Mistä bändille nimi?

Bändin nimiproblematiikkaa voi lähestyä kahdesta suunnasta, joko se on valmiina ennen jäsenten haalintaa tai sitten ei.

- Sit me ajateltiin, et perustetaan bändi. Ensimmäiseksi bändille pitää tietenkin keksii nimi, ennen kun on ainuttakaan biisii. Ja siitä tuli sitten mikä on törkeintä mitä voi olla, no RockMastersBand ja se vaan jäi. Me ruvettiin sitten rekrytoimaan siihen jengii. (mies synt. 1973)

Joskus sopivan löytyminen vaatii enemmän kypsyttelyä ja nimeä mietitään vielä senkin jälkeen, kun bändi on jo kasassa. Jos tuntuu siltä, että…

- Maailman vaikein tehtävä on keksiä bändille nimi. (mies synt. 1974)

…niin ei hätää. Vantaalaisten rokkareiden kokemuksista löytyy monta hyvää vinkkiä nimiasian edistämiseen. 


1.    Apuna sanakirja

Ota sanakirja käteen, a-kirjaimesta on johdonmukaista aloittaa. Vantaalaislähtöisiä a-alkuisia bändejä ovat olleet mm. Animals, Abhorence, Agents, Ankara Rakkaus, Art Cruisers, A-studio, Amorphis... Sanakirjametodi oli käytössä esimerkiksi Myyrmäki-Martinlaakso akselilla 1980–1990-luvulla. 

- Esa oli kattonu sen [Amorphis] sanakirjasta, mut sit myöhemmin me ihmeteltiin, kun britti- ja jenkkilehdet ei tiennyt, mitä se tarkoittaa, niin me katottiin, et mistähän sanakirjasta sä oot sen kattonut, niin sieltä löyty, et lähin oli tää Amorphose. Et en tiedä, muistiks se väärin vai onks sil ollut kreikan sanakirja. Mut A:lla ne yleensä alko, kun ei päässy sanakirjassa pidemmälle. (mies synt. 1973)

Myös Mrs. Greenfieldsin -yhtyeen nimen synnyn taustalla on englanninkielisen slangisanakirjan selaaminen. Arveluttavimmat nimet hylättiin alkumetreillä, mutta jokin selityksessä ”ulkona vietetty yö” puhutteli, koska se valittiin. Kuva Heikki Hambergin yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Pauli Hamberg.

2.    Hyödynnä jo keksittyä

Arveluttavaa tai ei, niin kohtalaisen suosittua on ollut ottaa käyttöön jo olemassa olevan tai jo kuopatun bändin nimi. Tätä kokeiltiin jo edellä mainitussa Martinlaaksossa 80-luvun alkupuolella, kun pantiin kasaan The Animals, Amorphiksen varhainen esiedeltäjä. Nimen uusiokäyttö selvisi pojille vasta nimeämisen jälkeen, mutta sitä ei otettu niin raskaasti, kyseessähän oli vain ”joku ikivanha 60-luvun bändi” ja oma itsetunto oli kohdillaan.

- Me ollaan parempii joka tapauksessa. (mies synt. 1974)

Tikkurilalaisen Barbed Wires -yhtyeen nimi 60-luvulla oli jostain ”lainattu”, mutta se pidettiin, koska nimessä viehätti sen suomennos, piikkilangat. Kuva Göran Nyqvist, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Kierrätystä harrastettiin myös kaupungin itälaidalla. 

- Clifters oli koulun sanakirjasta napattu silleen, koska se Slippers vaikutti tohon nimeen. Ja me yritettiin kelaa jotain samankaltasta. Ja cliff on joku kallionjyrkänne, tämmönen mitä Brightonissa on, semmosii jyrkkiä. Ja sit toi -ters nyt vaan ympättiin sit siihen. Tosin semmonen tanskalainen rautalankabändi on kun Cliffters, mikä kirjotetaan kahella f:lla. Ja Lurilla oli viel sen sinkku. Mut se oli just sitä aikaa, kun ei periaatteessa jäänyt kiinni tollasista, että ei kukaan tienny sellasta bändii. (mies synt. 1965)

Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

3.    Innoittajana luontoaiheet

Inspiraatiota voi etsiä eläin- ja kasvimaailmasta. Laulavat Laamat, Kissa, Pegasos, Vietelty Viinirypäle, Jytäjyrsijät, Kengurumeininki, Yöperhonen… Tähän sarjaan luettelisimme myös ihmisen anatomiaan viittaavat nimet, kuten Päät, Pakara ja Balls.

- Mighty Balls, sitä se ensin ehdotti, mut joku vaan sano, se oli liian pitkä, et Balls on hyvä, että kun täs on naislaulaja ja se on niinku kummallista ku on Balls ja naislaulaja ja tämmöst hienoo järkeillään. (mies synt. 1963)

Mitään selitystä vantaalaisbändien luontoaiheille ei ole saatu, mutta jonkinlaista kaipuuta ihmiselon alkulähteille nämä kuitenkin viestinevät. 

Kengurumeiningin Pekka Malkin bändit ovat syystä tai toisesta saaneet inspiraatiota luonnosta nimiin ennenkin. Nuoruuden bändin nimi oli Rumpu, kitara ja kukka. Kuva Pekka Malkin yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

4.    Idolit suunnannäyttäjänä

Korsolaisen Calf-bändin nimivalinta sai vaikutteita suosikkiyhtyeeltä Blurilta. Nimen piti olla nelikirjaiminen ja alkaa vierasperäisellä kirjaimella, sopiva löytyi lopulta sanakirjametodilla. Muita vaihtoehtoja ovat olleet idolien albumit ja niiden biisilistojen tarkka lukeminen. Esikuvan voimaan luotti myös tyttöbändi Pakara.

- Sit me perustettiin semmoinen Pakara-niminen. Se tuli niinku Baccarasta. (nainen synt. 1964)


5.    Tarkkaile ympäristöäsi

Jos bändin nimi on aivan hakusessa, niin kannattaa pitää silmät auki ja mieli valppaana. Oiva bändin nimi voi löytyä ihan odottamattomistakin paikoista.
 
- Xerox-niminen bändi, jostain kopiokoneesta vaan katottu, et toi kuulostaa mageelta. Mut siinä oli vaan kaks tyyppii, eikä me saatu ikinä mitään aikaseksi. (mies synt. 1974)

Päät -punkbändin nimeä työstettiin Mannerheimintiellä matkalla keskustasta kohti Hämeenlinnan väylää. Suunnittelu lähti liikkeelle edustakuntatalon kohdalla ohi vilahtaneesta suurmiehen patsaasta, mutta lopullinen nimi vaati pientä työstämistä, spekulointia ja oli esikuvilla tässäkin osansa.

- Kaide haettiin haettiin Helsingistä ja sit matkustettiin Mannerheimintietä Pultsin isän autolla kaikki eteenpäin. Ja sit mietittiin bändin nimee ja sit siin tuli eduskuntatalo ja siinä oli patsaita ja siellä oli sitten Svinhufvudin patsas ja sit tota mietittiin, et mikä se vois olla, että oisko se sit Sikapäät tai jotain tämmöstä. Me jotenkin ajateltiin, et me nyt ollaan kuitenkin ylioppilaaksi käytyjä, niin ei me oikein voida lähtee tollaselle linjalle. No, sit me mietittiin, et no mikä päät se vois olla. No, me tiedettiin, et on Talking Heads… No, jotain sinne suuntaan. Sit muistaakseni jossain siinä White Ladyn kohdalla, kun Mannerheimintie kääntyy Ruskeasuon kohdalle, niin siinä sitten päätettiin se, et se vois olla Päät. (mies synt. 1959)

Olisi kiva tietää myös Näköhäiriö-nimen syntyhistoria. Unohtui kysyä. ;) Näköhäiriö Kulttuuritalolla Popyhtyeiden suomenmestaruuskilpailussa vuonna 1977. Kuva Tumppi Varosen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

7.    Elä hetkessä

Jos uskaltaa heittäytyä hetken vietäväksi ja tuntea syvästi, voi nimiasiakin ratketa parhain päin. Tunnepitoiset nimet ovat vantaalaisbändien joukossa harvinaisia, mutta eivät tavattomia.  

- No siis sehän on siis ihan tajuttoman hyvä fiilis, kun nää ensimmäiset äänet saa sähkökitarasta ja itse asiassa siihen toi My First Bandin nimikin vähän viittaa, et ne ensimmäiset kicksit on tietty aika… lyöt täysii rumpukapulaa ja virvelii, basarii samaan aikaan. Eihän sitä tavallaan voita mikään. (mies synt. 1981)


8.    Helppo vai vaikea?

Molemmissa on omat hyvät puolensa. Kaikin tavoin hankalalla nimellä on tietty markkina-arvo, vaikka yleisö sitä ei helposti muistaisikaan. Alitajuntaan jää varmasti mielikuva bändistä.

- Ja sit tuli The Wrecking Queens, joka on siis maailman helpoin suomalaisten äännettäväks. (nainen synt.1985)
- Ihan hirvee. Muuntunut muotoon The Wrecking Queer, Wreckingueen, Queers. Joku tällänen siis, et varmaan just puhelimes sanoo niin, suurin osa kirjottaa varmaan ihan päin pyllyy sen sit. Joo, ei me mitään helpointa kyl valittu. (nainen synt. 1986)

Tarina ei kerro, että miten toinen vaskivuorelaistaustainen bändi, Pintandwefall, on pärjännyt nimensä kanssa, mutta nimen syntytarina on sen verran hauska, että haluamme jakaa sen. Jos vaikka joku saisi tämän pohjalta vauhtia omaan nimikehittelyynsä. 

- Sain yksien bänditreenien jälkeen Lunassa sellasen idiksen, että oispa siisti perustaa joku tämmönen tyttöbändi, jossa… tai että ei välttämättä just nimenomaan tyttöbändiä, mutta mä halusin silti, et kaikki on tyttöjä eli on se tyttöbändi. Niin silleen, et kaikki ottaa uuden soittimen, mitä ne ei oo aikasemmin soittanut. Ja kaveri keksi jo nimenkin sille. Se oli huonosta vitsistä: kahesta kaljasta känniin käännettynä sitten pint and we falliksi, niin sit se oli jo niin hyvä nimi, et sille oli pakko perustaa bändi. (nainen synt. 1986)

Visuaalinen ilme on tärkeä, nimen on näytettävä hyvältä myös "rinnuxilla". You know. Luonnos Liisa Uusitalon yksityiskokoelma, kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Yhden neuvon voisimme vielä antaa. Kuten vinkkivihkon ensimmäisessä osassa kerroimme, rytmi on tärkeää niin soittamisessa kuin elämänhallinnassa, mutta saa siitä aineksia myös nimen pohdintaan. Luontevassa bändin nimessä on hyvä rytmi.

- No, se oli silloin, kun bändiä perustettiin, ei varmaan sointuukaan oltu soitettu, mut laulaja Visa ja sit sillonen rumpali Päivisen Mikko, niin ne oli juoninu tätä nimikuvioo ja ne oli ajatellu, et siin pitää olla kolme osaa siin nimessä, sit ne pääty tähän. Sillä nyt ollaan menty. Siin oli joku tämmönen ajatus, et haluttiin sekottaa tällaista elävää ja elotonta. Joku tämmönen. (mies synt. 1983)
- Rock ’n Roll – Mind of Doll. (mies synt. 1983)

Rähinää, rajoja ja rock´n rollia



Cliftersin Lurin potkunäyte, taustalla Peevo ja Jiri. 
Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.



Kun syyskuun blogissa käsittelimme rokin herkkää puolta, huomasimme aineistoa läpikäydessämme, että aiheella on toisinaan se aggressiivisempikin kääntöpuolensa. Romantiikka ruokkii myös väkivaltaa. Helsingin maalaiskunnan rockmaailmasta 1960-luvusta kertovissa haastatteluissa tämä tulee esiin erityisesti keikoilla. Fanityttöjen ihailu synnytti epäluuloja paikallisten kollien keskuudessa. ”Helsingistä” tulevat söpöt rokkaripojat aiheuttivat ärsytystä. Trendikäs vaatetus ja seudun tyttöjen osoittama ihailu olivat oleellisia innoittajia kateuteen. Keikat saattoivat päättyä täyteen rähäkkään.

Porukka tuli, kun keikka loppu, niin ne rikko ikkunat ja tuli, hyökkäs kimppuun sitte ku, tytöt oli kato niin innoissaan, niin kundit oli niin katkeria että… Kyl me kuitenki niinku aina selvittiin. No kaikesta hurjin oli tossa Hämeenkylässä. Hämeenkylässä kesken soiton, nii hyppäs yks kaveri sinne lavalle, meiän rumpali nous ylös vaan ja tinttas. Se lens selälleen sinne yleisön joukkoon ja sitte tota, siit tuliki täys kähinä, me hypättiin siitä sinne yleisön sekaan ja joku löi Karia siis niin, että tuli verta niin paljon ettei nähny mitään… Järjestäjät oli, oli hakattu ja lukittu johonki komeroon. (mies synt. 1946)

Ulkonäön ja mustasukkaisten tunteiden lisäksi myös soitettavan musiikin suhteen oli oltava tarkkana. Väärä musiikkityyli saattoi 50 vuotta sitten antaa aihetta nyrkkien käytölle.

Se toisaalta jako yhtä lailla jengin, et jos lähti keikalle tosta kehä kolmosen pohjoispuolelle, niin ois tullu turpaan, jos ei ois osannu soittaa tangoja ja muita. (mies synt. 1947)

Jostain syystä 1960-luku näyttäytyy Rock’n Vantaa -aineistossa muita vuosikymmeniä väkivaltaisempana ja verisempänä. Vuosikymmenestä muistetaan myös esimerkiksi Korson kapinana tai mellakkana tunnettu tilaisuus, jonka jälkeen jouduttiin sisäasianministeriössä pohtimaan palokunnan osallistumista yleisön rauhoittelutehtäviin ja antamaan kielteinen kanta palokunnan toimimisesta mellakkapoliisiin tehtävissä.



Korson työväenyhdistyksen rakentama tanssilava, Tanhurinne. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tapahtumat saivat alkunsa heinäkuisena rukouslauantain aattona, kun paikallisella tanssipaikalla Tanhurinteellä odotettiin ulkomaisen suosikkiyhtyeen Renegadesin esiintymistä, mutta antaa paikalla olleen silminnäkijän kertoa:     

…Siellä oli noin tuhannen ihmistä. Ja se rupes olee se talo niinku turvoksissa, että se oli varmaan jo muutenkin vähän pelastusihmisten silmissä vähän vaarallista. Siellä oli niin paljon jengii ja sitte kun ne kielsi sen Redeganesin lavalle tulon niin sit alko tapahtuu. Poliisi kävi ilmottamassa, että nimismies on nyt kieltänyt nämä karkelot.

Haastattelija: Mikä se oli se syy miks?

Se että tota ihmiset liikkuivat niin kuin olisivat tanssineet. Joo, se oli sillon ihan yleistä, että näistä se katkes aina. … Nehän pani sen talon ihan säpäleiks. Ne ihmiset siellä. Eli kaikki lasit pihalle ja me lähettiin heti kiitää kaverin kanssa sieltä. Siel oli ihan täys kaaos koko Korson keskustassa ja tota siel oli poliiseja niin paljo, ku ne sai haalittua ja palokuntaa tuli vesitykkeineen sun muineen sinne ja kaikenmaailman tappeluita ja sit törmättiin uudestaan tähän poliisiin, joka asu ihan naapuritalossa niin se sano, että nyt pojat lähtekää. (mies synt. 1950)

Keikkapaikkojen tappelut ja mellakointi nivoutuvat osaksi yleistä nuorisokulttuuria, jossa rajojen muodostaminen ja puolustaminen sekä oman ryhmän korostaminen eivät olleet uusi ilmiö 1960-luvullakaan. Ryhmäidentiteettiä on rakennettu erojen kautta, joista yhtenä näkyvänä piirteenä on voinut olla esimerkiksi tukan pituus. Tikkurilassa toisistaan mittaa ottivat yhteiskoulussa opiskelevat pitkätukat ja ammattikoulua käyvät rasvikset, joiden välistä jakoa haastateltava kuvaili erittäin voimakkaaksi.

”Rasvis” oli niinku varotus, et poistukaa paikalta. (mies synt. 1947)

Hiustyylien taakse kätkeytyivät erilaiset elämäntavat, ammatinvalinnat ja tulevaisuuden näkymät. Toisin sanoen, pitkätukat ja rasvikset edustivat 1960-luvun ilmapiirissä toisilleen vastakkaisia yhteiskuntaluokkia, jotka eivät välttämättä mahtuneet samalle kadunpätkälle, ainakaan samaan aikaan.       

Mopopoikia Tikkurilassa Asematien ja Kielotien risteyksessä 1970-luvun alussa. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tikkurila on ollut otsikoissa väkivalta-asioissa myös syksyllä 2012. Vantaan Sanomissa kirjoitettiin, että Tikkurilassa tehdään eniten pahoinpitelyrikoksia Vantaan kaupunginosista. Samassa jutussa Vantaan kaupunginjohtaja peräänkuulutti ratkaisuksi ”rakkautta rahan sijaan” (VS 22.8.2012). Tätä metodia on kokeiltu aikaisemminkin. Ainakin eräs 1970–1980-lukujen vaihteessa Tiksissä nuoruuttaan elänyt muisteli aikaa hippiaatteen jälkimainingeissa hyvin suvaitsevaksi ja rakkaudentäyteiseksi. Tappeluita tietysti oli, mutta niiden seurauksena kukaan ei joutunut sairaalaan. Tällaisesta ”lempeämmästä pahoinpitelystä” on yksi esimerkki myös 80-luvun alkupuolelta, jolloin paljon siteeraamamme kolmikko Länsimäestä sai Tikkurilassa käydessään ”huitaisun tauluun”. Kaikki kolme samalta tyypiltä.

Sit me lähettiin siitä hipsii pois ja me huudeltiin perään siitä, et tuu Länsimäkeen, niin saat kuonoos. Ja se varmaan lähti meidän perään ja me juostiin oikein helvetisti karkuun. Että tää Tikkurila oli ihan perseestä. Ei täällä ollut mitään. (mies synt. 1966)

Syystä tai toisesta tapaamamme rokkarit, esiintyvät ainakin meille päin, pakoonpötkijöinä, ”lasileukoina”, rauhaa rakastavina hippeinä. He ottavat tarpeen vaatiessa jalat alleen ja muutamista osumista huolimatta hoitavat sovitut keikat, kuten esimerkki 90-luvulta erään brittipoppityylistä musiikkia soittavan yhtyeen Lappeenrannan keikalta osoittaa.   

Me oltiin Lappeenrannassa nuorisotalolla keikalla. … Me mentiin sinne Lappeenrannan… sinne jonnekin, siel on ne vallit siellä rannalla, niin siellä me oltiin viettämässä kesäpäivää ja juotiin viiniä ja... kun oli omaan keikkaan aikaa. Ja sit kun me lähettiin takas keikkapaikkaan, niin jotkut tämmöset... Se oli omituinen porukka, siinä oli fiftareita ja skinejä kimpassa ja ne lähti seuraamaan ja alko pieksee meitä. …No, homoiksi ja tytöiksi ne meitä haukku. …En mä edes tiedä, tieskö ne, mistä me ollaan, mut me vaan oltiin jotenkin ärsyttävän näköisiä. …Ei meille mitenkään kauheen pahasti käynyt. Sit me juostiin karkuun kovaa vauhtia ja... Vähän tuli osumia jollekin, mut ihan hyvin meni keikka. (mies synt. 1974)

Kyseisen bändin jäsenillä ulkonäkö tuskin oli kovin pelottava, mutta toisinkin voisi olla. Lävistykset, ketjut, irokeesit, mustat ja revityt vaatteet voivat tehdä joidenkin vastaantulijoiden olon epävarmaksi. Mutta kuinka paljon rockiin liitettävään väkivaltaan ja aggressiivisuuteen sisältyy performanssia ja suunnitelmallisuutta? Kitaran hakkaaminen säpäleiksi kesken konsertin on yksi ehkä tunnetuimmista rock-kliseistä ja siitä on kokemusta myös haastatteluaineistossamme. Kyllä siis Vantaallakin osataan suuren maailman tyyliin! :) 

Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Rokkia ja romantiikkaa

Kun työstimme elokuun lopussa facebookissa julkaistua Dingo-kuvakoostetta, huomiomme kiinnittyi eturivin fanityttöihin, joiden katseesta huokui ihailu lavalla rokkaavaa Neumannia kohtaan. Kuvan välityksellä pystyi aistimaan myös vahvempia tunteita, rakkautta ja saavuttamattomuudesta huokuvaa tuskaa, jota faniensa yläpuolelle asettunut idoli sai ihailijoissaan aikaan.



Dingon fanimeri Myyrmäessä elokuussa 1984. Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Timo Simpanen. 



Samankaltainen tilanne on taltioitunut viidenkymmenen vuoden takaa, kun eräs 1960-luvulla rocktähteytensä kokenut mieshenkilö muisteli bändinsä suosionvuosia. Bändin keikat eri puolilla pääkaupunkiseutua ja vähän kauempanakin saivat nuoret liikkeelle. ”Kirkuva friidulauma” ympäröi bändiä, missä he ikinä esiintyivätkin. Rohkeimmilla oli mahdollisuuksia myös läheisempiin kontakteihin: 

Mut Puistokulmasta, kun me kerran yks uusvuos soitettiin siellä ja tultiin autolle, ni se oli ihan täys tyttöi. Siel oli, mä en muista kuin paljo niit siel oli, mut kaikki kamat ja ittemme sinne ja tota lähettiin. Kaikki takajouset poikki siit autosta.  (mies synt. 1946)

Tässä tapauksessa, kun tähteyttä kesti vain muutaman vuoden, paluu tavikseksi oli karua. Iskurepliikit oli opeteltava ihan alusta asti: rokki-imago oli ennen puhunut puolestaan. 

Seurustelua 1960-luvun tyyliin. Kuva Martin Eklundin kokoelmat, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.



Joskus faneista saattoi olla jopa haittaa, sillä ne veivät aikaa tärkeimmältä, musiikin tekemiseltä.

Mä en ainakaan varsinaisesti kauheesti keskittyny siihen fanihommaan. Siin oli täys työ yrittää keksii seuraavalle levylle biisejä ja jaksaa tehä niitä keikkoja sillä innolla ja se oli vaan niinku, se tapahtu siinä sivussa. (mies synt. 1967)

Edellinen tarina oli 80-luvulta, ajalta, jolloin kirjeitä ja kortteja vielä läheteltiin. Yksi nuorempi rokkari harmitteli tavan jääneen unholaan.

A.K. Saatteks te paljon fanipostia?

T.E. Eei. Mä en tiedä, onks se vähä old school -juttu täl hetkel.

M.I. Onko?

T.E. Joo, siis mä oon oikeesti pettyny, et nyt ku ite duunailee näit musahommii, nii just tollaset kaikki mageet jutut on kadonnu. (mies synt. 1988)

Kortti Jiri Nikkisen kokoelmat, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tähän mennessä tehtyjen haastattelujen pohjalta rockmaailma näyttäytyy melko sukupuolittuneelta. Alueelta, jossa miehillä ja naisilla on omat ”tonttinsa”. Kärjistäen voisi sanoa, että miehille on kuulunut soittaminen ja ”starailu”, naiset ovat olleet enemmän sivussa, taustalla, "statistina" ja aivan konkreettisestikin alapuolella lavan edessä. Totta kai asetelma on viime vuosikymmenten aikana muuttunut, kun lavalle on noussut enemmän tyttöbändejä. On silti muistettava, että Vantaalla on muutamia maineikkaita ja pitkän uran tehneitä naisrokkareita, jotka ovat vakiinnuttaneet asemansa ja osoittaneet, että myös naisilla on mahdollista edetä tässä miehiseksi koetussa maailmassa. Naisista bänditoiminnassa ollaan oltu sitä mieltä, että jos joku osaa soittaa/laulaa ”on sama, mitä housuissa on”. Mitä taas tulee bändissä toimimiseen ja ryhmädynamiikkaan, on sukupuolella monille väliä. Naisen ei välttämättä uskota sopivan miesporukkaan.  

Kyllähän me sitä joskus puhuttiin, että olis ihan kauheeta jos olis meidän bändissä joku tyttö. (mies synt. 1974)

Tyttöystävä, hengaaja, fani ja bändäri... Näitä rooleja tytöille on ollut aina tarjolla ja ilman tätä puolta, rockin olemus jää vajaaksi, kuten Stuart Coleman on asian tiivistänyt: "Kaduilla hengaaminen, kaverit, rakastuminen, bänät, vitutus, vauhti, bailaaminen, kaikki tämä oli sisäänrakennettuna rock´n´rolliin." Tyttöjen mukanaolo on antanut bänditoiminnalle merkityksen, tavoitteen ja lähtökohdan.

Sillon kuudennella luokalla mä hiffasin, et kuinka siistii on soittaa bändissä ja minkälaisia hyötyjä siitä on nuorelle miehen alulle... Noo, kyllähän siinä tiettyä kiinnostusta herättää kauniimman sukupuolen puolella ja silleen että. (mies synt. 1973)

Tämä oli erään rokkarin muisto reilun 20 vuoden takaa, mutta hän epäilee, että homman ydin on edelleen sama.

Eihän noi hormoonikimput oo muuttunu mihinkään, se nyt vaan on niin, että teini-ikäset on teini-ikäsii. (mies synt. 1973)

Ihailun ohella eräs rokkari myönsi, että myös konkreettisiin toimiin oli varauduttava. Bändin treenikämpästä, vanhasta omakotitalosta, oli yksi huone varattu intiimimpään seurusteluun.

Mut sitten meillä oli siellä erilaisia tiloja. Siel oli semmonen yks todella pieni huone. Semmonen, missä joutu olemaan niin kuin todella lähekkäin. Sen tota huoneen nimi oli neitsytkammari. Niin ja sit kun se oli semmonen pieni soppi, niin sit jos jotain bileitä pidettiin, niin se oli semmonen ihan hyvä vetäytymispaikka. (mies synt. 1974)

Rock ja romantiikka kuuluvat erottamattomasti yhteen, siitä kertovat jo lukuisien laulujen sanat, jotka käsittelevät tätä elämän herkkää tunnepuolta. Mutta ovatko rokkarit keskivertoa romanttisempia? Ainakin heillä on väline kertoa näistä asioista yleisesti hyväksytyllä tavalla.

Se voi olla niitä ainoita sallittuja tapoja ilmaista sitä sisintään pojilla. Et tytöthän saattaa saada sen tarpeen niin kuin hoidettua jollain muulla tavalla, mut mä luulen, et se on just noille pojille ja just tossa iässä. Ei niitä kovin montaa tapoja niitä muita ole. Sitähän voi laulaa vaikka kuinka lällyjä rakkauslauluja, mut meepäs vaikka runoilemaan niitä jonnekin, vaikka lausumaan runoa tonne, niin eihän se... (nainen synt. 1974)

Olemme pyrkineet kysymään kaikilta haastateltavilta tyttöjen ja naisten merkityksestä bänditoiminnassa, tyttöystävistä ja faneista. Kysymykseen on saatu vastauksia vaihtelevasti eikä se ole ollut helppo aihe edes kysyä. Usein kysymystä on sivuttu silloin, kun puheena ovat olleet rockelämän varjopuolet. Bändissä soittaminen on parisuhteelle haaste epämääräisten ”työaikojen” ym. takia ja vaatii varsinkin kotiin jäävältä osapuolelta ymmärrystä. 

Reboundin laulaja ja rocktutkijat fanikuvassa Koisorockissa 2012. Vaatiiko tämä ymmärrystä myös kotiin jäävien rocktutkijoiden puolisoilta? :D 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Osaltaan tyttöystävä-kysymyksen vaikeus liittyy haastattelutilanteeseen ja asetelmaan, jossa kaksi naista haastattelee yhtä tai kahta rokkaria. Tietynasteista varovaisuutta lisää keskustelujen äänitys sekä tietoisuus materiaalin päätymisestä museon arkistoon. Olemme huomanneet, että tavatessamme joitakin henkilöitä toisen kerran, täydennyshaastattelu on usein syvällisempi kuin ensimmäinen ja silloin aroista ja henkilökohtaisemmista aiheista puhuminen on luontevampaa. Myös elämäntilanteet muuttuvat. Nuoruuden aikaisia ihastuksia ei koeta ehkä mainitsemisenarvoisiksi naimisiinmenon ja perheellistymisen jälkeen.

Tähän mennessä kerätyn aineiston pohjalta meille on hahmottunut tällainen kuva rokista ja romantiikasta. Vastaako se todellisuutta? Kommentoi! :)

Anna (tumma) ja Mari (vaalee)

Vantaan taidemuseossa elokuussa päättyneessä Kauneus - 6 näytöstä -näyttelyssä oli yhtenä teemana kuvitteellinen rockbändi. Rami Niemen ja Teemu Väätäisen teosta katsoessa ei voi välttyä huomaamasta viittauksia pornografisiin elementteihin. Mutta missä on romantiikka? Kuinka paljon "munaa" rokki vaatii? Kuva Vantaan taidemuseo. Kuvaaja Sakari Manninen.