Myötä- ja vastamäessä

Maailman syli on täynnä jos jonkinlaista parisuhdekäsikirjaa, mutta tietääksemme bändiläisten ihmissuhdeoppaita ei ole kirjoitettu. Tarvetta sellaiselle ehkä olisi, sillä lukuisissa haastatteluissamme bändiä on verrattu avioliittoon tai perheeseen.

Bändihän on parhaimmillaan kuin hyvä avioliitto. Sitä pitää hoitaa, huoltaa, miettiä monelta kantilta sun muuta, et ei se pysy ittestään kasassa, vaan et se vaatii myöskin tommosta päänsisästä toimintaa.(Simo Poskiparta)

Bändi, se on niinku toinen perhe käytännössä. Sä vietät sun elämäs parhaimpii ja huonoimpii hetkiä.(Sami Hakala)

The Barbed Wires 1960-luvulla Tikkurilassa.

Bändin kokoamisessa soittotaidolla ja musiikkimaulla on toki merkitystä, mutta kaikkein tärkeintä on, että ”kemiat natsaavat”. Vakka kantensa valitsee, tässäkin asiassa.

Ja biisintekijänä Oskulla on semmosta Dylan-maalailua, semmosta että se kivi ei ookkaan kivi vaan se symboloi jotain sun sisällä. Mulle kivi on kivi ja mä sanon sen ihan suoraan. Et semmoset roolit.(Esa Pottonen)

Sen jälkeen kun bändi on saatu kasaan, alkaa taiteilu sen koossapysymiseksi. Kuka kaipaa kunnon diktaattoria pitämään bändin ruodussa, kenen mielestä taas mahdollisimman tasa-arvoinen meininki on kaiken lähtökohta.

Vähän hitlermäinen ote mulla on ollut siihen hommaan, et nyt mennään treenaamaan ja hoidetaan hommat ja sit pääsee pois.(Tero Rikkonen)

Joo meiltä puuttuu sellanen diktaattori. Ensinnäkin se, kun me ollaan hyvii frendei, niinku luonnollisesti yleensä bändikaverit onkin, niin meillä menee siihen juoruumiseen hetki aikaa ja sitte just tää, kun me tehdään kaikki biisejä, niin se on aika hidasta.(Katja Tolonen)
 

Kun kysyimme bänditoiminnan merkityksestä, sen parhaaksi puoleksi nostettiin sosiaalisuus. Ja sitähän se on. Bändikaverit viettävät usein enemmän aikaa yhdessä kuin oman perheensä kanssa. Voi jopa olla, että paljon keikkailevat bändikaverukset nukkuvat hotellin parivuoteessa enemmän öitä kuin omien puolisoidensa vieressä.

Hyvän fiiliksen ylläpitäminen käy työstä, etenkin keikkaillessa. 
 
Yrittää pitää semmonen hyvä henki siellä keikkabussissa ja takahuoneessa ja treenikämpällä, niin että se jatkuu sitte siellä lavalla esiintyessä.(Tokela) 

Eikä tämä ei aina onnistukaan. Lavalla homma saattaa vielä pysyä kasassa, mutta kulissien takana ja väsyneessä mielentilassa ristiriidat nousevat helposti pintaan.

Vaikka sä näät sen bändin siellä lavalla ja niillä on hauskaa, niin ei niillä välttämättä oo yhtään hauskaa, kun ne lähtee pois sieltä.(Saska Ketonen)

Kun ajattelee, että neljä kaveria on 24/7, suunnilleen nukkuukin yhdessä ja syö, niin kyl se alko käymään voimille. Et kyllä siinä näki sen raadollisuudenkin, niinku sen tanssipaikan takahuoneen kautta.(Kauko Vilén)

The Wrecking Queensien Katja ja Nöpsy sopuisasti bäkkärillä.

Kiistoilta ei säästy mikään bändi. Riitojen aiheet voivat liittyä musiikkiin tai aivan muihin asioihin. 

Musiikillista ristiriitaa ei kukaan oikein voi sietää. Paitsi tietysti jos saa tolppaa ihan helvetisti, niin sitten sitä voi sietää jotain vähän aikaa, mutta ne on semmosia, et ne on aika sovittelemattomia.(Lare Murtomaa)

Mut yhen kerran ainoastaan mä muistan bändiajoilta sellasen, et oli tosi lähellä koko homman hajoaminen. Kun suurin osa oli aika kovia IFK-faneja ja sit oli kova Jokeri-fani ja me oltiin Ruotsissa risteilyllä bändin poikien kesken ja sit tuli semmosesta aiheesta riitaa, et kumpi on lupaavampi jääkiekkoilija Jokereiden Eero Somervuori vai IFK:n Olli Jokinen.(Mikko Mäkelä)
  
”Tervehenkinen argumentointi, väittely ja kinaaminen” ei haittaa niin kauan kuin yhteinen päämäärä, mahdollisimman hyvän musiikin tekeminen, on kaikkien tavoitteena. Siinä vaiheessa, kun ”homma muuttuu kivireen vetämiseksi, niin se alkaa hajoomaan.” Jos hauskuus katoaa, katoaa myös yhdessä tekemisen meininki.

Minne matka Kim Curly Band? Kuvaaja Hilla Kurki.

Mistä bändille nimi?

Bändin nimiproblematiikkaa voi lähestyä kahdesta suunnasta, joko se on valmiina ennen jäsenten haalintaa tai sitten ei.

- Sit me ajateltiin, et perustetaan bändi. Ensimmäiseksi bändille pitää tietenkin keksii nimi, ennen kun on ainuttakaan biisii. Ja siitä tuli sitten mikä on törkeintä mitä voi olla, no RockMastersBand ja se vaan jäi. Me ruvettiin sitten rekrytoimaan siihen jengii. (mies synt. 1973)

Joskus sopivan löytyminen vaatii enemmän kypsyttelyä ja nimeä mietitään vielä senkin jälkeen, kun bändi on jo kasassa. Jos tuntuu siltä, että…

- Maailman vaikein tehtävä on keksiä bändille nimi. (mies synt. 1974)

…niin ei hätää. Vantaalaisten rokkareiden kokemuksista löytyy monta hyvää vinkkiä nimiasian edistämiseen. 


1.    Apuna sanakirja

Ota sanakirja käteen, a-kirjaimesta on johdonmukaista aloittaa. Vantaalaislähtöisiä a-alkuisia bändejä ovat olleet mm. Animals, Abhorence, Agents, Ankara Rakkaus, Art Cruisers, A-studio, Amorphis... Sanakirjametodi oli käytössä esimerkiksi Myyrmäki-Martinlaakso akselilla 1980–1990-luvulla. 

- Esa oli kattonu sen [Amorphis] sanakirjasta, mut sit myöhemmin me ihmeteltiin, kun britti- ja jenkkilehdet ei tiennyt, mitä se tarkoittaa, niin me katottiin, et mistähän sanakirjasta sä oot sen kattonut, niin sieltä löyty, et lähin oli tää Amorphose. Et en tiedä, muistiks se väärin vai onks sil ollut kreikan sanakirja. Mut A:lla ne yleensä alko, kun ei päässy sanakirjassa pidemmälle. (mies synt. 1973)

Myös Mrs. Greenfieldsin -yhtyeen nimen synnyn taustalla on englanninkielisen slangisanakirjan selaaminen. Arveluttavimmat nimet hylättiin alkumetreillä, mutta jokin selityksessä ”ulkona vietetty yö” puhutteli, koska se valittiin. Kuva Heikki Hambergin yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Pauli Hamberg.

2.    Hyödynnä jo keksittyä

Arveluttavaa tai ei, niin kohtalaisen suosittua on ollut ottaa käyttöön jo olemassa olevan tai jo kuopatun bändin nimi. Tätä kokeiltiin jo edellä mainitussa Martinlaaksossa 80-luvun alkupuolella, kun pantiin kasaan The Animals, Amorphiksen varhainen esiedeltäjä. Nimen uusiokäyttö selvisi pojille vasta nimeämisen jälkeen, mutta sitä ei otettu niin raskaasti, kyseessähän oli vain ”joku ikivanha 60-luvun bändi” ja oma itsetunto oli kohdillaan.

- Me ollaan parempii joka tapauksessa. (mies synt. 1974)

Tikkurilalaisen Barbed Wires -yhtyeen nimi 60-luvulla oli jostain ”lainattu”, mutta se pidettiin, koska nimessä viehätti sen suomennos, piikkilangat. Kuva Göran Nyqvist, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Kierrätystä harrastettiin myös kaupungin itälaidalla. 

- Clifters oli koulun sanakirjasta napattu silleen, koska se Slippers vaikutti tohon nimeen. Ja me yritettiin kelaa jotain samankaltasta. Ja cliff on joku kallionjyrkänne, tämmönen mitä Brightonissa on, semmosii jyrkkiä. Ja sit toi -ters nyt vaan ympättiin sit siihen. Tosin semmonen tanskalainen rautalankabändi on kun Cliffters, mikä kirjotetaan kahella f:lla. Ja Lurilla oli viel sen sinkku. Mut se oli just sitä aikaa, kun ei periaatteessa jäänyt kiinni tollasista, että ei kukaan tienny sellasta bändii. (mies synt. 1965)

Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

3.    Innoittajana luontoaiheet

Inspiraatiota voi etsiä eläin- ja kasvimaailmasta. Laulavat Laamat, Kissa, Pegasos, Vietelty Viinirypäle, Jytäjyrsijät, Kengurumeininki, Yöperhonen… Tähän sarjaan luettelisimme myös ihmisen anatomiaan viittaavat nimet, kuten Päät, Pakara ja Balls.

- Mighty Balls, sitä se ensin ehdotti, mut joku vaan sano, se oli liian pitkä, et Balls on hyvä, että kun täs on naislaulaja ja se on niinku kummallista ku on Balls ja naislaulaja ja tämmöst hienoo järkeillään. (mies synt. 1963)

Mitään selitystä vantaalaisbändien luontoaiheille ei ole saatu, mutta jonkinlaista kaipuuta ihmiselon alkulähteille nämä kuitenkin viestinevät. 

Kengurumeiningin Pekka Malkin bändit ovat syystä tai toisesta saaneet inspiraatiota luonnosta nimiin ennenkin. Nuoruuden bändin nimi oli Rumpu, kitara ja kukka. Kuva Pekka Malkin yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

4.    Idolit suunnannäyttäjänä

Korsolaisen Calf-bändin nimivalinta sai vaikutteita suosikkiyhtyeeltä Blurilta. Nimen piti olla nelikirjaiminen ja alkaa vierasperäisellä kirjaimella, sopiva löytyi lopulta sanakirjametodilla. Muita vaihtoehtoja ovat olleet idolien albumit ja niiden biisilistojen tarkka lukeminen. Esikuvan voimaan luotti myös tyttöbändi Pakara.

- Sit me perustettiin semmoinen Pakara-niminen. Se tuli niinku Baccarasta. (nainen synt. 1964)


5.    Tarkkaile ympäristöäsi

Jos bändin nimi on aivan hakusessa, niin kannattaa pitää silmät auki ja mieli valppaana. Oiva bändin nimi voi löytyä ihan odottamattomistakin paikoista.
 
- Xerox-niminen bändi, jostain kopiokoneesta vaan katottu, et toi kuulostaa mageelta. Mut siinä oli vaan kaks tyyppii, eikä me saatu ikinä mitään aikaseksi. (mies synt. 1974)

Päät -punkbändin nimeä työstettiin Mannerheimintiellä matkalla keskustasta kohti Hämeenlinnan väylää. Suunnittelu lähti liikkeelle edustakuntatalon kohdalla ohi vilahtaneesta suurmiehen patsaasta, mutta lopullinen nimi vaati pientä työstämistä, spekulointia ja oli esikuvilla tässäkin osansa.

- Kaide haettiin haettiin Helsingistä ja sit matkustettiin Mannerheimintietä Pultsin isän autolla kaikki eteenpäin. Ja sit mietittiin bändin nimee ja sit siin tuli eduskuntatalo ja siinä oli patsaita ja siellä oli sitten Svinhufvudin patsas ja sit tota mietittiin, et mikä se vois olla, että oisko se sit Sikapäät tai jotain tämmöstä. Me jotenkin ajateltiin, et me nyt ollaan kuitenkin ylioppilaaksi käytyjä, niin ei me oikein voida lähtee tollaselle linjalle. No, sit me mietittiin, et no mikä päät se vois olla. No, me tiedettiin, et on Talking Heads… No, jotain sinne suuntaan. Sit muistaakseni jossain siinä White Ladyn kohdalla, kun Mannerheimintie kääntyy Ruskeasuon kohdalle, niin siinä sitten päätettiin se, et se vois olla Päät. (mies synt. 1959)

Olisi kiva tietää myös Näköhäiriö-nimen syntyhistoria. Unohtui kysyä. ;) Näköhäiriö Kulttuuritalolla Popyhtyeiden suomenmestaruuskilpailussa vuonna 1977. Kuva Tumppi Varosen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

7.    Elä hetkessä

Jos uskaltaa heittäytyä hetken vietäväksi ja tuntea syvästi, voi nimiasiakin ratketa parhain päin. Tunnepitoiset nimet ovat vantaalaisbändien joukossa harvinaisia, mutta eivät tavattomia.  

- No siis sehän on siis ihan tajuttoman hyvä fiilis, kun nää ensimmäiset äänet saa sähkökitarasta ja itse asiassa siihen toi My First Bandin nimikin vähän viittaa, et ne ensimmäiset kicksit on tietty aika… lyöt täysii rumpukapulaa ja virvelii, basarii samaan aikaan. Eihän sitä tavallaan voita mikään. (mies synt. 1981)


8.    Helppo vai vaikea?

Molemmissa on omat hyvät puolensa. Kaikin tavoin hankalalla nimellä on tietty markkina-arvo, vaikka yleisö sitä ei helposti muistaisikaan. Alitajuntaan jää varmasti mielikuva bändistä.

- Ja sit tuli The Wrecking Queens, joka on siis maailman helpoin suomalaisten äännettäväks. (nainen synt.1985)
- Ihan hirvee. Muuntunut muotoon The Wrecking Queer, Wreckingueen, Queers. Joku tällänen siis, et varmaan just puhelimes sanoo niin, suurin osa kirjottaa varmaan ihan päin pyllyy sen sit. Joo, ei me mitään helpointa kyl valittu. (nainen synt. 1986)

Tarina ei kerro, että miten toinen vaskivuorelaistaustainen bändi, Pintandwefall, on pärjännyt nimensä kanssa, mutta nimen syntytarina on sen verran hauska, että haluamme jakaa sen. Jos vaikka joku saisi tämän pohjalta vauhtia omaan nimikehittelyynsä. 

- Sain yksien bänditreenien jälkeen Lunassa sellasen idiksen, että oispa siisti perustaa joku tämmönen tyttöbändi, jossa… tai että ei välttämättä just nimenomaan tyttöbändiä, mutta mä halusin silti, et kaikki on tyttöjä eli on se tyttöbändi. Niin silleen, et kaikki ottaa uuden soittimen, mitä ne ei oo aikasemmin soittanut. Ja kaveri keksi jo nimenkin sille. Se oli huonosta vitsistä: kahesta kaljasta känniin käännettynä sitten pint and we falliksi, niin sit se oli jo niin hyvä nimi, et sille oli pakko perustaa bändi. (nainen synt. 1986)

Visuaalinen ilme on tärkeä, nimen on näytettävä hyvältä myös "rinnuxilla". You know. Luonnos Liisa Uusitalon yksityiskokoelma, kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Yhden neuvon voisimme vielä antaa. Kuten vinkkivihkon ensimmäisessä osassa kerroimme, rytmi on tärkeää niin soittamisessa kuin elämänhallinnassa, mutta saa siitä aineksia myös nimen pohdintaan. Luontevassa bändin nimessä on hyvä rytmi.

- No, se oli silloin, kun bändiä perustettiin, ei varmaan sointuukaan oltu soitettu, mut laulaja Visa ja sit sillonen rumpali Päivisen Mikko, niin ne oli juoninu tätä nimikuvioo ja ne oli ajatellu, et siin pitää olla kolme osaa siin nimessä, sit ne pääty tähän. Sillä nyt ollaan menty. Siin oli joku tämmönen ajatus, et haluttiin sekottaa tällaista elävää ja elotonta. Joku tämmönen. (mies synt. 1983)
- Rock ’n Roll – Mind of Doll. (mies synt. 1983)

Mimmit rokkaa

Naistenpäivän kynnyksellä keskitymme nuorten naisten bändiharrastukseen. Juuri alkamassa olevan Helsingin yliopiston kenttätyökurssin myötä Rock’n Vantaa saa apuvoimia ja reilu parikymmentä opiskelijaa levittäytyy vantaalaisen rockin ytimeen haastattelemaan ja havainnoimaan. Yhdeksi suosituimmaksi aihealueeksi ryhmiä muodostettaessa nousi naisnäkökulma.

Naisia olemme haastatelleet tähän mennessä 19, kun yhteensä haastateltavia on kaiken kaikkiaan ollut lähes sata. Viidesosa vastannee, ainakin meidän mielestä, naisten näkyvyyttä alalla. Tosin näistä jo haastatelluista naisista bändissä soittavia on ollut vain 12, muut ovat toiminnassa mukana jollakin muulla tavalla, mikä on tyypillistä vantaalaiselle rockelämälle. Naisten työpanos esimerkiksi musiikkiyhdistysten toiminnassa ja tapahtumien järjestämisessä on ollut merkittävä.

Velmun myyntipöytä Peltolan torilla järjestetyssä konsertissa 1984. 
Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

1960-luvulta ei haastatteluissa ole mainintaa bändissä soittaneista tai laulaneista naisista. Vantaalaisten naisten nuoruusbändimuistot alkavat 1970-luvulta, jolloin uransa aloitti kaksi vantaalaista menestyksekästä pitkänlinjan muusikkoa Maarit Hurmerinta ja Virve Rosti. Molempien artistien taustalla on musikaalinen perhe. Virve pääsi seuraamaan ja osallistumaan suvun miesten bändimusisointiin pikkutytöstä lähtien.

Maaritin uran alku lähti rakentumaan tikkurilalaisen omakotitalon treenikämpällä, jossa tarjoutui mahdollisuus laulutaitojen esittelemiseen ja sitä kautta löytyi yhteys levy-yhtiöön, mikä nosti Maaritin nopeasti suomalaisten tähtiartistien joukkoon.

Flyer Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat.

Varsinaisia tyttöbändejä ilmenee aineistossamme vasta 1980-luvun alkupuolella. Kokoelmiimme päätyneistä neljästä (-84, -85, -86, -88) Vantaan kulttuurilautakunnan laatimista bändiluetteloissa tyttökokoonpanoja on ainoastaan yksi, Desta Ainoa. Saman vuoden katalogissa poikien yhtyeitä on 27. Sekabändejä luetteloista löytyy kaksi ja lisäksi neljä yhtyettä, joissa on naissolisti tai naissoittaja. Mielenkiintoista on, että viimeisessä vuoden -88 katalogissa naisia ei ole mukana yhtään.

Vielä 1980-luvulla bänditoiminta miellettiin vahvasti poikien harrastukseksi. Vuosikymmenen alussa Velmu-ympyröissä paljon pyörinyt nainen kertoo, että vaikka olisi ollut kuinka musikaalinen tai taitava soittamaan, ei silti päässyt mihinkään. Kerran joku erityisen lahjakas tyttö oli saanut laulaa taustoja kaveripoikien biisiin, vaikka taidot olisivat riittäneet paljon enempäänkin. Tyttöjä ei haastateltavamme mukaan pyydetty bändeihin mukaan, eikä itseä kehdattu tyrkyttääkään. Naisia ei ehkä otettu rockin soittajina niin tosissaan, mutta ajan henkeä kuvailtiin muuten tasa-arvoiseksi ja suoraa palautetta kyllä lauottiin myös poikien musisoinnista. Koska ovet poikien bändeihin eivät auenneet, tyttöbändejä perustettiin vastavedoksi vallitsevalle kulttuurille.

Ja me esiinnyttiin ja meil oli vaan noi sellaset hirveet lukion collegepaidat. Me oltiin venytetty ne minimekoiks ja se oli aivan hirveetä se soitto tietenkin. Mut siinä oli kuitenkin… Mä ainakin muistan, et se otti mua jotenkin aivoon, et sit ku joskus kuunteli joitakin bändejä jossain, niin kuunteli vähän silleen, et kun oli kuitenkin soittanut koko ikänsä sitä selloa ja meillä oli hirveesti klassista musiikkia himassa, niin kuunteli, kun joku laulo ihan päin persettä tai soitti. Ja sit niin kuin ties, et näistä tytöistä aika moni pystyis parempaan jos joku vaan pyytäis. Mut siihen aikaan se oli ihan selvä, et me oltiin sit, et niin kuin hengailtiin. (nainen synt. 1964)

Velmutalolla treenasi 1980-luvulla tyttöbändi Pakara. Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Vuonna 1984 joukko 14–15-vuotiaita koivukyläläisiä tyttöjä päätti perustaa bändin, jonka nimeksi tuli Desta Ainoa. Esikuvana oli ensimmäisenä Suomessa levyttänyt tyttöbändi Tavaramarkkinat. Alkuun päästiin koulun bändikerhossa, jota veti Sami Sarhamaa, edellisenä vuonna Rockin SM -kisoissa toiseksi tulleen Chapter Onen kosketinsoittaja. Soittotaito lähti lähestulkoon nollasta, mutta se ei aiheuttanut ongelmia. Asenne oli soittotaitoa tärkeämpää.

H: Me oltiin niitä älykköfeministejä Sannan kanssa ainaki siten, et me tiedettiin kaikki. Asiat oli hyvin mustavalkosta kaikki ja kaikis oli joku kauhee ajatusharha ja virhe, nii me varmaan tosi rasittavia oltiin.

AK: Miten, pelkäskö pojat sitte?

H: Varmaan joo, oletan näin. Syytä ainaki pelätä ku saatto loukkaantua mistä vaan tai suuttua.(nainen synt. 1969)

Suurin piirtein puolet biiseistä oli lainattuja ja puolet omia, joista osa vedettiin englanniksi, osa suomeksi. Biisilistalta löytyi mm. Tavaramarkkinoiden Kimmat hurvittelee ja Pelle Miljoonan Tahdon Rakastella Sinua. Naisasiaa tuotiin esiin mm. omassa biisissä Cattles Talk:

You think you´re a cowboy
but I´m not a cow
Wild West is gone
this is here and now

Desta Ainoa vantaalaisia bändejä esittelevässä luettelossa vuonna 1986. 
Bändiluettelo Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat.

Kun sana tyttöbändikokoonpanosta levisi, keikkaa riitti erilaisissa tilaisuuksissa paikallisista kotiseutupäivistä koulujen ja urheiluseurojen tapahtumiin. Tyttöbändit olivat 1980-luvulla haluttuja esiintyjiä myös siksi, koska niitä oli vähän. Tyttörokkareiden keikkoja ei kuitenkaan välttämättä menty katsomaan niin tosissaan, ”riitti, et menkää tsiigaa, et mimmit niinku soittaa.”

Mä muistan, et ne revittiin sielt treenikämpistä vähän liian aikaisin ehkä tonne, et "Muijabändi, muijabändi! Soittamaan, soittamaan! Esiintymään, esiintymään!" Ja sit kun ne ois voinut vähän aikaa vielä ehkä treenata. Niin sit tuli semmonen, et eeh, juu, juu, okei. (mies synt. 1968)

Erään länsivantaalaisen progebändin solisti oli 1990-luvulla nainen, mikä ei ainakaan silloin enää ollut harvinaista, paikallisia esikuvia löytyi Ballsista lähtien. Sukupuolirakenne nähtiin bändin sisällä samansuuntaisesti; ihan positiivisena, ei mitenkään ihmeellisenä, asiana. Kitaristi pohti, että naissolisti saattoi tuoda soittamiseen ”enemmän just semmosta professionaalisempaa otetta”. Solisti näki asemansa näin:

Onhan sitä sillä lailla eri asemassa. En siis mitenkään sano, että huonommassa tai paremmassa, mut se on niinku rooli se eri ja se asennoituminen on eri. Mut jotenki muhun on suhtauduttu aina kauheen hyvin. Mul ei oo mitään traumaa jääny siitä, että suuntaan jos toiseenkaan, et se ois mitenkää koskaan aiheuttanu mitään kauheit tilanteita se. Mut se on varmaan sekin, riippuu niin paljon siit asenteest, et millä sinne menee, et jos on ”rinsessa” tai kovin herkkänahkanen. Mut emmä tiedä, mua on kohdeltu nii kiltisti. Emmä tiedä, onks Länsi-Vantaan rockgenre tai niinku noi rockpiirit jotenki nii totaalisia herrasmiehiä. (nainen synt. 1974)

Bändien naissolisteja tai -jäseniä on kuvailtu ”jätkäksi muiden joukossa”. Sulautuminen osaksi poikaporukkaa ja sen tapakulttuurin omaksuminen on nähty toimivalle ryhmädynamiikalle myönteisenä tekijänä.

Juliste Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat.

Tyttöjen asema rockkentällä vahvistuu koko ajan. Tytöt ovat ala-asteelta asti yhä tiiviimmin mukana koulujen bändikerhoissa ja käyttäjinä nuorisotilojen treenikämpillä. Koulutusmahdollisuudet kevyenmusiikin saralla ovat lisääntyneet ja monipuolistuneet merkittävästi ja tämä kaikki on tullut tasavertaisesti myös tyttöjen ulottuville.

Myyrmäessä sijaitsevassa, ”bänditehtaaksikin” kutsutussa Vaskivuoren lukiossa on kaikille pyritty antamaan samat mahdollisuudet. Esimerkiksi bänditoimintaan osallistuminen ei vaadi musiikkilinjalle hyväksymistä. Koulun bändiopettaja Pekka Raution mukaan suurin osa kouluyhtyeistä on nykyisin sekabändejä. Aikaisempina vuosina pojat olivat laulusolisteina vähemmistössä, nyt suhde on tasoittunut. Haastattelujen perusteella voi sanoa, että koulun luovalla ja kannustavalla ilmapiirillä on monelle itsetuntoa kohottava vaikutus. Fiilis oli selvästi aistittavissa vieraillessamme viime syksynä koulussa Vaskifesteillä. Tapahtumassa saimme selville, että siirtyminen ”Vaskivuorikuplasta” todelliseen maailmaan ei ole käynyt vaskivuorelaisilta tyttöbändeiltä aina täysin kitkatta.

Musta tuntuu, et just siks se on silloin alussa ollut pikkunen shokki, kun on oikeesti sit menty tonne musakentälle, kun täällä on tottunut niin semmoseen tasa-arvoseen. Se ei ollut minkäännäköinen kysymys täällä. Ja sitten, kun menee sinne ja se on yhtäkkiä joku kysymys, et meidän sukupuoli on kysymys. Niin sit se on vähän semmonen outo fiilis. (nainen synt. 1986)

Pintandwefall-yhtyeen jäseniä haastattelussa Vaskifesteillä lokakuussa 2012. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo.
 

Vieläkin tyttöbändit saattavat herättää helpommin huomiota rockkentällä. Tyttöjen kohdalla soitettavalla musagenrellä ei ole niin väliä lokeroinnissa, koska tyttöbändi leimaa niin vahvasti. Eräässä haastattelussa sanottiin, että tuntuu kuin Suomeen mahtuisi kerrallaan vain pari tyttöbändiä, kun poikabändejä voi olla vaikka "miljoona". Samansuuntaisen näkemyksen jakaa myös vaskivuorelaistaustaisen The Wrecking Queens:

Mut se on just jännä, et iteki tavallaan ajattelee tai usein niinku sortuu siihen, mikä välil ärsyttää just, et kaikki jotenki leimataan siihen tyttöbändiin tavallaan. Mut sit iteki ajattelee, et no onpa nyt paljon näit tyttöbändei, ku meit on ehkä viis. Ja sit, et poikabändit on vaan niinku bändei. (nainen synt. 1985)

The Wrecking Queens Vaskifesteillä. Kuva Vantaan kaupunginmuseo. 

Onko tyttöbändisananakaan siis paras mahdollinen? Ei ole, mutta ei ole naisbändikään. Näihin molempiin sisältyy sukupuolen perusteella tapahtuvaa arvottamista ja osoittelua. Tyttöbändit määritellään tyttöyden kautta, iästä viis. Bändi taas on lähtökohtaisesti miesbändi tai nykyisin sekabändi. 2000-luvulla Vaskivuoresta ponnistanut Pintandwefall-yhtye pohti haastattelussa, että olisi varmaan helpompi jos bändissä olisi yksi miesjäsen. Silloin tuskin joutuisi vastaamaan aina samoihin sukupuolta koskeviin kysymyksiin.

Kaikki haastattelemamme miesrokkarit ovat olleet sitä mieltä, että nykyisin ei ole mitään väliä, onko muusikko mies vai nainen. Lahjakkaita naisrokkareita löytyy niin soittajissa kuin solisteissakin. Taito ja persoona vaikuttavat siihen, ketä bändiin kiinnitetään, ei sukupuoli. Onko siis bänditoiminnasta tullut vihdoin tasa-arvoista ja sukupuolineutraalia? No, ei oikeastaan ihan näinkään. Jo Rock’n Vantaa -haastatteluaineiston suhdeluku kertoo, että rock on yhä hyvin miesvaltaista. Naisten saaminen tutkimuksemme piiriin on vaatinut meiltäkin enemmän määrätietoista aktiivisuutta. Itse näyttelyssä tarkoitus ei ole käsitellä naisia mitenkään erityisasemassa olevana ilmiönä vaan osana kokonaisuutta. Rockbändien poikavoittoisuus ei kuitenkaan ole piirre, minkä välttämättä pitäisikään muuttua. Enemmänkin kysymys on siitä, että rockin harrastaminen ei ole kiinni sukupuolesta.

Ja ei me niin kuin ajatella koko ajan meidän sukupuolta jotenkin. Me vaan ollaan. (nainen synt. 1986)

Basistin muotokuva

Wedding Crashersin basisti Vaskifesteillä 2012. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Jostakin syystä meistä on jo pitemmän aikaa tuntunut, että rokkaritutkimusaineistomme koostumuksessa basistit ovat vahvasti edustettuina. Tämä fiilis on erityisen voimakas tapauksissa, joissa muusikko on itse ottanut yhteyttä meihin ja tarjoutunut jututettavaksi, sillä hyvin usein kyseinen henkilö on paljastunut basistiksi. Nopeasti väsätyn tilaston mukaan haastateltavista muusikoista basistien esiintyvyys on kuitenkin ihan maltillista. Kitaristeja on ehdoton ylivoima 18, sitten tulevat 12 basistia, 11 laulajaa ja 8 rumpalia.  Joka tapauksessa tämä mielenkiintoinen mututuntumamme on saanut meidät utelijoiksi tietämään lisää tästä paljon puhutusta muusikkoryhmästä. Miksi basistit ovat jääneet mieleemme? Tarkastelemme tässä blogissa aineistomme ja omien havaintojen valossa soittajia, stereotypioita ja niiden todenpohjaa käyttäen päälähteenämme tietysti 12 basistiamme.

Vernissan animaatioasemalla kuvataan parhaillaan Korson kapinasta kertovaa animaatiofilmiä. Se toteutetaan yhteistyössä animaatioaseman, Vantaan nuorisopalveluiden kädentaitopajan ja kaupunginmuseon kanssa. Idean pohjalla on antamamme historiallinen aineisto kyseisestä tapahtumasta, mutta nuoret ovat saaneet ihan vapaat kädet aiheen työstämiseen. Tarinassa myös basistilla on oma pieni roolinsa. Varsinaista juonta emme nyt paljasta, mutta jo käsikirjoitusvaiheessa oli mielenkiintoista huomata nykynuorten kovin perinteiset basististereotypianäkemykset. Lähtökohtana oli kuulemma, että ”basisti ei saa naista”. Sen verran kuitenkin paljastettakoon loppuratkaisusta, että tällä kertaa flaksi käy. Erona solistin suoraviivaisiin naisseikkailuihin, basistin rakkaus on ”aitoa”, kädestä pitelyä ja muuta romanttista hempeilyä. Kannattaa siis tsekata marraskuun loppupuolella YouTubeen ladattava video vuoden 1965 nuorisomellakasta 2010-luvun nuorten tulkitsemana.



Renegadesin basisti pian valmistuvassa animaatiossa. 
Kuva Vernissa, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Jessie Layser.

Basisteista riittää juttua, niin kuin me kaikki tiedämme. Basso on yksinkertainen soitin, samoin basisti. Vai onko näin?

Siin on joku, kun se on niin yksinkertainen. Ehkä tää on se tyypillisin vitsi se, et kun basisti meni ottaa bassotunteja, niin parin tunnin jälkeen sitä ei enää ilmestynytkään sinne ja sit se opettaja soittaa sille, et ”Miks sä et oo tullut tunnille?”, niin et, ”Kun mulla on niin paljon keikkaa, et mä en kerkee”. (mies synt. 1965)

Miten basistiksi päädytään? Onko jokin basistiominaisuus, mikä on olemassa jo syntymästä asti vai onko basisti rooli, mihin vain ajaudutaan? Bassossa on neljä kieltä ja sitä saatetaan tämän takia pitää muita bändisoittimia helpompana soittimena. Basso on valikoitunut soittimeksi muutamassa tapauksissa tyyliin:

…yks mun lukiokaveri, joka ei myöskään juuri soittanut mitään, mut oli joskus vähän kitaraa soittanut. Niin se tuli basistiksi. (mies synt. 1974)

Sit joskus 15-, 14-vuotiaana aloin soittaa bassoa. …Dee Dee Ramone ja Sid Vicious ja kumppanit innoitti tähän basson soittamiseen ja ajattelin, et kitaraa ei pysty soittaa, kun siin on niin monta kieltä. …Ekan bändin kitaristi opetti mulle jotain, en enää muista itekään ja sit se sano itekin, et tätä enempää mä en voi sulle opettaa, et nyt pitää ite opetella. Se lähti siitä, et soitti vaan jotain yhtä sointuu: dön, dön, dön… Tosta se lähtee, ihan alkukantasesta. …Vähän niin kuin vahingossa ajautu siihen. Ja sit siinä oli vielä se punk innoittajana, et jos nää nyt pystyy tommosta soittaa, niin kai sitä itekin pystyy jotain. (mies synt. 1990)

Basson valitseminen ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti soittotaidottomuutta ja vaikka lähtökohta olisi ollutkin tämä, oppiminen on aina mahdollista. Aineistostamme löytyy myös esimerkkejä bassoon siirtymisestä jonkin muun soittimen kautta.

Mä oon musiikkileikkikouluun mennyt varmaan ja sitä kautta sitten pianoa soittanut yhdeksän vuotta ja sitten tota siirryin rankempiin aineisiin, elikkä rokkiin. Aloitin soittaa bassoa ja bassoo soittelen vieläkin, kitaraa jonkin verran myöskin. (mies synt. 1982)



Hiekkaharjun oma poika Tumppi Varonen Espalla. 
Kuva Tumppi Varosen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Monta kertaa on tullut esiin se seikka, että hyvät basistit ovat arvossaan ja sellaiset ”revitään kaikkein parhaimpiin juttuihin”. ”Että kannattaa miettiä sitä soitinvalintaa”, Vaskivuoren bändimaikka Pekka Rautiokin muistuttaa. Järkeily soittimen valinnassa todellakin kannattaa, niin kuin kansainvälistä menestystä nauttivan Sunrise Avenuen basisti Ilkka Ruudun menneisyys osoittaa.

…lukiossa se lähti vast sillai enempi ja sit sillon mä valitsin myös ton basson, ja oikeestaan sen takii, kun koulu oli täynnä kitaristeja. Kukaan ei soittanu bassoa. …Olin mä soittanu siin vähän ennen bassoa, mutta siinä se sit niinku lähti ihan niin tavallaan kunnolla. (mies synt. 1975)

Kallistumiselle jonkin muun kuin basson suuntaan löytyy kuitenkin paljon houkutuksia. Kitaristien ylivoimainen edustettavuus tutkimusaineistossamme osoittaa omalta osin tämän tosiseikan.

Kyl mäkin bassoo soitin jossain vaiheessa, mut kitara oli kuitenkin silleen, et se on niin kuin se ”frontman”, siin saatto olla siin siis… Sit sen [kitaran] kanssa muutenkin, se oli aika luonnollinen valinta, kun sen kanssa pysty säveltää, basson kanssa ja rumpujen kanssa niin se on vähän hankalampaa. (mies synt. 1968)

Me olemme kuitenkin tavanneet myös säveltäviä basisteja. Ei käy silti kiistäminen sitä, että bassoa on varmasti kivempi soittaa muiden kanssa kuin itsekseen. Kitaristeja riittää, mutta ehkä basistiksi ryhtyminen vaatii joskus myös jonkin verran rohkeutta. Basso, siinä missä rummutkin, on oleellinen osa toimivaa rokkibändikokonaisuutta, joten sen roolia ei pidä vähätellä.

Siis basso on niin kuin tavallaan, se on vähän tylsä soitin soittaa yksin himassa. Et jos sä soitat kitaraa tai pianoa, niin sä voit soittaa kaikkii biisejä ja säestää lauluja ja muuta, mut sit, et: dum, dum, dim, dim, dum, dim, dim, dum… Niin onhan se vähän, et se vaatii… et se on selkeesti niin kuin orkesterisoitin. Et sulla pitää olla bändi joittenkin kaa, et se yksin treenaaminen vaatii vähän luonnetta ja sisua enemmän kuin jollain tommosella, josta saa heti kivoja soundeja. (mies synt. 1970)



Kaksi kitaraa ja basso. 
Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Minkälaisen luonteen basson soittaminen siis vaatii? Yksi basisteistamme kiteytti: ”Jokaisella on se oma luonteva ilmaisutapa, millä pystyy ilmaisemaan itseään”. Basistin paikka on perinteisesti enemmän taka-alalla, ei yleensä ainakaan kaikkein kirkkaimpien spottien alla.

Kenties se, että jos ottaa sen basson tai rummun, niin monesti on sitten vähän semmonen niin kuin komppailijaluonne. (mies synt. 1970)

Vaikka varmasti jotakin vaikutusta saattaakin persoonallisuuskysymyksellä olla siinä, riehuuko rumpukapuloiden kanssa, paistatteleeko stagen etualalla vaiko fiilisteleekö matalia sointuja. Mihinkään yleispätevään luokittamiseen soittimien perusteella, läpänheitosta huolimatta, ei haastateltavamme ole automaattisesti lähteneet. Ennemminkin on korostettu yksilöllisiä luonteenpiirteitä.

Meidän omien sanojen mukaan just meidän kitaristi on huithapeli, joka ei osaa huolehtia asioista ollenkaan ja mä [basisti] taas oon semmonen, joka pitää liiankin hyvin asioista kiinni ja laulaja on semmonen taitelijasielu, et milloin se nyt tulee ajoissa treeneihin tai milloin se sit nukkuu treenien yli ja rumpali taas on semmonen oikeen työmies, että kuuntelee, mitä sille sanotaan ja tekee sen, mitä sille sanotaan ja on ajoissa yleensä ja tolleen. Nää nyt on tämmösiä, mut en mä yleensä semmosta tiettyä, et basistit on basisteja, jollaisia…  en osaa sanoa. (mies synt. 1990)

Monet tapaamamme basistit ovat paljastuneet bändinsä taustahäärijöiksi, jotka varaavat keikkoja, tsekkaavat koko bändin koneeseen, järjestävät tapahtumia, valokuvaavat demojen kansia ja promokuvia, sanoittavat ja pyrkivät aikatauluissaan täsmällisyyteen. Onhan olemassa sanontakin, että jokin tulee yhtä varmasti kuin bassosoolo, ehkäpä tällä tarkoitetaan myös itse basistia.

En voi sanoa olleeni missään bändissä leaderi, että mulla ei niin paljon oo sitä musiikillista visiota, et musta ne, jotka tekee eniten ne biisit ja tolleen. Vaikka mä nyt niitä sanotuksia teen aika paljon. Mut silleen, et laulajalla on varsinkin se viimeisin sana, et miten hän haluu laulaa ja tolleen yleensäkin. Mut voi sanoa, et mä oon semmonen puuhamies, joka on tehnyt niin kuin kaikkee. (mies synt. 1990)


The Wrecking Queensin basisti Malla Vaskifesteillä 2012. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Ehkäpä nämä luonnekuvaukset selittävät osaltaan basistien aktiivisen avuliaisuuden ja kiinnostuksen myös Rock´n Vantaa -hanketta kohtaan. Meidän mieleemme vantaalaiset basistit ovat jääneet mukavina, sosiaalisina ja analyyttisina haastateltavina. Stereotypiat eivät aina basistienkaan kohdalla ole vain huono tai huvittava juttu. Erään kitaristin sanoin:

Semmosen pienen stereotypian mä voisin ehkä sanoa, että musta tuntuu, että basistit on keskimäärin aika fiksuja. Ehkä se semmonen, et kun se on vähän kuitenkin silleen siellä takana sitä komppia, niin monesti ne on semmosia vähän ehkä pohdiskelevia. Vähän fiksumpia. (mies synt. 1970)

Tämän blogikirjoituksen taustalukemisena käytettiin Hanna Talasniemen artikkelia muusikkojen huumoriperinteestä. Basistivitsien lisäksi siinä paljastetaan myös muusikoiden asenne tutkijoita kohtaan. Tutkijoiden esittämille kysymyksille naureskellaan ja tutkimusaiheita ihmetellään. Heräsi kysymys, onko meissäkin jotain hauskaa? Ei kai. No, kyllä meitäkin on välillä naurattanut. Tilannekomiikkaa on ainakin riittänyt, milloin on videokamera ollut puoli keikkaa vinossa, milloin on suusta lipsahtanut hassu kysymys eikä aina rokkareiden käyttämä slangikaan avaudu. Ja sitäkin ihmettelemme, miksi basistit näyttävät säilyvän ikäistään nuorimpina? Kertokaa, jos tiedätte!




Tällä kertaa rumpalin kainalossa. Basisteista vitsaillaan Suomessa, maailmalla huumorin kohteena ovat rumpalit. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.