Myötä- ja vastamäessä

Maailman syli on täynnä jos jonkinlaista parisuhdekäsikirjaa, mutta tietääksemme bändiläisten ihmissuhdeoppaita ei ole kirjoitettu. Tarvetta sellaiselle ehkä olisi, sillä lukuisissa haastatteluissamme bändiä on verrattu avioliittoon tai perheeseen.

Bändihän on parhaimmillaan kuin hyvä avioliitto. Sitä pitää hoitaa, huoltaa, miettiä monelta kantilta sun muuta, et ei se pysy ittestään kasassa, vaan et se vaatii myöskin tommosta päänsisästä toimintaa.(Simo Poskiparta)

Bändi, se on niinku toinen perhe käytännössä. Sä vietät sun elämäs parhaimpii ja huonoimpii hetkiä.(Sami Hakala)

The Barbed Wires 1960-luvulla Tikkurilassa.

Bändin kokoamisessa soittotaidolla ja musiikkimaulla on toki merkitystä, mutta kaikkein tärkeintä on, että ”kemiat natsaavat”. Vakka kantensa valitsee, tässäkin asiassa.

Ja biisintekijänä Oskulla on semmosta Dylan-maalailua, semmosta että se kivi ei ookkaan kivi vaan se symboloi jotain sun sisällä. Mulle kivi on kivi ja mä sanon sen ihan suoraan. Et semmoset roolit.(Esa Pottonen)

Sen jälkeen kun bändi on saatu kasaan, alkaa taiteilu sen koossapysymiseksi. Kuka kaipaa kunnon diktaattoria pitämään bändin ruodussa, kenen mielestä taas mahdollisimman tasa-arvoinen meininki on kaiken lähtökohta.

Vähän hitlermäinen ote mulla on ollut siihen hommaan, et nyt mennään treenaamaan ja hoidetaan hommat ja sit pääsee pois.(Tero Rikkonen)

Joo meiltä puuttuu sellanen diktaattori. Ensinnäkin se, kun me ollaan hyvii frendei, niinku luonnollisesti yleensä bändikaverit onkin, niin meillä menee siihen juoruumiseen hetki aikaa ja sitte just tää, kun me tehdään kaikki biisejä, niin se on aika hidasta.(Katja Tolonen)
 

Kun kysyimme bänditoiminnan merkityksestä, sen parhaaksi puoleksi nostettiin sosiaalisuus. Ja sitähän se on. Bändikaverit viettävät usein enemmän aikaa yhdessä kuin oman perheensä kanssa. Voi jopa olla, että paljon keikkailevat bändikaverukset nukkuvat hotellin parivuoteessa enemmän öitä kuin omien puolisoidensa vieressä.

Hyvän fiiliksen ylläpitäminen käy työstä, etenkin keikkaillessa. 
 
Yrittää pitää semmonen hyvä henki siellä keikkabussissa ja takahuoneessa ja treenikämpällä, niin että se jatkuu sitte siellä lavalla esiintyessä.(Tokela) 

Eikä tämä ei aina onnistukaan. Lavalla homma saattaa vielä pysyä kasassa, mutta kulissien takana ja väsyneessä mielentilassa ristiriidat nousevat helposti pintaan.

Vaikka sä näät sen bändin siellä lavalla ja niillä on hauskaa, niin ei niillä välttämättä oo yhtään hauskaa, kun ne lähtee pois sieltä.(Saska Ketonen)

Kun ajattelee, että neljä kaveria on 24/7, suunnilleen nukkuukin yhdessä ja syö, niin kyl se alko käymään voimille. Et kyllä siinä näki sen raadollisuudenkin, niinku sen tanssipaikan takahuoneen kautta.(Kauko Vilén)

The Wrecking Queensien Katja ja Nöpsy sopuisasti bäkkärillä.

Kiistoilta ei säästy mikään bändi. Riitojen aiheet voivat liittyä musiikkiin tai aivan muihin asioihin. 

Musiikillista ristiriitaa ei kukaan oikein voi sietää. Paitsi tietysti jos saa tolppaa ihan helvetisti, niin sitten sitä voi sietää jotain vähän aikaa, mutta ne on semmosia, et ne on aika sovittelemattomia.(Lare Murtomaa)

Mut yhen kerran ainoastaan mä muistan bändiajoilta sellasen, et oli tosi lähellä koko homman hajoaminen. Kun suurin osa oli aika kovia IFK-faneja ja sit oli kova Jokeri-fani ja me oltiin Ruotsissa risteilyllä bändin poikien kesken ja sit tuli semmosesta aiheesta riitaa, et kumpi on lupaavampi jääkiekkoilija Jokereiden Eero Somervuori vai IFK:n Olli Jokinen.(Mikko Mäkelä)
  
”Tervehenkinen argumentointi, väittely ja kinaaminen” ei haittaa niin kauan kuin yhteinen päämäärä, mahdollisimman hyvän musiikin tekeminen, on kaikkien tavoitteena. Siinä vaiheessa, kun ”homma muuttuu kivireen vetämiseksi, niin se alkaa hajoomaan.” Jos hauskuus katoaa, katoaa myös yhdessä tekemisen meininki.

Minne matka Kim Curly Band? Kuvaaja Hilla Kurki.

Kolmekutonen

Kuten keväällä jo lupailimme, jatkamme vantaalaisen rockmusiikin taustavaikuttajasarjaa. Tällä kertaa sukellamme paikkaan, jossa on lyöty monen vantaalaisen bändin alkutahdit. Tämä vanha mattotehdas osoitteessa Leinikkitie 36 saatiin nuorten käyttöön jo 40 vuotta sitten ja siitä lähtien on sen seinien suojissa kaikunut rock’n roll. 

Kolmekutonen. 
Kuva Hiekkaharjun nuorisotila 36, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Nuorisotalon tarpeeseen oli havahduttu, kun uusille asutusalueille Tikkurilan ympäristöön muuttaneiden nuorten huomattiin tarvitsevan enemmän omaa tilaa. Alueen edelliset nuorisolle suunnatut kertsit kerrostalojen alakerrassa Malminiityssä ja Hiekkaharjun Vanamonkujalla olivat jo käyneet liian pieniksi ja lisäksi metelistä tuli valituksia talojen asukkailta. Rauhallisessa ympäristössä sijaitsevan, kotinakin toimineen tehdasrakennuksen ajateltiin soveltuvan hyvin nuorison käyttöön.

Talon saamisessa nuorisokäyttöön ja sen remontoimisessa, nuorten oma aktiivisuus oli ratkaisevaa. Töitä paiskittiin aamusta iltaan, myös koulunkäynnin kustannuksella.  

- Niin meil oli joka päivälle töitä. Aina kun koulusta pääs, no suurin osa meist ei päässy kouluun, et me päästiin suoraan tänne. (naurua) … Tääl oli paljo hommaa, toi yläkerta piti tyhjentää totaalisesti. Se oli pitkii mattorullii täys, mitkä paino monta sataa. Ne työnnettiin siit pikkuluukusta alas ja laskettiin vinssin kanssa ales ja sit sinne kylmään varastoon. (mies synt. 1950-luku) 

Kolmekutosella on ollut monipuoliset tilat harrastaa. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Remontti valmistui vuonna 1972. Vuosikymmeniä myöhemmin talon silloiset nuoret tunnustavat sen merkityksen alueen nuorisolle.

- Et sanotaan, et tää talo pelasti oikeestaan kolme neljä asutusaluetta, Ristipuron, Möskärii, Malminiityn ja sit ton Simonkylän. Jos ei tätä ois tullu sillai yhteiskäyttöön niin tääl ois hirveet tappelut ollu edelleen. … et sittenhän tää niinku rauhottu aika paljon näis asutusalueista toi pahojen teko ja kaikki muu. (mies synt. 1950-luku)

Hiekkaharjun 36:lta varattiin heti vinttitila bändiharjoittelua varten. 70-luvulla siellä treenasi bändejä, joista yksi oli nimeltään Image. Yhtyeessä soittivat Alangon veljekset, joista nuorempi Juha oli rumpali ja vanhempi Jorma kitaristi. Yhtyeen ensimmäinen ja ainoa levy ilmestyi vuonna 1976. Musiikki oli progressiivisempaa niin kuin ajanhenkeen kuului.

- Kyl se nyt oli raskaampaa, siihen aikaan, rokkia oli olevinaan, mut ei se nyt ihan suoraa rokkia kaikki että, oli siinä joku aavistus semmosta progressiivisempaa. (mies synt. 1953)
- Oli siellä sitä, rupes haisee jo sille. (mies synt. 1950)

Hiekkaharjun vetovoima houkutteli nuorisoa lähialueilta ja kauempaakin. Paikka tarjosi mahdollisuuden uppoutua rockmusiikin vietäväksi muillekin kuin bändiläisille. Esimerkiksi 70-luvun puolivälin suosittuina diskoiltoina meno saattoi olla hurjaa ja vanhan tehdasrakennuksen seinät natista liitoksistaan, kun parhaimmillaan 300–400 nuorta ahtautui kuuntelemaan sen aikaisia huippuyhtyeitä, kuten Kalevalaa, Ernosta, Eeroa & Jussia.

Ernos soittaa ja jengi joraa kaupunkijuhlien yhteydessä järjestetyssä konsertissa Hiekkaharjun 36:lla vuonna 1974. Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Ilkka Leino.

Nuorisotilan ohjaajilta vaadittiin jämäkkyyttä ja kylmähermoisuutta kohdata nuorisosta huokuva näyttämisenhalu. Pelätä ei saanut. Toisinaan aggressiivisesti käyttäytyviä piti poistaa talosta väkipakolla. Yhtenä ongelmien aiheuttajana oli alkoholi. 36:n ensimmäinen nuoriso-ohjaaja Martti ”Masa” Myller muistaa hyvin sen aikaisen menon:
 
- Kyllähän siellä tappeluja tietysti diskoiltana oli, mut täytyy tunnustaa, et se oli harvoin, jottei ikkunalasi menny rikki. Mut se kuulu asiaan. Jonku piti suuttuu sen verta, kun ei päässy sisään, kun oli sen verta pätkässä. (mies synt. 1942)

Vuosikymmenen loppuun ajoittuu Velmun perustamiskokous Hiekkaharjun 36:lla syyskuussa 1978. Paikalle oli kerääntynyt noin 100 henkilöä, mukana muun muassa Otto Donner. Velmun saatua Koisotalo oman toimintansa tukikohdaksi 80-luvun alussa, osa alueen bänditoiminnasta keskittyi sinne. 

Blue Valentine oli yksi Kolmekutosella 1980-luvulla treenanneista bändeistä. Bändiluettelo Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat.

Yhtyeiden välinen yhteistyö on ollut yksi bänditoiminnan kulmakivistä. Parhaimmillaan samassa paikassa treenaavat bändit muodostavat yhteisön, jossa jäsenet risteilevät eri kokoonpanojen välillä. Kolmekutosella tällainen ajanjakso oli ainakin 1990-luvun loppupuolella. Mind of Doll -yhtyeen basisti Ide Miettinen muistelee:  

- Kyl ne juuret on vahvasti mullakin siel 36:lla. Et kyl siel sit tuli jossain muissakin porukois soitettuu. Et mä muistan, et se oli vähän semmonen mesta, mis tapas muitakin soittajii. Siinä ku vuorot pyöri, siel sit törmäs tietenki ihmisiin ja ainakin kolme porukkaa tulee mieleen, mis kävin soittaa 36:lla sillon nuorena. (mies synt. 1983)

Kaavio siitä, miten soittajat risteilivät 36:lla treenanneiden bändien välillä. Ide Miettisen luonnos 36:n bändikartasta tulevaa näyttelyä varten.

Nuorisotyöntekijä Juha Jäppinen kertoi, että 2000-luvun vaihteessa talossa treenasi ”pahimmillaan” 40 bändiä. Ne tulivat pääasiassa Vantaalta, mutta yksittäisiä jäseniä myös muualta pääkaupunkiseudulta sekä ympäryskunnista.  Harjoitteluaikoja jaettiin kaikille viikonpäiville. Näinä vuosina treenihuoneita oli neljä, joista yksi oli tehty rumpuharjoitustilaksi. Kolme kämppää oli ulkorakennuksessa, Mörskässä ja yksi päärakennuksessa.
 

Marko Mähösen seinämaalaukset koristivat päärakennuksen treenikämpän seiniä. Kuva Hiekkaharjun nuorisotila 36, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Vernissan toiminnanjohtaja Anneli Nikolajeff muisteli, että Kolmekutosen soitinhankinnat ja soitinopetuksen käynnistäminen  90-luvulla olivat erityisnuorisotyöntekijä Pertti Kemppisen ajatus. Näin bändisoittamista oli kenen tahansa helppo kokeilla. Velmu ry:n toiminnanjohtaja Tommi Ouvinen nostaa hattua bändimaikkana 36:lla toimineen Juha Jäppisen panostukselle nuorten soitonopetuksessa:
 
- Et se istu siel bänditreeneissä ja anto palautetta. Must se oli kyl tosi hyvää duunii ja semmosta, et se vaatii aika paljon näkemystä ja ammattitaitoo. (mies synt. 1973)

Bändimaikan antama palaute potki eteenpäin. Ennen kuin päästiin treenaamiseen makuun, Jäppisen opetusmetodiin kuului vähintään puoli vuotta oman instrumentin treenausta ja musiikin kuuntelua ennen bänditreenien aloittamista. Jäppinen perustelee:

- Koska ei ihminen itekkään saa mitään irti siitä jos sille lyödään kitara käteen niin se saa primitiivireaktion ja rämpyttää sitä. Ei sitä ryhmätilanteessa niin, ei se vaan toimi. (mies synt. 1955) 
 

Näillä Marko Mähösen maalaamilla soittimilla treenattiin Kolmekutosella 1990-luvulla. Nyt ne odottavat rocknäyttelyn avautumista Vantaan kaupunginmuseon kokoelmissa, jonne ne toimitti 36:lla aikoinaan itsekin treenannut, nyt siellä bändiopettajana työskentelevä Sakari Virta.

Nuorisotiloilla aloittelevat bändit ovat saaneet tilaisuuden esitellä taitojaan. Ympäri Vantaata 2000-luvulla järjestettyjen Rockin’ Hours -bändi-iltojen tarkoituksena oli tarjota kokemattomille bändeille kokemusta yleisön edessä esiintymisestä.

Nuorisotalotoiminta elää aaltoliikkeissä ja bänditoiminta sen mukana. Juha Jäppinen on pannut merkille, että bändi-illat eivät oikein jaksa innostaa yleisöä 2010-luvulla. Omien kavereiden soittoa saatetaan tulla kuuntelemaan, mutta sen jälkeen jatketaan iltaa muihin rientoihin ja joitakin bändejä ei jää kuuntelemaan kukaan.

Kolmekutosella viimeisin yleisöryntäys koettiin vuonna 2009 ensimmäisessä Punk Revival -illassa, jota Bloodsucker Circusin laulaja Jaakko ”Jack” Salo oli järjestämässä. Mukaan pyydettiin samaa genreä edustavia kaveribändejä ja illassa koettiin vahvaa yhteisöllisyyttä. Talon ulkopuolella meno oli samansuuntaista kuin 1970-luvun huippuvuosina. Salo muistelee:

- Jopa helsinkiläiset tuli sinne ensimmäiseen Punk Revival -iltaan. Ja sinne tosiaan tuli Helsingistä paljo ja muitakin ihan näitä punkkareita ja ne ei ees päässy sisään, koska ne oli juonu ja ne meni piiloon läheisiin lehtiroskiksiin, kun kytät ratsas aluetta. Sinne oli siis yllättävän paljo tulos jengii ja kaikki ei päässy edes sisällekään. (mies synt. 1990) 

Kolmas ja viimeinen Punk Revival -iltama oli samalla Bloodsucker Circusin jäähyväiskeikka.

2010-luku alkoi Hiekkaharjun nuorisotilalla epävarmoissa tunnelmissa. Kiista talon purkamisesta kuohutti ja sai suuren joukon ihmisiä liikkeelle ja puolustamaan sen kunnostamista. Myös Vantaan kaupunginmuseo oli säilyttämisen kannalla ja kuten rakennustutkijan kirjoittamassa lausunnossa todetaan:

Tällaista tunnelmaa ei voi löytää uudesta rakennuksesta, sen luomiseen menee vuosia ja vuosikymmeniä. (Vantaan kaupunginmuseon lausunto 8.10.2010)

Talo pelastui ja kunnostettiin. Avajaisia päästiin viettämään syksyllä 2012. Myös bänditilat uudistuivat, soittaa voi nyt kahdessa remontoidussa treenikämpässä sekä omassa studiossa. Uusien sukupolvien vuoro on jättää nimensä Kolmekutosen nelikymppiseen bändikarttaan.

Vasta perustettu Mind of Doll Kolmekutosen lavalla vuosituhannen vaihteessa kokoonpanolla Sakari Virta, Mikko Päivinen, Visa Heinonen ja Joonas Tuomivaara. Kuva Hiekkaharjun nuorisotila 36, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Remu & Vantaa

Tällä kertaa kudomme saamistamme johtolangoista vantaalaisen rockin piilovaikuttajan muotokuvaa. Jo yli vuoden ajan hankkeeseemme on tihkunut viitteitä erään henkilön suorista ja epäsuorista yhteyksistä vantaalaiseen rockiin. Tämä henkilö ei kuitenkaan ole vantaalainen ja täällä asutut vuodet ovat jääneet lapsuuteen. Varsinaisen tutkimusaiheemme, nuoruusajan bänditoiminta, ei tässä tapauksessa tiettävästi ole tapahtunut Vantaalla/Helsingin maalaiskunnassa. Kyseinen rumpali on kuitenkin mainittu useissa Rock’n Vantaa -haastatteluissa esikuvaksi ja soittoharrastuksen innoittajaksi. 

Mä halusin niinku olla Remu. (mies synt. 1971)

Kuva Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat. Kuvaaja Pekka J. Heiskanen.

Kuten kaikki Ganes-leffan nähneet tietävät, Remu asui lapsuudessaan junanvaunussa Ruskeasannalla. Eräs Hiekkaharjun alueella asunut haastateltavamme muisteli Remun äidin harjoittaneen liikkuvaa liiketoimintaa alkoholipitoisten juomien parissa. Muista lähteistä saimme vihiä toiminnan vakiintumisesta Ruskeasannan ostarille. Paikka tunnetaan nykyisin nimellä Highway Pub.

Kuinka monta vantaalaista bändiä olisi jäänyt syntymättä ilman Remua? Esimerkkinä vantaankoskelainen The Careless 1960-luvun alkupuolella.

Mä sain ensimmäisen soittimeni silleen, että kun me siellä linnanmäellä oltiin, niin me saatiin sit rulla niitä lippuja sinne vehkeisiin. Me oltiin maailmanpyörässä ja vastapäätä istui sitten kavereita kanssa. No, siinä oli tää Sami Babitzin ja sit oli… Mä en muista, oliks Remu siinä vai oliks Remu joutunut just linnaan, mut oli kuitenkin sen bändin basisti, joka pähkäili, et sen pitäis myydä sen basso, kun se Remu joutu linnaan ja se bändi hajos. Ja mä ostin häneltä sitten sen basson, mikä tossakin mulla on. Oli Foksin basso ja se tuli mulle sillä lailla ihan vahingossa. (mies synt. 1946)

The Careless ja kuuluisa basso Vantaan yhteiskoulussa 1960-luvulla. 

Kuva Martin Eklundin yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Remua on aineistossamme luonnehdittu Suomen ensimmäiseksi oikeaksi rocktähdeksi ja Hurriganes oli ihan ykkönen. Remun erotti muista intensiivinen katse yleisöön soiton aikana. Tätä ei kuulemma ollut aikaisemmin harrastettu Suomessa. Myös persoonallinen englanninkieli teki säväyksen.

No, pienenä esikuva oli ehdottomasti Remu. Mä en itse sitä muista, mut mä olin kuulemma pienenä aina silleen jos meille oli tullut jotain vieraita, niin mä aina esiinnyin. Et mä olin laittanut Hurriganesin levyn soimaan ja sit soittanut siihen päälle ja laulanut niitä Remun laulamia sanoja, vaik ei se itekkään silloinkaan tietänyt, mitä ne tarkoittaa englanniksi, mut enhän mäkään tietänyt, mut mä aattelin, et se on englantia, kun se ei kuulostanut ollenkaan suomelta. (mies synt. 1971) 

Todiste siitä, että haave olla Remu, voi toteutua. Facebook-sivujen mukaan: ”Rude Runners are here to show respect to legendary finnish rock'n'roll band HURRIGANES.” Kuva Jouni Jussila.

Remulla on ollut Vantaalla monia unohtumattomia esiintymisiä. Hurriganesin kannalta tärkeimpiin lukeutuu Keimolan kuuluisat ”mutafestarit” vuonna 1972. Remu and the Hurriganes sai ensimmäisen levytyssopimuksen Keimola Rockin jälkeen. http://on.fb.me/XQdpMa

Tikkurilan jäähallissa tapahtui 5.4.1975. Hurriganesin jäädiskokeikka oli aikoinaan Pohjoismaiden suurin. Toisen nettikeskustelusta poimitun tiedon mukaan tämä ”eka kerta” konsertissa oli eräälle 11-vuotiaalle paras keikka ikinä. 

Helsingin Seutu 4.4.1975

Haastatteluissa olemme saaneet kuulla muutamista pienemmän mittaluokan Hurriganes-esiintymisistä. Myyrmäen yhteiskoulun teinikunta järjesti 1970-luvulla kovia bileitä, joissa esiintyjinä olivat ainakin Juice, Jussi & the Boys, Hurriganes ja Dave ”Isokynä” Lindholm. Astetta salamyhkäisempi Hurriganes-keikka järjestettiin martsarilaisen kerrostalon kellarissa sunnuntaiaamuna klo 11. Konsertti kesti vain puolisen tuntia, mutta jätti lähtemättömän vaikutuksen ainakin Sir Elwoodin Juha Lehteen. 

Seuraavalla vuosikymmenellä järjestettiin ainakin tämä iltapäiväkeikka Simonkylän lukiossa.

Vantaan vanhin ravintola ja maineikas keikkapaikka Kultakaivos koki kovan kohtalon 2010-luvun rakennusbuumissa, kun koko Louhelan ostari purettiin. Viimeisenä viikonloppuna järjestettiin ”Monttubileet”, Kultakaivoksen jäähyväiset. Yleisömeri velloi viikonlopun pääesiintyjän Hurriganesin edessä. Myös kaupunginmuseon kuvaaja oli paikalla ja dokumentoi tämän historiallisen tapahtuman.

Hurriganes Kultakaivoksessa 26.3.2011. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat. Kuvaaja Pekka J. Heiskanen.

Remu on ulottanut vaikutuspiirinsä museon seinien sisäpuolellekin. Olemme suosineet koko projektin ajan haastateltavien hankinnassa ns. lumipalloteoriaa. Myös Remua harkittiin haastateltavaksi, yhteyksiä artistiin olisi löytynyt omasta takaa. Remu on nimittäin kollegan miehen äitipuolen siskon ex-mies. Tai olisiko Remun pojan kanssa hetken hamassa nuoruudessaan heilastellut amanuenssiharjoittelija voinut hankkia meille tarvittavat yhteystiedot? Mutta ehkä tämä kuitenkin riittää Remusta ja Vantaa-rockista. ;)

Seuraavassa blogissa esittelemme varsinaisen Vantaa-rockin kummisedän ja taustavaikuttajan, Eba Mäkysen.