Länsärinuoret (julkaistu 10.8.2012)



Lomat on nyt pidetty ja on ollut tosi mukava palata taas rokkiruotuun. Juuri ennen lomalle jättäytymistämme kesäkuun lopussa teimme ekskursioretken Länsimäkeen. Kesäkuussa olimme haastatelleet kolme Länsimäestä lähtöisin olevaa rokkaria. Melrosen Tokela ja Repa Nurmi sekä Cliftersin Jiri Nikkinen kertoivat meille omat kokemuksensa bänditoiminnasta, musiikin tekemisestä ja nuoruudestaan itävantaalaisessa lähiössä 80-luvun alussa. Jokainen tarina oli tietysti omanlaisensa, mutta myös hyvin samankaltaisia muistoja kaikilla kolmella oli Länsimäestä. Se ei olekaan ihme, sillä Tokela, Repa ja Jiri kuuluivat samaan tiiviiseen kaveriporukkaan. "Länsärissä", niin kuin 80-luvun nuoret lähiötään kutsuvat, oli paljon samankaltaisissa elämäntilanteissa olevia perheitä. Monien vanhemmat olivat eronneet, eikä alueen tulotaso ollut yleisesti kovin korkea, mutta ikätovereita riitti, haastateltavat muistelivat.

Nuoruusvuosien kannalta erityisen tärkeäksi paikaksi koettiin Länsimäen nuorisotalo. ”Nutalla” käytiin kuntosalilla, pelattiin biljardia, kehitettiin valokuvia, painettiin bändipaitoja ja hengailtiin. Siihen aikaan nuorisotalojen bänditoiminta oli aktiivista. Oli harjoitustiloja sekä keikkoja, jotka aina vetivät väkeä. Nuorisotalot tarjosivat aloitteleville bändeille tärkeän mahdollisuuden päästä keikkailemaan. Oman bänditoiminnan alkamisen myötä haaveena oli päästä treenaamaan nuorisotalolle, missä treenasi myös muutamaa vuotta vanhempien poikien Slippers-bändi, joka jo levytti. Jonkin ajan kuluttua unelma toteutui, kun sekä Clifters että Melrose siirtyivät koulun pommisuojasta nuorisotilan treenikämppään.

Jiri Nikkinen Länsärin nutan edessä. 
Kuva Repa Nurmen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Repa Nurmi.



Siel oli tota siin Länsärin nutalla semmonen kun Slippers, niinku semmonen rockabillybändi. Ne oli Jakomäestä itse asiassa ne jätkät kun ne on saanu sen treenikämpän siitä ja ne soitteli siel iltasin ja me kuunneltiin siinä ulkona lumisateessa kaiteella sitä ja se oli niinku että tosi hienoo. Mä luulen et me alotettiin vähän niinku se bänditoiminta siellä. (Jiri Nikkinen 14.6.2012)

Ennen "nuta-aikaa" kavereiden kanssa leikittiin läpi kaikki leikit. Kilpailtiin neppisautoilla, "montuilla" eli hiekkakuopilla hengailtiin ja poltettiin nuotioita ja juoksuhaudoissa leikittiin sotaa. Repa kertoi, että neppauksesta siirryttiin suoraan basson tai kitaran soittoon. Niitä harrastettiin vähän aikaa päällekkäinkin, mutta musiikista tuli nopeasti se kaikkein tärkein juttu. Bändit perustettiin ystävä- ja luokkakaveripiiristä. Viikonloppuiltoja nuoriso vietti Länsimäen koulun takana olevassa metsikössä. Kaikki tiesivät, minne tulla ja mistä muut löytää. Aikuisten ei muisteltu juuri puuttuneen nuorten vapaa-ajan rientoihin.

Länsimäen Dynamo. Talvisin pelattiin kaveriporukalla

lätkää, luistimia ei tarvittu. 
Kuva Repa Nurmen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Kaveriporukka muodostui löyhästi paristakymmenestä ihmisestä, mutta tiiviimpään ydinryhmään kuului noin kymmenen henkeä. 80-luvun alussa suosittiin fiftarityyliä. Vaatteet oli tapana kuluttaa loppuun, eikä uusia kenkiä ja vaatteita ostettu ennen sitä. Vanhoja valokuvia katsellessaan, Tokela kertoi naureskelleensa, että ”länsäriläiset olivat enemmänkin semmoinen resupekkalauma, jolla vaatteet lahos päälle, mutta musamaku oli ehkä vähän avoimempi kuin muilla.” Ajalle oli tyypillistä lokerointi musiikkimaun perusteella, mutta Länsimäessä ilmapiiri oli suvaitsevampi ja erilaisuus hyväksyttiin.



Et kun Länsärissä sattu olee semmonen tilanne se, et meidän porukassa sattu olemaan tasan yks punkkari, ni eihän sitä voinut. Sehän olis ollut epäreilua hakata sitä joka viikonloppu, et kyl se oli ihan yhtälailla siin porukas mukana ja vähän valistuneempi sit taas sen musiikin saralla. Sit taas Clifters-jätkät oli niinku Beatles-jätkiä, ne oli ainoita Beatles-jätkiä koko Vantaalla. Jotenkin nekin oli niin erikoisryhmää, et nekin oli vaan rikkaus siin porukassa. Mut suurin osa siit jengistä oli kuitenkin tälläsii fiftari-roots-musiikin ystäviä. (Tokela 6.6.2012)

Omista kotikulmista oltiin ylpeitä ja Länsimäkeä pidettiin mahtavimpana paikkana. Pientä vastakkainasettelua naapurilähiöiden nuorten kanssa joskus oli. Pahimmat ”vihulaiset” tulivat Mellunmäestä, Vesalasta ja Kontulasta. Länsimäki-leima säilyi Melrosella ja Cliftersillä vielä sen jälkeen, kun aikuistuttua muutettiin Helsinkiin. Pikkuhiljaa viittaukset lapsuuden lähiöön vähenivät, mutta tavallaan Länsimäen tuki oli kuitenkin aina takana. Joku on joskus sanonut, "Voit muuttaa Länsäristä, mutta Länsäri ei muuta susta”.



Länsimäessä oli siinä mielessä erikoista se, että se oli kauheen vahva identiteetti siihen silleen, et jengi halus olla Länsäristä. Ne oli niin kuin tosi ylpeitä siitä, tai ainakin meidän piirissä. Oltiin niin kuin Länsäri-hulluja. Me ollaan niin kuin kaikkein hulluimpia tässä maailmassa.

(Repa Nurmi 1.6.2012)

Kun Melrose rupes breikkaamaan, niin mehän niin kuin uhottiin sitä lehtiä myöten, että Länsäri on voimaa, et Länsäri on niin kuin kova juttu. Ja kun me oltiin jossain Pohjois-Suomessakin keikalla, niin jengi huusi sieltä, että hyvä Länsimäki! (Repa Nurmi 1.6.2012)



Ja yks, mikä mulle henkilökohtaisesti oli niin kuin tosi mahtava juttu, siihen aikaan ei ollut kauheesti graffiteja oikeestaan missään, niin joku oli kirjoittanut siihen Länsimäen Elannon seinään "Melrose", niin ihan spraymaalilla ja se oli monta vuotta siinä. (Repa Nurmi 1.6.2012). 
Onko sinulla kuvaa tästä graffitista? Ilmianna se museolle! 
 Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Ilppo Pohjola.

Haastattelujen myötä mielenkiintomme aivan Helsingin rajalla sijaitsevaan Länsimäkeen kasvoi entisestään. Länsi-Vantaalla ikänsä asuneille rocktutkijoita alkoi kiehtoa ajatus käydä kurkkaamassa omin silmin, minkälaisesta paikasta oikein oli kysymys, sillä omat, pitkälle mediasta saadut, ennakkokäsitykset ja haastatteluissa kerrotut hyväntuuliset nuoruusmuistot paikasta, eivät täysin kohdanneet. Minkälainen lähiö Länsimäki on tänä päivänä ja onko nykynuoriso siitä yhtä ylpeä kuin "Länsäristä" kahdeksankymmentä luvulla oltiin?



Länsimäen nuorisotalo kesällä 2012. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.



 Länsimäen nuorisotalolla tapasimme ensimmäiseksi nuorisotyöntekijä Harri Könösen ja saimme heti selville, että kukaan ei puhu enää "Länsäristä" vaan se on ollut jo pitkään "Länsä". Teimme haastattelun huoneessa, jossa Clifters ja Melrose aikoinaan treenasivat. Nykyään bänditreenitilaa ei Länsimäen nuorisotilassa enää ole. ”Kyllä bänditoiminta vielä kiinnostaa, genre vain on muuttunut. Rap-illoissa on porukkaa nutalla, mutta varsinainen bänditoiminta on koulun tiloissa”, Harri kertoi. Nuorisotalotoiminnalle riittää nykyäänkin kysyntää, nuoria pistäytyy paikalla keskimäärin 70 iltaa kohden. Yhteydet Mellunmäen puolelle ovat tiivistyneet ja esimerkiksi nuorisotiloja pyritään pitämään avoimina kaupunkirajojen yli.

Harrin mukaan kylähenki on aina ollut olemassa ja yhteistyö eri toimijoiden kanssa on hyvää. Länsimäellä on yhä vahva paikallisidentiteetti. Myös paluumuuttajia on. Toiset ovat saattaneet käydä välillä muualla piipahtamassa, mutta palanneet takaisin esimerkiksi perheenperustamisen myötä. Moni on myös sanonut, että heidän kotinsa on aina Länsimäessä, huolimatta siitä missä nykyään asuu. Kukaan haastattelemastamme "Länsäri-kolmikosta" ei ole palannut.



Kokoontuivatko nuoret täällä 30 vuotta sitten? Kuva Vantaan kaupunginmuseo.



 Nuorisotilalta suuntasimme pienelle maastoretkelle Länsimäen ytimeen. Koetimme löytää haastatteluissa mainitut ”nähtävyydet”, 80-luvun alun nuorisolle tärkeät paikat. Näimme Länsimäen koulun, sen takaisen pussikaljametsikön, myöhemmin rakennetun yläasteen, ”montut” ja Rajakylän koulun. Aurinko paistoi, kesäloman alku oli vain parin tunnin päässä ja lähiö näytti vehreältä ja rauhalliselta. Kuulemamme ja kokemamme perusteella oli siis todettava, että ei yhtään hullumpi mesta tuo Länsimäki :) 

Anna 

Työ ja ilonpito (julkaistu 21.6.2012)

Hihkuin innosta, kun kesätyöpaikka Vantaan kaupunginmuseon rock-hankkeessa varmistui. Paikka oli haluttu ja itse hakemuksessa sai todellakin pistää parastaan. Ajattelin, että tässäpä hieno mahdollisuus testata kansatieteen opinnoissa hankittuja kenttätyötaitoja käytännössä ja mielenkiintoisen aiheen parissa. Toki olin jo muutenkin melko museoitunut. Ehkä kymmenen vuoden urani basistin tyttöystävänä ja vaimona myös auttoi.

Kun tuttavat kysyivät mitä työni käytännössä pitää sisällään, hätkähdin hieman. Ensimmäiset viikot olen hengaillut festareilla, valokuvannut, kuunnellut musiikkia, jutellut mukavien herrasmiesten kanssa kahviloissa ja bäkkäreillä, kokeillut videokuvausta, viettänyt paljon aikaa facebookissa ja bloggaillut. Herääkin kysymys, miten tämä kesätyö sitten eroaa vapaa-ajasta ja onko tämä edes työtä?

Projektissa kerätään myös esineitä museon kokoelmiin
Tässä viimeisimpiä lahjoituksia.

Jos asiat ilmaistaan eri lailla, huomataan ettei kyse ole kuitenkaan pelkästä huvista. Hankkeelle tekemäni Facebook-fanisivu ja blogi ovat tiedottamista ja apuväline verkostoitumiselle. Festari- ja keikkakäynnit taas arvokkaita havainnointimahdollisuuksia ja paikan päällä kirjatut tunnelmat välittyvät toivottavasti myös vuonna 2014 avautuvassa näyttelyssä museovieraille. Toki esimerkiksi haastatteluihin valmistautuminen voi välillä tuntua hassulta, jos on selannut musiikkivideoita netistä ja huudattanut listahittejä toimistoympäristössä. Aina ei itse haastattelutilannekaan ole mukavin kaikista, vaan paikkana voi olla meluisa tupakkahuone tai sateella vuotava festariteltta kylmänä päivänä.

Metsästyksen kohteena esimerkiksi Frederikin 1967-70 toimittama villi nuorisolehti Stump.
Kuvan lähde

Hupia tai raskasta puurtamista, yksi asia lienee kuitenkin varma. Tämän tyyppinen työ rikkoo monien vanhanaikaista mielikuvaa siitä, mitä museoissa tehdään ja työn tekijöillä voi olla myös hauskaa. Usein löytää itsensä myös uusien haasteiden edestä. Viime viikkoina olen metsästänyt tiedonmurusia kirjastosta ja opetellut Vantaan kaupunginkirjaston avustuksella editoimaan videokuvaa. Toivomme, että Marin kanssa kuumeisesti työstämämme videomateriaali avaa projektin tavoitteita kaikille kiinnostuneille ihan uudella tavalla. Kunhan ensin pääsemme editointiohjelman kanssa yhteisymmärrykseen.

Rockaavaa juhannusta

Stella

Louhela Jam 2012 ja Koisotie 4 (julkaistu 15.6.2012)

Alkukesän päivät ovat sujuneet vaihteeksi varsin iloisissa tunnelmissa. Saimme projektiimme lisävahvistusta, kun museon kesätyöntekijä Stella aloitti kahden kuukauden urakkansa. Stellan ensimmäisenä koitoksena olivat Louhela Jamit, jotka järjestettiin Myyrmäen kupeessa Jokiuoman puistossa sunnuntaina 3.6. Kyseessähän on ilmaiskonsertti, joka järjestettiin nyt jo 21. kerran. Tapahtuman taustalla häärii joukko talkoolaisia, joita ilman Louhela Jameja ei olisi. Haastattelimme sunnuntain aikana, ja jo ennakkoonkin, eri tavoin järjestelyihin osallistuneita. Päällimmäiseksi ajatukseksi nousi vahva yhteisöllisyyden tunne ja yhdessä tekemisen (ja onnistumisen) kokemus, jota sateinen sää ei pystynyt lannistamaan. Stellan ottamia kuvia Louhela Jameista voi käydä katsomassa FB:ssa Rock'n Vantaa -sivuilla.

Yhtenä Louhela Jamien kohokohtana oli lauantai-illan klubikeikka Bar Cafe Lunassa. Siellä pääsimme näkemään ensimmäisen haastateltavamme Saska Ketosen tositoimissa Hybrid Childrenin rumpalina. Ei ihme, että projektimme sai viime vuoden marraskuussa niin energisen alun!


Lava valmiina bändiä varten. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Yhteisöllisyysteemaa toistuu bänditouhuissa muissakin yhteyksissä kuin rockkonserttien järjestämisessä. Viime päivinä paljon puhuttanut aihe on ollut Vantaan elävän musiikin yhdistyksen Velmun Vantaan kaupungilta vuokraaman Johansin tilan kohtalo. Kävimme tutustumassa paikkaan ennen lehtikirjoittelun alkua (Vantaan Sanomat 9. - 10.6.2012 ja Helsingin Sanomat 14.6.2012) toukokuun lopulla. Johansin tilan päärakennus on ollut Velmun käytössä 1980-luvun alkuvuosista ja edelleen siellä treenaa useita bändejä. Erona tähän päivään on ainakin se, että 1980-luvulla talossa harrastettiin bänditreenien lisäksi muun muassa silkinpainantaa, kynttilänvalantaa ja savendreijausta (Helsingin Sanomat 30.3.1985).

Aikaa värittivät ydinsodan pelko ja rauhanmarssit, joiden rekvisiitaksi Koisotielläkin rakenneltiin banderolleja ja ruumisarkkuja. Eräs haasteltava muisteli Koisotie 4:ssa 1980-luvulla tapahtunutta toimintaa ja nuoria, jotka viettivät siellä aikaansa. Yksi asia oli varma, sinne saivat tulla kaikki halukkaat ja joukkoon mahtui "tosi erikoisia tyyppejä". Ikähaitari oli reilusti alle kaksikymppisistä yli kolmekymppisiin. 

Kiinnostunut naapuri kuvasi Koisorock-tapahtumaa 80-luvulla. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Mukana oli tyttöjäkin. Joku saattoi olla bändinjäsenen tyttöystävä, mutta se ei ollut talolle pääsyn vaatimus. Tyttöjen roolia haastateltava kuvaili hyvin itsenäiseksi. Soittamaan tyttöjä ei kelpuutettu, mutta muuten haastateltava koki tyttöjen ja poikien välisen suhteen tasa-arvoiseksi. Joskus esimerkiksi talolla soitettu musiikki pitkästytti.

Annettiin me aina suoraa palautettakin. Et ei me silleen oltu kauheen kilttejä tyttöjä missään tapauksessa, [naurahtaa] pikemminkin hyvinkin suulaita. ... Et meil oli kuitenkin semmonen anarkistinen meininki. ... auottiin päätä ihan. (nainen synt. 1964). 

Tommi (kesk) ja Janne (oik) kertovat Annalle talon toiminnasta. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Toiminta Koisotiellä on nyt vaakalaudalla ja tulevaisuus bänditoiminnan osalta siellä epävarmaa. Tapahtuipa mitä tahansa, Rock'n Vantaa -hanke haluaa olla osaltaan tallentamassa tämän monelle ihmiselle eri tavoin merkityksellisen paikan historiaa ja tällä tavoin osallistua yhden vantaalaisen "nuorisotalon", vaikkakin epävirallisen, dokumentointiin. Taloon ja siellä vietettyyn aikaan liittyvät tarinat ja kertomukset, vaikka ne eivät välttämättä aina edustaisi vanhempien, kasvattajien ja muiden auktoriteettien käsitysten mukaista toivottua käytöstä, valottavat ainutlaatuisella tavalla vantaalaista nuorisokulttuuria lähihistorian osalta.

Koisotiellä 1980-luvulla henganneiden keskuudessa monien ystävyyssuhteet ovat säilyneet. Siellä vietetty nuoruus saattoi vaikuttaa ammatinvalintaan. Monilla tuleva työ liittyi musiikin tekemiseen, joku luki itsensä erityisopettajaksi, toinen löysi työpaikan lastenkodista. Yhteisenä piirteenä haastateltavamme totesi, että kun oli nähnyt ja osallistunut kaikenlaiseen, tulevaisuuden valintoja ei ohjannut pelko. Luottamus tulevaan on myös Rock'n Vantaa -hankkeen mottona. Jatkamme jännittävien haastattelujen (joita tähän mennessä on kertynyt 40 rokkarilta ja taustavaikuttajalta) tekemistä sekä odotamme innolla loppukesästä järjestettävää Koisorockia!

Mari

Kaupunkijuhlakeikkailua (julkaistu 23.5.2012)



Olipa aikamoinen viikko! Vantaan kaupunkipippalot on juhlittu ja rocktutkijoille kertyi paljon keikkahavainnointia ja pari erityisen jännittävää haastatteluakin. Meno on ollut haipakkaa, mutta nyt sopii vetäistä hieman henkeä ja keskittyä hetkeksi jälkitöihin ennen seuraavaa isompaa koitosta eli Louhela Jamia.



Glam rock bändi Caroline stagella. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.


Kaupunkijuhlat alkoivat osaltamme lauantaina 12.5., jolloin Myyrmäen Monitoimitila Arkissa konsertoivat Caroline sekä Axl Smith. Olimme paikalla hyvissä ajoin, koska mukanamme oli ensimmäistä kertaa videokamera, jonka olimme saaneet lainaksi Tikkurilan Musiikkikirjastolta ja kameran virittelyssä menikin sitten oma aikansa. Molemmat nimet vetivät omat keikkansa läpi täysillä ja tunteella, vaikka yleisöä ei paikalla ollutkaan kuin nimeksi. Mieleen tuli väkisinkin muutamassa haastattelussa esiin noussut väite siitä, että nykynuorisoa ei niin kiinnosta livemusiikki. Tiedä sitten, mistä kato nyt johtui, mutta paljosta jäi puuttuva yleisö kyllä paitsi. Museotädit nauttivat kuitenkin keikasta havaintoja tehden ja saimme myös haalituksi uusia tärkeitä rokkarihaastatteluja.

Vantaa-päivänä 15.5. kaupunginmuseolla pidettiin tasatunnein eriaiheisia miniluentoja. Oman esitelmäni aiheena oli tietysti tämä Rock´n Vantaa -hanke. Paikalla oli museon väkeä ja muutama muukin. Kiva oli puhua. Tosi mielellään jatkossakin kerron projektimme etenemisestä, eli pyytäkää vain! :)

Helatorstaiaatto 16.5. jää varmasti ainakin tämän rocktutkijan mieleen ikiajoiksi, kun jännitystä piisasi aamuyöhön saakka. Aamupäivällä tapasimme Juhani Merimaan Tavastialla. Jututimme häntä tunnin Ankkarockista, rockmaailmasta ja vantaalaisesta identiteetistä. Oli todella mielenkiintoinen haastattelu, jonka tuotoksena saimme monta uutta näkökulmaa aiheeseen sekä hyviä tarinoita.

Kun ilta alkoi lähestyä, hermostuneisuus kohosi äärilukemiin. Olimme nimittäin menossa Vernissaan kaupunkijuhlien päätösklubille, jossa Ismo Alangon oli määrä esiintyä Ismo ja Ishmaelin yhteisiltamissa. Mietimme pitkään, osallistuisimmeko kyseiseen tapahtumaan ja minkälainen merkitys sillä olisi tämän tallennushankkeen kannalta. Tulimme siihen tulokseen, että keikka olisi hyvä käydä havainnoimassa ja artistia jututtamassa, sillä paikkana Vernissa on vantaalaisessa rockkulttuurissa tärkeä ja mainittu lukuisissa haastatteluissa. Alanko taas kiinnosti suomirockin suurmiehenä. Pari informanttia oli aikaisemmin kertonut mieleenpainuvista Sielun Veljien esiintymisistä ravintola Pormestarissa Velmun klubi-illoissa 80-luvulla. Tavallaan siis herkullinen ajatus vertailla Pormestarin Siekkari-showta tähän täysin akustiseen soolokeikkaan noin 25 vuotta myöhemmin. Aika, artisti ja esitys ovat varmasti muuttuneet, mutta miten on yleisön laita?

Saimme keskiviikkoaamuna kuulla, että Alanko ottaa meidät vastaan ennen keikkaa klo 20.30. Meitä jännitti kamalasti. Etenkin minua, koska täytyy tunnustaa, että fanitin Ismoa kovasti koko 90-luvun ja hänen karismansa ja biisinsä ovat tehneet minuun tosi ison vaikutuksen. Onneksi mukana oli Mari, jonka tiesin suhtautuvan tähän tapaamiseen astetta viileämmin. Haastattelu tapahtui Vernissan Animaatioasemalla. Ismo vaikutti mukavalta tyypiltä ja vastasi asiallisesti kysymyksiimme. Meille varatut viisitoista minuuttia kuluivat nopeasti ja käsieni tärinäkin haihtui kohtalaisen nopeasti. Puhuimme muun muassa Ankkarockista ja Ismon viimeisimmästä esiintymisestä Vernissassa noin 20 vuotta sitten. Ismo kertoi myös omat muistonsa Pormestarin keikoistaan:

"Se oli niin kuin semmonen samanlainen ravintola, kun tuolla maalla soitettiin, että ei ollut lavaa ollenkaan ja niin kuin siinä lattiatasossa vedettiin. Ja jengi istu siin pöydillä ja sit ne jossain vaiheessa riehaantu ja nousi ylös ja sit kukaan ei nähnyt enää mitään. Se oli hyvin tyypillinen siihen aikaan, kun soitettiin paljon semmosissa mestoissa, että ei ollut niin hirveesti semmosia hyviä rokkiklubeja, mis ois kunnon lavat ja systeemit, vaan soitettiin paljon kapakan nurkissa ja jossain lattiatasossa ja sitten jengi ryysii siellä ympärillä ja niin kuin sekoilee siellä bändin seassa lavalla. Jonkunlainen kaaos saatiin yleensä aikaiseksi aina."

Jututimme hieman myös yleisöä ennen kuin pääsimme saliin. Itse keikka oli mieleenpainuva monin tavoin. Ismo, biisit ja lavakarisma purivat, totta kai. Oli kiva, kun ohjelmistossa oli paljon tuttuja 90-luvun alun biisejä. Mutta minua ainakin häiritsivät yleisön humalainen huutelu ja kilpalaulanta artistin kanssa, vaikka meno ei varmasti yhtä villiä ollutkaan kuin 80-luvun Pormestarissa. Järjestäjätaho epäili levottomuuden syyksi konsertin myöhäistä ajankohtaa ja runsaslukuisempaa yleisöä kuin muilla kiertueen akustisilla keikoilla on ollut. No, hyvin Ismo ja muut iltamien esiintyjät silti shownsa vetivät.

Lauantaina 19.5. Koivukylän toritapahtumassa saimme seurata Maarit ja Sami Hurmerinnan keikkaa ja sen jälkeen käytiin tervehtimässä Maaritia ja sovittiin tulevasta haastattelusta. Väkeä Koivukylän kirjaston edessä oli ehkä noin 150. Yleisö oli kirjavaa, pikkulapsista eläkeläisiin. Tunnelma oli yhtä aurinkoinen ja hyväntuulinen kuin päiväkin ja keikasta nauttivat selvästi niin yleisö kuin artistitkin.

Tiedän, että olemme onnekkaita, kun saamme tehdä tätä tutkimusta ja päästä mielenkiintoisiin tapahtumiin ja tapaamisiin. Rocktutkijaelämä ei kuitenkaan aina tunnu pelkältä glamourilta. Tämän kääntöpuolena ovat muun muassa mittavat jälkityöt. Varsinaisten museoamanuenssitehtävieni lisäksi rockhankkeeseen menee paljon iltoja ja viikonloppuja, mikä on taas poissa perheiltämme. Ja onhan se itsellekin tässä iässä jo vähän työlästä valvoa skarppina ja havainnoida aistit terävinä pikkutunneille saakka. Rankkaa on myös se, että ajatukset tahtovat pyöriä tallennushankkeen tiimoilla koko ajan: joko jännittää tuleva tai sitten jälkipuidaan tai suunnitellaan, valveilla tai unissa. Mut on tää silti siistii! :)

Anna

Vaihtelevia fiiliksiä (julkaistu 9.5.2012)

Kuukausi töitä takana ja sen verran hyvin Anna oli pedannut huhtikuulle hommia, että nyt vasta muistin oman bloginpäivitysvuoroni!

Ensimmäinen kuukausi on siis kulunut vauhdikkaasti ja kaikenlaista on tullut tehtyä ja pohdittua. Ehkä ilmassa on ollut pientä ahdistuksen poikastakin, sillä jo nyt näyttää siltä, että bänditoimintaan liittyvä aineisto ei tule ainakaan loppumaan kesken tästä kaupungista. Nyt täytyisi vain kirkastaa homman ydin ja sitä kautta selkeyttää toimintaamme. Ehkä tällä hetkellä meillä on enemmän kysymyksiä kuin tarkkoja vastauksia...

Kuinka paljon esimerkiksi haastatteluja on syytä tehdä? Haluamme mahdollisimman kattavan kuvan vantaalaisesta bänditoiminnasta eri aikakausilta, mutta kuten jokainen haastatteluja ja litteraatioita tehnyt tietää, ne vievät aivan tuhottomasti aikaa. Oma haasteensa on myös siinä, että haastateltavia pitäisi saada tasaisesti eri puolilta kaupunkia ottaen huomioon, että kyseessä on kuitenkin aika iso ja maantieteellisesti jakautunut kaupunki.

Sama koskee paikkoja, joissa bänditoimintaa on harjoitettu. Niitäkin on ollut vaikka minkälaisia. On omakotitalon kellaria ja tyhjennettyä uima-allasta, takamökkiä, vanhaa teollisuushallia, nuorisotilaa ja koulun pommisuojaa. Bänditilat ovat olleet yhtä erilaisia kuin haastattelemamme muusikotkin. Jokaisen kertomus omasta osallistumisestaan bänditouhuihin, soittamisen ja musiikin tekemisen motivaatioista ja vaikuttimista on ollut erilainen. On tietysti löydettävissä yhteisiäkin teemoja. Useassa haastattelussa on korostettu harrastamisen sosiaalista puolta. Bändiä on verrattu perheeseen, niin hyvässä kuin ja pahassa, ja mainittu tiiviin yhdessäolon opettavan vuorovaikutus- ja ihmissuhdetaitoja. Parhaassa tapauksessa bändiin kuuluminen voi kannatella elämässä eteenpäin, kuten eräs haastateltava asian ilmaisi:

Voin ainaki omalta kohaltani sanoo, että ei mulla pahempia mielenterveysongelmia oo, ku mä oon päässy purkaa sitä angstia ja että ku tässä on ympärillä niin paljo vihasempaaki porukkaa soittelemassa niin tää on ihan hemmetin hyvä keino kanavoida sitä aggressioita tai mitä tahansa, hyviä fiiliksiä tai pahoja fiiliksiä, joka tapauksessa vahvoja fiiliksiä. ...vaik ois kuinka paska päivä tai krapula tai vituttais elämä tai jotain niin aina kun tänne tulee niin, pistää soittimet kasaan ja alkaa soittaa niin kaikki se paska häviää ja lähtee vaan hymyillen pois, et ei tää päivä ollukaan niin tuhoon tuomittu. (mies synt. 1982)

Touko-kesäkuusta on tulossa havainnoinnin kannalta kiireinen ajanjakso. Kaupunki vilisee erilaisia rock- ja muita musiikkitapahtumia niin idässä kuin lännessä. Olemme menossa ainakin Myyrmäen Arkkiin katsastamaan Axl Smith Bandiä ja Carolinea, Koivukylän toritapahtumaan kuuntelemaan Maarit Hurmerintaa sekä Louhela Jameihin, jossa on odotettavissa klubi-iltoja ja ulkoilmakonsertti Jokiuomanpuistossa. Näitä odotellessa, aurinkoista kevättä!

Mari

Mari on tullut takaisin! :))) (julkaistu 11.4.2012)

Asiat menivät sitten juuri parhain päin ja saimme hakemamme: Museoviraston jakaman innovatiivisen avustuksen ja tätä kautta Marin vuodeksi. Nyt rockhanke vierähtää todellakin eteenpäin!

Vielä muutama sananen kuluneesta talvesta. Haastatteluja on nyt tehty yhteensä toistakymmentä. Ne eivät enää jännitä, paitsi vuosien takaisten tuttujen kohtaamiset ehkä ihan vähän. Useammat ovat tulleet museolle, mutta olen myös jalkautunut mikin kanssa joillekin työpaikoille. Nyt kun haastattelutilanteet ovat saaneet rutiinia ja varmuutta, ne ovat alkaneet huomaamatta venyä. Nykyisin vähintään kaksi tuntia hurahtaa ihan tuosta vain, eikä ajankulua oikein huomaa. Eihän siinä mitään jos haastateltavalta vaan löytyy aikaa, mutta se litterointijälkityö ei enää olekaan ihan niin herkkua...

Erään haastattelun jälkeen jäin pohtimaan esiin tullutta näkökulmaa nuorisorokkiin oleellisesti kuuluvasta kapinallisuudesta ja bänditoiminnan omaehtoisuudesta. Onko rock vaarassa, kun siitäkin on tullut salonkikelpoista, vanhempien yli-innokkaasti kannustama harrastus, jonka treenaaminen aloitetaan yhä aikaisemmin maailmanvalloituspäämäärän siintäessä vahvasti myös vanhempien visioissa? Tämä on tietysti nyt kovinkin kärjistettyä pohdintaa, mutta kuten haastateltavani sanoi, rockiin kuuluu oleellisena osana kapina ja ikään kuin ajatus riskistä törmätä satasen vauhdissa seinää päin. Voiko tämä sama fiilis pysyä yllä äidin ja isin ohjatessa turvallista perheautoa? Kuinka tärkeää se fiilis on? Toisaalta nämä pohdinnat liittyvät tavallaan ihan omaan elämäänikin miettiessäni, että missä esimerkiksi menee raja, kun kannustan kuusivuotiasta poikaani aloittamaan kitaran soittoharrastuksen. Voiko tulevaisuuden mahdollisesta bänditoiminnasta vielä vihjaista vai onko se asia, minkä hän saa itse oivaltaa ja toteuttaa jos haluaa? Poika tuntuu olevan kuitenkin sen verran innoissaan, että pitänee kai laittaa kevään pääsykoepaperit vetämään musiikkiopistoon ja katsoa, miten käy. ;)

No oli miten oli, menneen talven lumet ovat ihan kohta sulaneet ja me kaksi museoamanuenssia, Anna ja Mari, suuntaamme katseemme kohti kesän rocktuulia. Saa nähdä, mitä me yhdessä vielä keksimme aiheen tiimoilta...

Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Eläköön innovatiivisuus!! :D

Anna

Rokaten kohti kesää (julkaistu 14.3.2012)

Kevät tulee vauhdilla, siltä näyttää niin ulkona kuin rokkirintamallakin. Kaupunginmuseon kesäharjoittelija palkataan tänä vuonna kahdeksi kuukaudeksi Rock´n Vantaa -projektiin. Työtehtävänä tulee olemaan haastattelujen lisäksi erilaiset kesäiset tapahtumat ja keikat. Työpaikkailmoitus on herättänyt paljon kiinnostusta ja lukuisia yhteydenottoja on tullut. Löydämme varmasti energisen ja idearikkaan tiimiläisen kesän koitoksiin. Työnhaku päättyy perjantaina.

Vaikka Mari onkin ollut nyt tämän kevään virallisesti kotiäitinä, olemme työstäneet kahdestaan pari esitelmää. Maanantaina pidimme Vaskivuoren lukiossa oppitunnin, joka aloitti puolitoista vuotta kestävän medialinjan dokumenttiprojektin. Kerroimme museosta, rokkihankkeesta ja etnografian tekemisestä. Mietimme opiskelijoiden kanssa alustavasti aiheideoita dokumenttifilmeille, joita he tulevat tekemään oman koulunsa bändielämästä. Lisäksi Mari teetti oppilailla pienen vantaalaista identiteettiä koskevan kyselyn, jota aiomme käyttää myös jatkossa. On mielenkiintoista saada tietoa siitä, miten 2010-luvun nuoret kokevat Vantaan ja vantaalaisuuden. Nyt saaduissa vastauksissa esille nousi ylpeys omasta koulusta ja negatiivisena asiana Vantaan huono taloustilanne.

Perjantaina Kansatieteen päivillä Jyväskylässä pidämme alustuksen työryhmässä, jonka teemana on "Ennustamatonta etnografiaa". Oma esitelmämme "Anna, Mari ja rockin ihmeellinen maailma" käsittelee yhdessä tehtyä etnografiaa. Suurin ongelma tulevassa esitelmässämme lienee se, miten ihmeessä saamme 20 minuutin ajan riittämään, kun vantaalaisesta rockistahan voisi helposti puhua yhteen pötköön ainakin kaksi tuntia. (Abstraktimme muuten löytyy täältä: http://kansatieteenpaivat2012.blogspot.com/p/ennustamatonta-etnografiaa.html)

Ennustamatonta projektissamme on ainakin Marin jatko, mutta vastaus selvinnee ensi viikolla. Toivottavasti myönteisen apurahapäätöksen ja tätä seuraavan Marin paluun jälkeen paneudumme todenteolla kenttätyövalmisteluihin. Myös haastateltavien alati kasvava lista on pitkä.



Rocktutkijan havaintoja: Sustain sai yleisön pomppimaan. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.


Viime lauantaina tein toisen havainnointikeikkani, tällä kertaa hiphop-musiikkikulttuurin pariin, joka minulle uusi aluevaltaus. Helmikuussa haastattelemani Sustain-yhtyeen Veli oli kutsunut meidät keikalleen 10.3. Tikkurilan Bar Lafkaan, joka on hiljattain perustettu livemusiikkiin satsaava klubiravintola. Työkaverini Anu vastasi valokuvaamisesta ja minä kirjoitin muistiinpanoja kynä sauhuten. Tällä kertaa herätimme jonkin verran kummastusta dokumentointitoimiemme takia, sillä sain selitellä useampaankin kertaan sitä, miksi ihmeessä istun lauantai-iltana baarissa kirjoittamassa. Sustainin ja Iskun yhteiskeikka oli energinen ja sai yleisön pomppimaan. Osa biiseistä soi mielessäni vielä kotiin kahden jälkeen yöllä ajaessani. Hyvä fiilis tästä projek-tista ja siitä, että voi tutustua samalla moniin juttuihin, mihin ei välttämättä muuten tajuaisi pistää päätään. Itse keikka olisi kuitenkin saanut alkaa ehkä hieman aikaisemmin kuin vasta yhdeltä, kun tässä iässä sitä ei oikein enää tahdo pysyä nykynuorten vauhdissa. ;)

Anna

Ekalla keikalla "Porkussa" (julkaistu 10.1.2012)

Loppiasaattoiltana oli ohjelmassa ensimmäinen havainnointikeikka vantaalaiselle rokkiklubille. Tämä varmistui vasta edellisenä päivänä, jolloin Mari ilokseni ilmoitti tulevansa mukaan. Marin työsuhde museolla päättyi vuodenvaihteessa leikkiaiheisen projektin myötä ja olen sen jälkeen joutunut tulemaan rockhuumani kanssa toimeen ihan omin voimin. Tämän on kuitenkin tarkoitus olla vain väliaikaista, sillä toiveissani on Marin comeback viimeistään huhtikuussa, kunhan rahoituskuviot selviävät.

Havainnointi suoritettiin perinteisessä Velmun klubi-illassa Tikkurilan maineikkaassa Pormestari-ravintolassa eli "Porkussa", jossa oli The Expected -bändin ensiesiintyminen. Ilta oli siis debyytti sekä bändille että meidän havainnointikeikkailulle. Olimme saaneet keikkakutsun bändin rumpalilta Tero Rikkoselta, kun haastattelimme häntä juuri ennen joulua.

The Expected. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Ensimmäinen kerta havainnoivana rocktutkijana hieman jännitti. Tulimme paikalle hyvissä ajoin, kun bändi vielä testaili soittimiaan ja löysimme baarin takaosasta, aika lailla lavaa vastapäätä, sopivan pöydän baarijakkaroineen, johon leiriydyimme tarkkailuasemiin. Kirjoitin ylös kaikki mieleeni nousseet ajatukset ja huomiot, mitä ympäriltäni havaitsin. Illan aikana tekstiä kertyikin 12 sivua! Marin läsnäolo oli hyödyllistä taas monestakin syystä. Henkisen tuen ja odotteluseuran pitämisen lisäksi havainnoistakin tuli monipuolisempia, kun kaverin tekemiin huomioihinkin tarttui. Ennen kuin bändi aloitti soittonsa ehdimme keskustella myös mm. Itä- ja Länsi-Vantaan stereotypioista, varhaiskeski-iän määritelmästä, musiikkigenreistä, vaatetuksesta klubikeikoilla sekä tietysti jatkokehittelimme tätä rokkiprojektiamme.

The Expected -bändissä soittavat laulusolisti-kitaristi Janne Äyräväinen, kitaristi Paul Wallin, basisti Roger Sandell ja rumpali Tero Rikkonen. Viime keväänä perustettu bändi veti debyyttikeikkansa taitavasti ja täysillä. Tunnelma oli hyvä, näki selvästi, että pojat nauttivat soittamisesta ja esiintymisestä. Yleisö oli messissä ja kunnon joraustakin nähtiin lavan edessä keikan loppupuolella. Kappaleet olivat pääosin The Expectedin omia biisejä, mutta myös joku tätä nykyistä kokoonpanoa edeltäneen Ronnie Starr -bändin biisi oli joukossa.

Tunnelmia keikan jälkeen. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

En osaa sanoa, herätimmekö "Porkussa" huomiota istuessamme kohtalaisen näkyvällä paikalla, korkeilla keikkuvilla tuoleilla, kynän sauhutessa lähes tauotta. Mitään suurta ääntä itsestämme emme pitäneet, mitä nyt ne muutamat valokuvauspyrähdykset lavan eteen ja keikan päätyttyä haastattelutilannekuvat bändin poikien kanssa. Illan saldo valokuvien ja muistiinpanojen lisäksi oli neljä uutta haastateltavaa ja Pormestari-pääsylippuranneke museon kokoelmiin. Fiilikset olivat hyvät niin bändillä, yleisöllä kuin meilläkin hyvin menneen debyyttikeikan jälkeen. Museotätien keikkailulle on varmasti luvassa jatkoa.

Anna

Museotäti rockhuumassa (julkaistu 15.12.2011)

Ensimmäiset haastattelut tehty! Hyvin on siis lähtenyt käyntiin tämä vantaalainen rokkiprojekti ja intoa tuntuu riittävän loputtomasti. En tiedä, missä vaiheessa työkaverit ja läheiset ihmiset kyllästyvät totaaliseen rokkiryöpytykseeni, mutta vielä ovat ainakin kestäneet.
Marin kanssa on ollut mukava tehdä haastatteluita ja ne ovat sujuneet helposti ja rennolla meiningillä. Kun toinen on mukana, haastattelua pystyy kuuntelemaan keskittyneemmin ja samalla voi paremmin valmistautua seuraaviin kysymyksiin. Tosin ei niissä yksin tehdyissä haastatteluissakaan mitään vikaa ole, hyvin nekin ovat onnistuneet ja jatkossa niillä tulee olemaan pääpaino. Nyt kuitenkin tämä parityöskentely on ollut piristävää vaihtelua normaaleihin dokumentointirutiineihin ja muutenkin näin aluksi se on ollut hyvä keino muokata neljäsivuinen, lähes 200 kysymyksen haastattelurunko toimivaksi.
Tosi kivaa aineistoa on tähän mennessä jo tullut. Haastatteluissa on noussut esiin monia mielenkiintoisia teemoja. Herkullisia tarinoita on paljastunut jokaiselta informantilta ja niitä on tullut sitten makusteltua mielessä haastattelun jo loputtua. Projektin työstäminen jatkuu tavallaan siis työajan jälkeenkin, ainakin vielä tässä vaiheessa osaksi siksi, koska se vaan on niin hauskaa.

Mari ja minä olemme aika hyvä kansatieteilijätiimi. Ideoita sinkoilee ja ne jalostuvat keskusteluissamme, joita käydään kahvipöydästä työmatkaliikennevälineisiin. On helpottavaa, ettei rocktutkijahurmosta tarvitse kokea yksin. Uusin hanketta koskeva suunnitelmamme liittyy Lasten ja nuorten kulttuuritalo Vernissassa toimivaan hienoon animaatioasemaan. Tarkoitus on, että Vantaan nuorisopalveluiden käsityöpajan nuoret tekevät animaatioelokuvan aiheesta "vantaalainen rokkari". Nuoret vastaavat nukkien, lavasteiden ja käsikirjoituksen teosta sekä animaation toteutuksesta. Elokuvan käsikirjoituksen pohjana käytetään yhtä valitsemaamme haastattelua, toki kyseisen rokkarin suostumuksella. Luulen, että tämä on aika hauska ja erilainen tapa tuoda esiin rockmusiikin vaikutusta yksilön elämänkulkuun.

Oikeastaan aina, kun otan puheeksi alkaneen rokkiprojektimme, saan paljon keskustelua ja muisteluksia aikaiseksi. Olenkin pyrkinyt tuomaan hanketta esille mahdollisimman aktiivisesti, sillä keskustelut herättävät yleensä aina jotakin uutta. Viime aikoina olen saanut huomata, kuinka monella kuuluisallakin bändillä on vantaalaistausta. Jostakin syystä kaikki rokkarit eivät tätä seikkaa liiemmin korosta. Yksi tämän hankkeen tavoite voisikin olla asenteen muuttaminen, vantaalaisen rockin kaapista tulo! Kun rocknäyttelymme vuonna 2014 avautuu, voi musiikin ammattilainen ääneen julistaa: "Olen rokkari ja Vantaalta. Ja olen ylpeä siitä!" :D

Anna

Rokkia Vantaalta (julkaistu 30.11.2011)

Vantaan kaupunginmuseo on käynnistänyt laajan bänditoiminnan dokumentointityön. Aineistoa kerätään haastattelemalla vantaalaisia rockmusiikin ammattilaisia ja harrastajia sekä havainnoimalla musiikin tekemiseen ja kuuntelemiseen liittyviä tilanteita kuten bänditreenejä, keikkoja ja festareita. Ajallisesti dokumentoinnin pääpaino on nuoruudessa 1970-luvulta tähän päivään. Meitä kiinnostavat myös kaappien kätköihin hautautuneet bändikamat kuten valokuvat, videonauhat, demot, julisteet, bändipaidat. Jos olet miettinyt mitä tehdä omillasi, voit halutessasi lahjoittaa ne museolle, jossa nuoruusiän bändimuistosi varmasti säilyvät jälkipolvillekin. Tavaroita ja kuvia voidaan myös vain lainata ja ne palautetaan omistajalleen digitoimisen jälkeen. Dokumentointityössä avainasemassa on yhteistyö. Emme kuvitteleekaan pärjäävämme yksin (tai kaksin). Tarvitsemme apua, koska oma bänditietoutemme on suhteellisen vajavaista ja sekin parin vuosikymmenen takaa. Ennen kaikkea tarvitsemme vantaalaistaustaisia haastateltavia, joilla on oma bänditarina kerrottavanaan. Kokemukset voivat olla bändin laulajan, basistin, rumpalin, bändiläisen tyttö- tai poikaystävän, hengaajakaverin... Jokaisen näkökulma valottaa bänditoimintaa omalla tavallaan ja on osa suurempaa, vantaalaista rockmusiikin historiaa, jota dokumentointityön päätteeksi esitellään vuonna 2014 avautuvassa näyttelyssä.

Terveisin, Anna ja Mari

P.S. Auttaa voit myös vaikka kommentoimalla tätä blogia, jota tullaan jatkossa päivittämään projektin edetessä. 

Vantaanjoen musiikkilukion bändiläiset treenaamassa koulun pommisuojassa. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Lisätietoa: museoamanuenssi Anna Kangas, puh 09 8392 9193/ 050 302 4097 tai etunimi.sukunimi@vantaa.fi