aina selvittiin. No kaikesta hurjin oli tossa Hämeenkylässä. Hämeenkylässä kesken soiton, nii hyppäs yks kaveri sinne lavalle, meiän rumpali nous ylös vaan ja tinttas. Se lens selälleen sinne yleisön joukkoon ja sitte tota, siit tuliki täys kähinä, me hypättiin siitä sinne yleisön sekaan ja joku löi Karia siis niin, että tuli verta niin paljon ettei nähny mitään… Järjestäjät oli, oli hakattu ja lukittu johonki komeroon. (mies synt. 1946)

Ulkonäön ja mustasukkaisten tunteiden lisäksi myös soitettavan musiikin suhteen oli oltava tarkkana. Väärä musiikkityyli saattoi 50 vuotta sitten antaa aihetta nyrkkien käytölle.

Se toisaalta jako yhtä lailla jengin, et jos lähti keikalle tosta kehä kolmosen pohjoispuolelle, niin ois tullu turpaan, jos ei ois osannu soittaa tangoja ja muita. (mies synt. 1947)

Jostain syystä 1960-luku näyttäytyy Rock’n Vantaa -aineistossa muita vuosikymmeniä väkivaltaisempana ja verisempänä. Vuosikymmenestä muistetaan myös esimerkiksi Korson kapinana tai mellakkana tunnettu tilaisuus, jonka jälkeen jouduttiin sisäasianministeriössä pohtimaan palokunnan osallistumista yleisön rauhoittelutehtäviin ja antamaan kielteinen kanta palokunnan toimimisesta mellakkapoliisiin tehtävissä.



Korson työväenyhdistyksen rakentama tanssilava, Tanhurinne. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tapahtumat saivat alkunsa heinäkuisena rukouslauantain aattona, kun paikallisella tanssipaikalla Tanhurinteellä odotettiin ulkomaisen suosikkiyhtyeen Renegadesin esiintymistä, mutta antaa paikalla olleen silminnäkijän kertoa:     

…Siellä oli noin tuhannen ihmistä. Ja se rupes olee se talo niinku turvoksissa, että se oli varmaan jo muutenkin vähän pelastusihmisten silmissä vähän vaarallista. Siellä oli niin paljon jengii ja sitte kun ne kielsi sen Redeganesin lavalle tulon niin sit alko tapahtuu. Poliisi kävi ilmottamassa, että nimismies on nyt kieltänyt nämä karkelot.

Haastattelija: Mikä se oli se syy miks?

Se että tota ihmiset liikkuivat niin kuin olisivat tanssineet. Joo, se oli sillon ihan yleistä, että näistä se katkes aina. … Nehän pani sen talon ihan säpäleiks. Ne ihmiset siellä. Eli kaikki lasit pihalle ja me lähettiin heti kiitää kaverin kanssa sieltä. Siel oli ihan täys kaaos koko Korson keskustassa ja tota siel oli poliiseja niin paljo, ku ne sai haalittua ja palokuntaa tuli vesitykkeineen sun muineen sinne ja kaikenmaailman tappeluita ja sit törmättiin uudestaan tähän poliisiin, joka asu ihan naapuritalossa niin se sano, että nyt pojat lähtekää. (mies synt. 1950)

Keikkapaikkojen tappelut ja mellakointi nivoutuvat osaksi yleistä nuorisokulttuuria, jossa rajojen muodostaminen ja puolustaminen sekä oman ryhmän korostaminen eivät olleet uusi ilmiö 1960-luvullakaan. Ryhmäidentiteettiä on rakennettu erojen kautta, joista yhtenä näkyvänä piirteenä on voinut olla esimerkiksi tukan pituus. Tikkurilassa toisistaan mittaa ottivat yhteiskoulussa opiskelevat pitkätukat ja ammattikoulua käyvät rasvikset, joiden välistä jakoa haastateltava kuvaili erittäin voimakkaaksi.

”Rasvis” oli niinku varotus, et poistukaa paikalta. (mies synt. 1947)

Hiustyylien taakse kätkeytyivät erilaiset elämäntavat, ammatinvalinnat ja tulevaisuuden näkymät. Toisin sanoen, pitkätukat ja rasvikset edustivat 1960-luvun ilmapiirissä toisilleen vastakkaisia yhteiskuntaluokkia, jotka eivät välttämättä mahtuneet samalle kadunpätkälle, ainakaan samaan aikaan.       

Mopopoikia Tikkurilassa Asematien ja Kielotien risteyksessä 1970-luvun alussa. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tikkurila on ollut otsikoissa väkivalta-asioissa myös syksyllä 2012. Vantaan Sanomissa kirjoitettiin, että Tikkurilassa tehdään eniten pahoinpitelyrikoksia Vantaan kaupunginosista. Samassa jutussa Vantaan kaupunginjohtaja peräänkuulutti ratkaisuksi ”rakkautta rahan sijaan” (VS 22.8.2012). Tätä metodia on kokeiltu aikaisemminkin. Ainakin eräs 1970–1980-lukujen vaihteessa Tiksissä nuoruuttaan elänyt muisteli aikaa hippiaatteen jälkimainingeissa hyvin suvaitsevaksi ja rakkaudentäyteiseksi. Tappeluita tietysti oli, mutta niiden seurauksena kukaan ei joutunut sairaalaan. Tällaisesta ”lempeämmästä pahoinpitelystä” on yksi esimerkki myös 80-luvun alkupuolelta, jolloin paljon siteeraamamme kolmikko Länsimäestä sai Tikkurilassa käydessään ”huitaisun tauluun”. Kaikki kolme samalta tyypiltä.

Sit me lähettiin siitä hipsii pois ja me huudeltiin perään siitä, et tuu Länsimäkeen, niin saat kuonoos. Ja se varmaan lähti meidän perään ja me juostiin oikein helvetisti karkuun. Että tää Tikkurila oli ihan perseestä. Ei täällä ollut mitään. (mies synt. 1966)

Syystä tai toisesta tapaamamme rokkarit, esiintyvät ainakin meille päin, pakoonpötkijöinä, ”lasileukoina”, rauhaa rakastavina hippeinä. He ottavat tarpeen vaatiessa jalat alleen ja muutamista osumista huolimatta hoitavat sovitut keikat, kuten esimerkki 90-luvulta erään brittipoppityylistä musiikkia soittavan yhtyeen Lappeenrannan keikalta osoittaa.   

Me oltiin Lappeenrannassa nuorisotalolla keikalla. … Me mentiin sinne Lappeenrannan… sinne jonnekin, siel on ne vallit siellä rannalla, niin siellä me oltiin viettämässä kesäpäivää ja juotiin viiniä ja... kun oli omaan keikkaan aikaa. Ja sit kun me lähettiin takas keikkapaikkaan, niin jotkut tämmöset... Se oli omituinen porukka, siinä oli fiftareita ja skinejä kimpassa ja ne lähti seuraamaan ja alko pieksee meitä. …No, homoiksi ja tytöiksi ne meitä haukku. …En mä edes tiedä, tieskö ne, mistä me ollaan, mut me vaan oltiin jotenkin ärsyttävän näköisiä. …Ei meille mitenkään kauheen pahasti käynyt. Sit me juostiin karkuun kovaa vauhtia ja... Vähän tuli osumia jollekin, mut ihan hyvin meni keikka. (mies synt. 1974)

Kyseisen bändin jäsenillä ulkonäkö tuskin oli kovin pelottava, mutta toisinkin voisi olla. Lävistykset, ketjut, irokeesit, mustat ja revityt vaatteet voivat tehdä joidenkin vastaantulijoiden olon epävarmaksi. Mutta kuinka paljon rockiin liitettävään väkivaltaan ja aggressiivisuuteen sisältyy performanssia ja suunnitelmallisuutta? Kitaran hakkaaminen säpäleiksi kesken konsertin on yksi ehkä tunnetuimmista rock-kliseistä ja siitä on kokemusta myös haastatteluaineistossamme. Kyllä siis Vantaallakin osataan suuren maailman tyyliin! :) 

Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.