Mimmit rokkaa

Naistenpäivän kynnyksellä keskitymme nuorten naisten bändiharrastukseen. Juuri alkamassa olevan Helsingin yliopiston kenttätyökurssin myötä Rock’n Vantaa saa apuvoimia ja reilu parikymmentä opiskelijaa levittäytyy vantaalaisen rockin ytimeen haastattelemaan ja havainnoimaan. Yhdeksi suosituimmaksi aihealueeksi ryhmiä muodostettaessa nousi naisnäkökulma.

Naisia olemme haastatelleet tähän mennessä 19, kun yhteensä haastateltavia on kaiken kaikkiaan ollut lähes sata. Viidesosa vastannee, ainakin meidän mielestä, naisten näkyvyyttä alalla. Tosin näistä jo haastatelluista naisista bändissä soittavia on ollut vain 12, muut ovat toiminnassa mukana jollakin muulla tavalla, mikä on tyypillistä vantaalaiselle rockelämälle. Naisten työpanos esimerkiksi musiikkiyhdistysten toiminnassa ja tapahtumien järjestämisessä on ollut merkittävä.

Velmun myyntipöytä Peltolan torilla järjestetyssä konsertissa 1984. 
Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

1960-luvulta ei haastatteluissa ole mainintaa bändissä soittaneista tai laulaneista naisista. Vantaalaisten naisten nuoruusbändimuistot alkavat 1970-luvulta, jolloin uransa aloitti kaksi vantaalaista menestyksekästä pitkänlinjan muusikkoa Maarit Hurmerinta ja Virve Rosti. Molempien artistien taustalla on musikaalinen perhe. Virve pääsi seuraamaan ja osallistumaan suvun miesten bändimusisointiin pikkutytöstä lähtien.

Maaritin uran alku lähti rakentumaan tikkurilalaisen omakotitalon treenikämpällä, jossa tarjoutui mahdollisuus laulutaitojen esittelemiseen ja sitä kautta löytyi yhteys levy-yhtiöön, mikä nosti Maaritin nopeasti suomalaisten tähtiartistien joukkoon.

Flyer Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat.

Varsinaisia tyttöbändejä ilmenee aineistossamme vasta 1980-luvun alkupuolella. Kokoelmiimme päätyneistä neljästä (-84, -85, -86, -88) Vantaan kulttuurilautakunnan laatimista bändiluetteloissa tyttökokoonpanoja on ainoastaan yksi, Desta Ainoa. Saman vuoden katalogissa poikien yhtyeitä on 27. Sekabändejä luetteloista löytyy kaksi ja lisäksi neljä yhtyettä, joissa on naissolisti tai naissoittaja. Mielenkiintoista on, että viimeisessä vuoden -88 katalogissa naisia ei ole mukana yhtään.

Vielä 1980-luvulla bänditoiminta miellettiin vahvasti poikien harrastukseksi. Vuosikymmenen alussa Velmu-ympyröissä paljon pyörinyt nainen kertoo, että vaikka olisi ollut kuinka musikaalinen tai taitava soittamaan, ei silti päässyt mihinkään. Kerran joku erityisen lahjakas tyttö oli saanut laulaa taustoja kaveripoikien biisiin, vaikka taidot olisivat riittäneet paljon enempäänkin. Tyttöjä ei haastateltavamme mukaan pyydetty bändeihin mukaan, eikä itseä kehdattu tyrkyttääkään. Naisia ei ehkä otettu rockin soittajina niin tosissaan, mutta ajan henkeä kuvailtiin muuten tasa-arvoiseksi ja suoraa palautetta kyllä lauottiin myös poikien musisoinnista. Koska ovet poikien bändeihin eivät auenneet, tyttöbändejä perustettiin vastavedoksi vallitsevalle kulttuurille.

Ja me esiinnyttiin ja meil oli vaan noi sellaset hirveet lukion collegepaidat. Me oltiin venytetty ne minimekoiks ja se oli aivan hirveetä se soitto tietenkin. Mut siinä oli kuitenkin… Mä ainakin muistan, et se otti mua jotenkin aivoon, et sit ku joskus kuunteli joitakin bändejä jossain, niin kuunteli vähän silleen, et kun oli kuitenkin soittanut koko ikänsä sitä selloa ja meillä oli hirveesti klassista musiikkia himassa, niin kuunteli, kun joku laulo ihan päin persettä tai soitti. Ja sit niin kuin ties, et näistä tytöistä aika moni pystyis parempaan jos joku vaan pyytäis. Mut siihen aikaan se oli ihan selvä, et me oltiin sit, et niin kuin hengailtiin. (nainen synt. 1964)

Velmutalolla treenasi 1980-luvulla tyttöbändi Pakara. Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Vuonna 1984 joukko 14–15-vuotiaita koivukyläläisiä tyttöjä päätti perustaa bändin, jonka nimeksi tuli Desta Ainoa. Esikuvana oli ensimmäisenä Suomessa levyttänyt tyttöbändi Tavaramarkkinat. Alkuun päästiin koulun bändikerhossa, jota veti Sami Sarhamaa, edellisenä vuonna Rockin SM -kisoissa toiseksi tulleen Chapter Onen kosketinsoittaja. Soittotaito lähti lähestulkoon nollasta, mutta se ei aiheuttanut ongelmia. Asenne oli soittotaitoa tärkeämpää.

H: Me oltiin niitä älykköfeministejä Sannan kanssa ainaki siten, et me tiedettiin kaikki. Asiat oli hyvin mustavalkosta kaikki ja kaikis oli joku kauhee ajatusharha ja virhe, nii me varmaan tosi rasittavia oltiin.

AK: Miten, pelkäskö pojat sitte?

H: Varmaan joo, oletan näin. Syytä ainaki pelätä ku saatto loukkaantua mistä vaan tai suuttua.(nainen synt. 1969)

Suurin piirtein puolet biiseistä oli lainattuja ja puolet omia, joista osa vedettiin englanniksi, osa suomeksi. Biisilistalta löytyi mm. Tavaramarkkinoiden Kimmat hurvittelee ja Pelle Miljoonan Tahdon Rakastella Sinua. Naisasiaa tuotiin esiin mm. omassa biisissä Cattles Talk:

You think you´re a cowboy
but I´m not a cow
Wild West is gone
this is here and now

Desta Ainoa vantaalaisia bändejä esittelevässä luettelossa vuonna 1986. 
Bändiluettelo Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat.

Kun sana tyttöbändikokoonpanosta levisi, keikkaa riitti erilaisissa tilaisuuksissa paikallisista kotiseutupäivistä koulujen ja urheiluseurojen tapahtumiin. Tyttöbändit olivat 1980-luvulla haluttuja esiintyjiä myös siksi, koska niitä oli vähän. Tyttörokkareiden keikkoja ei kuitenkaan välttämättä menty katsomaan niin tosissaan, ”riitti, et menkää tsiigaa, et mimmit niinku soittaa.”

Mä muistan, et ne revittiin sielt treenikämpistä vähän liian aikaisin ehkä tonne, et "Muijabändi, muijabändi! Soittamaan, soittamaan! Esiintymään, esiintymään!" Ja sit kun ne ois voinut vähän aikaa vielä ehkä treenata. Niin sit tuli semmonen, et eeh, juu, juu, okei. (mies synt. 1968)

Erään länsivantaalaisen progebändin solisti oli 1990-luvulla nainen, mikä ei ainakaan silloin enää ollut harvinaista, paikallisia esikuvia löytyi Ballsista lähtien. Sukupuolirakenne nähtiin bändin sisällä samansuuntaisesti; ihan positiivisena, ei mitenkään ihmeellisenä, asiana. Kitaristi pohti, että naissolisti saattoi tuoda soittamiseen ”enemmän just semmosta professionaalisempaa otetta”. Solisti näki asemansa näin:

Onhan sitä sillä lailla eri asemassa. En siis mitenkään sano, että huonommassa tai paremmassa, mut se on niinku rooli se eri ja se asennoituminen on eri. Mut jotenki muhun on suhtauduttu aina kauheen hyvin. Mul ei oo mitään traumaa jääny siitä, että suuntaan jos toiseenkaan, et se ois mitenkää koskaan aiheuttanu mitään kauheit tilanteita se. Mut se on varmaan sekin, riippuu niin paljon siit asenteest, et millä sinne menee, et jos on ”rinsessa” tai kovin herkkänahkanen. Mut emmä tiedä, mua on kohdeltu nii kiltisti. Emmä tiedä, onks Länsi-Vantaan rockgenre tai niinku noi rockpiirit jotenki nii totaalisia herrasmiehiä. (nainen synt. 1974)

Bändien naissolisteja tai -jäseniä on kuvailtu ”jätkäksi muiden joukossa”. Sulautuminen osaksi poikaporukkaa ja sen tapakulttuurin omaksuminen on nähty toimivalle ryhmädynamiikalle myönteisenä tekijänä.

Juliste Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat.

Tyttöjen asema rockkentällä vahvistuu koko ajan. Tytöt ovat ala-asteelta asti yhä tiiviimmin mukana koulujen bändikerhoissa ja käyttäjinä nuorisotilojen treenikämpillä. Koulutusmahdollisuudet kevyenmusiikin saralla ovat lisääntyneet ja monipuolistuneet merkittävästi ja tämä kaikki on tullut tasavertaisesti myös tyttöjen ulottuville.

Myyrmäessä sijaitsevassa, ”bänditehtaaksikin” kutsutussa Vaskivuoren lukiossa on kaikille pyritty antamaan samat mahdollisuudet. Esimerkiksi bänditoimintaan osallistuminen ei vaadi musiikkilinjalle hyväksymistä. Koulun bändiopettaja Pekka Raution mukaan suurin osa kouluyhtyeistä on nykyisin sekabändejä. Aikaisempina vuosina pojat olivat laulusolisteina vähemmistössä, nyt suhde on tasoittunut. Haastattelujen perusteella voi sanoa, että koulun luovalla ja kannustavalla ilmapiirillä on monelle itsetuntoa kohottava vaikutus. Fiilis oli selvästi aistittavissa vieraillessamme viime syksynä koulussa Vaskifesteillä. Tapahtumassa saimme selville, että siirtyminen ”Vaskivuorikuplasta” todelliseen maailmaan ei ole käynyt vaskivuorelaisilta tyttöbändeiltä aina täysin kitkatta.

Musta tuntuu, et just siks se on silloin alussa ollut pikkunen shokki, kun on oikeesti sit menty tonne musakentälle, kun täällä on tottunut niin semmoseen tasa-arvoseen. Se ei ollut minkäännäköinen kysymys täällä. Ja sitten, kun menee sinne ja se on yhtäkkiä joku kysymys, et meidän sukupuoli on kysymys. Niin sit se on vähän semmonen outo fiilis. (nainen synt. 1986)

Pintandwefall-yhtyeen jäseniä haastattelussa Vaskifesteillä lokakuussa 2012. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo.
 

Vieläkin tyttöbändit saattavat herättää helpommin huomiota rockkentällä. Tyttöjen kohdalla soitettavalla musagenrellä ei ole niin väliä lokeroinnissa, koska tyttöbändi leimaa niin vahvasti. Eräässä haastattelussa sanottiin, että tuntuu kuin Suomeen mahtuisi kerrallaan vain pari tyttöbändiä, kun poikabändejä voi olla vaikka "miljoona". Samansuuntaisen näkemyksen jakaa myös vaskivuorelaistaustaisen The Wrecking Queens:

Mut se on just jännä, et iteki tavallaan ajattelee tai usein niinku sortuu siihen, mikä välil ärsyttää just, et kaikki jotenki leimataan siihen tyttöbändiin tavallaan. Mut sit iteki ajattelee, et no onpa nyt paljon näit tyttöbändei, ku meit on ehkä viis. Ja sit, et poikabändit on vaan niinku bändei. (nainen synt. 1985)

The Wrecking Queens Vaskifesteillä. Kuva Vantaan kaupunginmuseo. 

Onko tyttöbändisananakaan siis paras mahdollinen? Ei ole, mutta ei ole naisbändikään. Näihin molempiin sisältyy sukupuolen perusteella tapahtuvaa arvottamista ja osoittelua. Tyttöbändit määritellään tyttöyden kautta, iästä viis. Bändi taas on lähtökohtaisesti miesbändi tai nykyisin sekabändi. 2000-luvulla Vaskivuoresta ponnistanut Pintandwefall-yhtye pohti haastattelussa, että olisi varmaan helpompi jos bändissä olisi yksi miesjäsen. Silloin tuskin joutuisi vastaamaan aina samoihin sukupuolta koskeviin kysymyksiin.

Kaikki haastattelemamme miesrokkarit ovat olleet sitä mieltä, että nykyisin ei ole mitään väliä, onko muusikko mies vai nainen. Lahjakkaita naisrokkareita löytyy niin soittajissa kuin solisteissakin. Taito ja persoona vaikuttavat siihen, ketä bändiin kiinnitetään, ei sukupuoli. Onko siis bänditoiminnasta tullut vihdoin tasa-arvoista ja sukupuolineutraalia? No, ei oikeastaan ihan näinkään. Jo Rock’n Vantaa -haastatteluaineiston suhdeluku kertoo, että rock on yhä hyvin miesvaltaista. Naisten saaminen tutkimuksemme piiriin on vaatinut meiltäkin enemmän määrätietoista aktiivisuutta. Itse näyttelyssä tarkoitus ei ole käsitellä naisia mitenkään erityisasemassa olevana ilmiönä vaan osana kokonaisuutta. Rockbändien poikavoittoisuus ei kuitenkaan ole piirre, minkä välttämättä pitäisikään muuttua. Enemmänkin kysymys on siitä, että rockin harrastaminen ei ole kiinni sukupuolesta.

Ja ei me niin kuin ajatella koko ajan meidän sukupuolta jotenkin. Me vaan ollaan. (nainen synt. 1986)