Rokkari, mistä oletkaan kotoisin?

Puhuimme viime viikolla kaupunginmuseon järjestämässä identiteetti-seminaarissa Tikkurilan lukiossa. Emme malta olla jatkamatta ajankohtaisen aiheen puintia myös blogissamme.

Vantaan poikittaisliikenne niin maantieteellisesti kuin ajallisestikin on pitkä. Rock’n Vantaa -aineistossa tämä ilmenee vahvasti jo 1960-luvulta lähtien, jolloin esimerkiksi Länsi-Vantaalta (silloinen Helsingin maalaiskunta) ei päässyt Tikkurilaan muuten kuin vaihtamalla linja-autoa Helsingin pitäjän kirkonkylässä. Vielä nykyäänkin matka kaupungin laidalta laidalle kestää kauemmin kuin laidoilta Helsinkiin. Paikallisjunien suunta sekä idässä että lännessä vie Helsingin keskustaan, missä ovat aina sijainneet myös tärkeimmät keikkapaikat.

Vantaankoskelainen The Careless esiintymässä Vantaanjoen koululla 1960-luvun puolivälissä. 
Kuva Matin Eklundin yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Aineistossamme näkyy myös selvästi kaupungin jakautuminen Itä- ja Länsi-Vantaaseen. Tästä jaosta on jopa eräässä haastattelussa käytetty ilmaisua ”berliinin muuri”. Eri alueiden välillä on ollut ennakkoluuloja. Esimerkiksi vuosituhannen vaihteessa tikkurilalaisen nuoren näkökulmasta Myyrmäki oli pelottava paikka, minne ei mielellään eksytty. Kotibileisiin pyrkijöiden kohdalla mietittiin tarkkaan, missä päin asuvia kelpuutettiin mukaan. Jos tuli Länsi-Vantaalta jäi oven ulkopuolelle. Tikkurilassa 1980-luvulla turpiinsa saanut länsimäkeläinen taas kuvaili Tikkurilaa ”paskaksi paikaksi”. 1990-luvun nuori länsivantaalainen kertoo näin:

Mut kyl me pysyttiin hyvin kaukana täältä idästä jotenkin. Kyl me tunnettiin tiettyi tyyppei ja sit pyörittiin joskus keikoilla noissa kapakoissa, mut me ei haluttu olla missään tekemisissä niitten kanssa, koska ne jotenkin… Se oli niin vahva se rajoitus idän ja lännen välillä. Pidettiin itteemme jotenkin niinku sofistikoituneempina (naurahtaa) tai jotain muuta typerää. (mies synt. 1974)

Saa nähdä, miten Kehä III:n parannus, Kehärata ja Keski-Vantaan asuttaminen vaikuttavat tulevaisuudessa. Ainakin Keski-Vantaalla nyt kasvavan nuorisosukupolven kohdalla vanha ”kaksi kaupunkia” -ajattelutapa näyttäisi olevan hälvenemään päin. Kun kysyimme asiaa 15-vuotiaalta kartanokoskelaiselta, vastaus oli:

Mä en oo ikinä kuullukkaa mitää Länsi-Vantaa, Itä-Vantaa -juttuu. … En mä oo ikinä ajatellu asiaa. Mä en ees tiedä, missä päin Vantaata mä sijaitsen. (mies synt. 1997)

Vuosikymmenten aikana on eri alueiden lähiöidentiteetissä ja tämän pohjalta syntyvissä rock-keskittymissä havaittavissa samankaltaisia piirteitä. Esimerkiksi 1980-luvun Länsimäkeä ja 2000-luvun Korsoa yhdisti maantieteellinen sijainti kaupungin laidoilla, vahva me-henki tiettyjen nuorisoryhmittymien kesken sekä rosoisen maineen kääntäminen rikkaudeksi.

Länsimäen raitilla 1980-luvulla. Kuva Sampo Sakari Korhosen yksityiskokoelma, 
reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Sampo Sakari Korhonen.

Länsimäessä oli siinä mielessä erikoista se, että se oli kauheen vahva identiteetti silleen, et jengi halus olla Länsäristä. Ne oli tosi ylpeitä siitä, tai ainakin meidän piirissä. Oltiin niinku Länsäri-hulluja. Me ollaan kaikkein hulluimpia tässä maailmassa. (mies synt. 1966)

Me oltiin vahvasti kyl Korsosta. …Koska en mä en muista ennen sitä, et ois Korsosta mikään isompi bändi lähteny. Eikä se nyt et mekään oltais mikään tosi iso oltu, mutta kuitenkin. …Silloin oli hyvä semmonen Korsohype päällä. Monilla bändeillä. (mies synt. 1985)

Vantaalla on treenattu monenlaisissa paikoissa, joista mainittakoon ainakin nuorisotilat, koulut, Velmutalo, Hakkilan kontit, omakotitalojen takamökit, piha-aitat, autotallit, kellarit, tyhjennetty uima-allas… Bändin kotipaikan määräytyminen ei ole yksinkertainen asia. Joissakin tapauksissa bändin sanotaan olevan kotoisin sieltä, missä treenipaikkakin on. Tässä yhteydessä vantaalaiset lähiöt korostuvat, ollaan esimerkiksi Tikkurilasta, Korsosta...

Mutta usein kuitenkin vantaalaiset bändit profiloituvat ennemmin pääkaupunkiseutulaisena tai helsinkiläisenä bändinä. Varsinkin jos yksikin bändin jäsen on Helsingistä. Eräs 60-lukulainen bändi ei sanonut olevansa Helsingin maalaiskunnasta tai Vantaankoskelta, niin kuin todellisuudessa oli, vaan he esiintyivät helsinkiläisenä tai pääkaupunkiseutulaisena bändinä. Sama ilmiö on siis vahva edelleenkin. Toisaalta taas, jos bändin jäsenet tulevat eri puolilta, bändin leaderin asuinpaikka saattaa määrittää yhtyeen kotipaikan.

Parsley Inn esiintyi helsinkiläisenä bändinä, vaikka sen jäsenet solistia lukuunottamatta olivat Vantaalta kotoisin. Kuva Mikko Mäkelän yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Esikuvien vaikutus bändiharrastuksen aloittamiseen tai sen jatkamisen motivoimiseen on monille löytynyt lähitreenikseltä. Näistä idoleista meille on mainittu mm. Länsimäessä Slippers, Myyrmäen Arkissa Clifters, Balls, Smilers ja Ilola-Ruskeasanta –alueella Mind of Doll. Bändiherätys koetaan yleensä jo alakouluiässä ja ensimmäiset bändit kootaan lähiympäristön lapsuudenkavereista ja koulukavereista. Iän karttuessa, kun ”reviiri” laajenee, liikutaan isommalla alueella ja myös bändin maantieteellinen rakenne monimutkaistuu. Internetin tulo on hämärtänyt kaupunkien välisiä ja sisäisiä rajoja. Uusia jäseniä voidaan etsiä My Spacen, Facebookin tai muusikoiden.netin kautta.

On sitä yritetty ylittää rajoja ennenkin. Muistaaksemme tämä ilmoitus ei johtanut uusiin kiinnityksiin.
Lehtileike Liisa Uusitalon yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

 Vantaalaiselle rockelämälle on tyypillistä talkoohenki, mutta se ei yksin riitä. Tapahtumien järjestäminen vaatii lisäksi yhden tai kahden henkilön vahvaa työpanosta, esimerkkeinä Louhela Jam, Koisorock ja Ankkarockin alkuvuodet. Näillä henkilöillä (vantaalaisen rockin kummisedillä) on tärkeä rooli myös paikallisen bänditoiminnan eteenpäin viemisessä ja näihin liittyvien perinteiden siirtymisessä sukupolvelta toiselle. Sekä idästä ja lännestä löytyy tiiviitä yhteisöllisiä keskittymiä, kuten Velmutalo Koisotiellä, Hiekkaharjun nuorisotila 36, Korso Underground, Vaskivuoren lukio ja Arkki Myyrmäessä. Aineistoa käsitellessämme olemme huomanneet, että paikkoihin kiinnittyvä nuoruus ja niihin liittyvät sosiaaliset suhteet ovat osa yksilön identiteetin rakentumista.

Vernissan valtaus toukokuussa 1985. 

Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Matti Luumi.

Vantaalle aikuisiällä työn, ihmissuhteen tai opiskelun takia muuttaneet eivät välttämättä juurru samalle tavalla uudelle asuinalueelle kuin siellä lapsuus- ja nuoruusvuotensa viettäneet. Työpaikka ja sosiaalinen elämä voivat olla toisessa kaupungissa ja koti on silloin sananmukaisesti ”nukkumalähiössä”. Aikuistumisen kynnyksellä moni haluaa irtioton entisiin kuvioihin ja silloin usein muutto vaikka Helsinkiin tulee ajankohtaiseksi. Olemme panneet merkille, että kotikulmille jääminen ja paluumuutto eivät tapaamiemme rokkareiden keskuudessa ole harvinaisia ilmiöitä. Mutta on meille sanottu haastattelun sopimisen yhteydessä näinkin: ”Voi mua haastatella, mutta Vantaalle mä en tuu.”

Mitä vantaalainen identiteetti sitten on näin rockin silmin katsottuna? Olemme tutkimusprosessin edetessä huomanneet, että ensimmäinen Vantaalla varttunut lähiösukupolvi on tullut ns. nostalgiaikään, omat juuret alkavat kiinnostaa. Kultaantuneet nuoruusmuistot ja elämän mittaisen harrastuksen/elämäntavan syntyvuodet nivoutuvat tähän kaikkeen. Aineistomme valossa näyttää vahvasti siltä, että monille juuri näillä tekijöillä on ollut merkitystä identiteetin muotoutumisessa. Selvää lienee se, että Vantaalla asuminen jättää meistä jokaiseen jäljen, joka seuraa ainakin jollakin tavalla mukana, missä sitten ikinä kuljemmekaan.


Et mä oon tavallaan vähän ylpee, et voi sanoa, et on asunut nuoruutensa Vantaalla. Mun mielestä siinä on tavallaan enemmän särmää, kun kaikki haluaa asua niinku et "Kallion kulmilla". Niin kyl mä sanoisin, et Havukoski ja Koivukylä edustaa enempi työläiskaupunginosaa.(nainen synt. 1964)

Kyl mä kehtaan sanoa, et mä oon Vantaalta ja tavallaan oon ylpee silleen niinku vantaalaisuudesta. Että tota... miks ei. (mies synt. 1971)

Haastattelussa olevien tutkijoiden paikallisidentiteetit ovat vahvasti Vantaalla, vaikka eivät kiinnitykään erityisesti mihinkään treenikämppään.

Rähinää, rajoja ja rock´n rollia



Cliftersin Lurin potkunäyte, taustalla Peevo ja Jiri. 
Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.



Kun syyskuun blogissa käsittelimme rokin herkkää puolta, huomasimme aineistoa läpikäydessämme, että aiheella on toisinaan se aggressiivisempikin kääntöpuolensa. Romantiikka ruokkii myös väkivaltaa. Helsingin maalaiskunnan rockmaailmasta 1960-luvusta kertovissa haastatteluissa tämä tulee esiin erityisesti keikoilla. Fanityttöjen ihailu synnytti epäluuloja paikallisten kollien keskuudessa. ”Helsingistä” tulevat söpöt rokkaripojat aiheuttivat ärsytystä. Trendikäs vaatetus ja seudun tyttöjen osoittama ihailu olivat oleellisia innoittajia kateuteen. Keikat saattoivat päättyä täyteen rähäkkään.

Porukka tuli, kun keikka loppu, niin ne rikko ikkunat ja tuli, hyökkäs kimppuun sitte ku, tytöt oli kato niin innoissaan, niin kundit oli niin katkeria että… Kyl me kuitenki niinku aina selvittiin. No kaikesta hurjin oli tossa Hämeenkylässä. Hämeenkylässä kesken soiton, nii hyppäs yks kaveri sinne lavalle, meiän rumpali nous ylös vaan ja tinttas. Se lens selälleen sinne yleisön joukkoon ja sitte tota, siit tuliki täys kähinä, me hypättiin siitä sinne yleisön sekaan ja joku löi Karia siis niin, että tuli verta niin paljon ettei nähny mitään… Järjestäjät oli, oli hakattu ja lukittu johonki komeroon. (mies synt. 1946)

Ulkonäön ja mustasukkaisten tunteiden lisäksi myös soitettavan musiikin suhteen oli oltava tarkkana. Väärä musiikkityyli saattoi 50 vuotta sitten antaa aihetta nyrkkien käytölle.

Se toisaalta jako yhtä lailla jengin, et jos lähti keikalle tosta kehä kolmosen pohjoispuolelle, niin ois tullu turpaan, jos ei ois osannu soittaa tangoja ja muita. (mies synt. 1947)

Jostain syystä 1960-luku näyttäytyy Rock’n Vantaa -aineistossa muita vuosikymmeniä väkivaltaisempana ja verisempänä. Vuosikymmenestä muistetaan myös esimerkiksi Korson kapinana tai mellakkana tunnettu tilaisuus, jonka jälkeen jouduttiin sisäasianministeriössä pohtimaan palokunnan osallistumista yleisön rauhoittelutehtäviin ja antamaan kielteinen kanta palokunnan toimimisesta mellakkapoliisiin tehtävissä.



Korson työväenyhdistyksen rakentama tanssilava, Tanhurinne. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tapahtumat saivat alkunsa heinäkuisena rukouslauantain aattona, kun paikallisella tanssipaikalla Tanhurinteellä odotettiin ulkomaisen suosikkiyhtyeen Renegadesin esiintymistä, mutta antaa paikalla olleen silminnäkijän kertoa:     

…Siellä oli noin tuhannen ihmistä. Ja se rupes olee se talo niinku turvoksissa, että se oli varmaan jo muutenkin vähän pelastusihmisten silmissä vähän vaarallista. Siellä oli niin paljon jengii ja sitte kun ne kielsi sen Redeganesin lavalle tulon niin sit alko tapahtuu. Poliisi kävi ilmottamassa, että nimismies on nyt kieltänyt nämä karkelot.

Haastattelija: Mikä se oli se syy miks?

Se että tota ihmiset liikkuivat niin kuin olisivat tanssineet. Joo, se oli sillon ihan yleistä, että näistä se katkes aina. … Nehän pani sen talon ihan säpäleiks. Ne ihmiset siellä. Eli kaikki lasit pihalle ja me lähettiin heti kiitää kaverin kanssa sieltä. Siel oli ihan täys kaaos koko Korson keskustassa ja tota siel oli poliiseja niin paljo, ku ne sai haalittua ja palokuntaa tuli vesitykkeineen sun muineen sinne ja kaikenmaailman tappeluita ja sit törmättiin uudestaan tähän poliisiin, joka asu ihan naapuritalossa niin se sano, että nyt pojat lähtekää. (mies synt. 1950)

Keikkapaikkojen tappelut ja mellakointi nivoutuvat osaksi yleistä nuorisokulttuuria, jossa rajojen muodostaminen ja puolustaminen sekä oman ryhmän korostaminen eivät olleet uusi ilmiö 1960-luvullakaan. Ryhmäidentiteettiä on rakennettu erojen kautta, joista yhtenä näkyvänä piirteenä on voinut olla esimerkiksi tukan pituus. Tikkurilassa toisistaan mittaa ottivat yhteiskoulussa opiskelevat pitkätukat ja ammattikoulua käyvät rasvikset, joiden välistä jakoa haastateltava kuvaili erittäin voimakkaaksi.

”Rasvis” oli niinku varotus, et poistukaa paikalta. (mies synt. 1947)

Hiustyylien taakse kätkeytyivät erilaiset elämäntavat, ammatinvalinnat ja tulevaisuuden näkymät. Toisin sanoen, pitkätukat ja rasvikset edustivat 1960-luvun ilmapiirissä toisilleen vastakkaisia yhteiskuntaluokkia, jotka eivät välttämättä mahtuneet samalle kadunpätkälle, ainakaan samaan aikaan.       

Mopopoikia Tikkurilassa Asematien ja Kielotien risteyksessä 1970-luvun alussa. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tikkurila on ollut otsikoissa väkivalta-asioissa myös syksyllä 2012. Vantaan Sanomissa kirjoitettiin, että Tikkurilassa tehdään eniten pahoinpitelyrikoksia Vantaan kaupunginosista. Samassa jutussa Vantaan kaupunginjohtaja peräänkuulutti ratkaisuksi ”rakkautta rahan sijaan” (VS 22.8.2012). Tätä metodia on kokeiltu aikaisemminkin. Ainakin eräs 1970–1980-lukujen vaihteessa Tiksissä nuoruuttaan elänyt muisteli aikaa hippiaatteen jälkimainingeissa hyvin suvaitsevaksi ja rakkaudentäyteiseksi. Tappeluita tietysti oli, mutta niiden seurauksena kukaan ei joutunut sairaalaan. Tällaisesta ”lempeämmästä pahoinpitelystä” on yksi esimerkki myös 80-luvun alkupuolelta, jolloin paljon siteeraamamme kolmikko Länsimäestä sai Tikkurilassa käydessään ”huitaisun tauluun”. Kaikki kolme samalta tyypiltä.

Sit me lähettiin siitä hipsii pois ja me huudeltiin perään siitä, et tuu Länsimäkeen, niin saat kuonoos. Ja se varmaan lähti meidän perään ja me juostiin oikein helvetisti karkuun. Että tää Tikkurila oli ihan perseestä. Ei täällä ollut mitään. (mies synt. 1966)

Syystä tai toisesta tapaamamme rokkarit, esiintyvät ainakin meille päin, pakoonpötkijöinä, ”lasileukoina”, rauhaa rakastavina hippeinä. He ottavat tarpeen vaatiessa jalat alleen ja muutamista osumista huolimatta hoitavat sovitut keikat, kuten esimerkki 90-luvulta erään brittipoppityylistä musiikkia soittavan yhtyeen Lappeenrannan keikalta osoittaa.   

Me oltiin Lappeenrannassa nuorisotalolla keikalla. … Me mentiin sinne Lappeenrannan… sinne jonnekin, siel on ne vallit siellä rannalla, niin siellä me oltiin viettämässä kesäpäivää ja juotiin viiniä ja... kun oli omaan keikkaan aikaa. Ja sit kun me lähettiin takas keikkapaikkaan, niin jotkut tämmöset... Se oli omituinen porukka, siinä oli fiftareita ja skinejä kimpassa ja ne lähti seuraamaan ja alko pieksee meitä. …No, homoiksi ja tytöiksi ne meitä haukku. …En mä edes tiedä, tieskö ne, mistä me ollaan, mut me vaan oltiin jotenkin ärsyttävän näköisiä. …Ei meille mitenkään kauheen pahasti käynyt. Sit me juostiin karkuun kovaa vauhtia ja... Vähän tuli osumia jollekin, mut ihan hyvin meni keikka. (mies synt. 1974)

Kyseisen bändin jäsenillä ulkonäkö tuskin oli kovin pelottava, mutta toisinkin voisi olla. Lävistykset, ketjut, irokeesit, mustat ja revityt vaatteet voivat tehdä joidenkin vastaantulijoiden olon epävarmaksi. Mutta kuinka paljon rockiin liitettävään väkivaltaan ja aggressiivisuuteen sisältyy performanssia ja suunnitelmallisuutta? Kitaran hakkaaminen säpäleiksi kesken konsertin on yksi ehkä tunnetuimmista rock-kliseistä ja siitä on kokemusta myös haastatteluaineistossamme. Kyllä siis Vantaallakin osataan suuren maailman tyyliin! :) 

Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Rokaten kohti kesää (julkaistu 14.3.2012)

Kevät tulee vauhdilla, siltä näyttää niin ulkona kuin rokkirintamallakin. Kaupunginmuseon kesäharjoittelija palkataan tänä vuonna kahdeksi kuukaudeksi Rock´n Vantaa -projektiin. Työtehtävänä tulee olemaan haastattelujen lisäksi erilaiset kesäiset tapahtumat ja keikat. Työpaikkailmoitus on herättänyt paljon kiinnostusta ja lukuisia yhteydenottoja on tullut. Löydämme varmasti energisen ja idearikkaan tiimiläisen kesän koitoksiin. Työnhaku päättyy perjantaina.

Vaikka Mari onkin ollut nyt tämän kevään virallisesti kotiäitinä, olemme työstäneet kahdestaan pari esitelmää. Maanantaina pidimme Vaskivuoren lukiossa oppitunnin, joka aloitti puolitoista vuotta kestävän medialinjan dokumenttiprojektin. Kerroimme museosta, rokkihankkeesta ja etnografian tekemisestä. Mietimme opiskelijoiden kanssa alustavasti aiheideoita dokumenttifilmeille, joita he tulevat tekemään oman koulunsa bändielämästä. Lisäksi Mari teetti oppilailla pienen vantaalaista identiteettiä koskevan kyselyn, jota aiomme käyttää myös jatkossa. On mielenkiintoista saada tietoa siitä, miten 2010-luvun nuoret kokevat Vantaan ja vantaalaisuuden. Nyt saaduissa vastauksissa esille nousi ylpeys omasta koulusta ja negatiivisena asiana Vantaan huono taloustilanne.

Perjantaina Kansatieteen päivillä Jyväskylässä pidämme alustuksen työryhmässä, jonka teemana on "Ennustamatonta etnografiaa". Oma esitelmämme "Anna, Mari ja rockin ihmeellinen maailma" käsittelee yhdessä tehtyä etnografiaa. Suurin ongelma tulevassa esitelmässämme lienee se, miten ihmeessä saamme 20 minuutin ajan riittämään, kun vantaalaisesta rockistahan voisi helposti puhua yhteen pötköön ainakin kaksi tuntia. (Abstraktimme muuten löytyy täältä: http://kansatieteenpaivat2012.blogspot.com/p/ennustamatonta-etnografiaa.html)

Ennustamatonta projektissamme on ainakin Marin jatko, mutta vastaus selvinnee ensi viikolla. Toivottavasti myönteisen apurahapäätöksen ja tätä seuraavan Marin paluun jälkeen paneudumme todenteolla kenttätyövalmisteluihin. Myös haastateltavien alati kasvava lista on pitkä.



Rocktutkijan havaintoja: Sustain sai yleisön pomppimaan. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.


Viime lauantaina tein toisen havainnointikeikkani, tällä kertaa hiphop-musiikkikulttuurin pariin, joka minulle uusi aluevaltaus. Helmikuussa haastattelemani Sustain-yhtyeen Veli oli kutsunut meidät keikalleen 10.3. Tikkurilan Bar Lafkaan, joka on hiljattain perustettu livemusiikkiin satsaava klubiravintola. Työkaverini Anu vastasi valokuvaamisesta ja minä kirjoitin muistiinpanoja kynä sauhuten. Tällä kertaa herätimme jonkin verran kummastusta dokumentointitoimiemme takia, sillä sain selitellä useampaankin kertaan sitä, miksi ihmeessä istun lauantai-iltana baarissa kirjoittamassa. Sustainin ja Iskun yhteiskeikka oli energinen ja sai yleisön pomppimaan. Osa biiseistä soi mielessäni vielä kotiin kahden jälkeen yöllä ajaessani. Hyvä fiilis tästä projek-tista ja siitä, että voi tutustua samalla moniin juttuihin, mihin ei välttämättä muuten tajuaisi pistää päätään. Itse keikka olisi kuitenkin saanut alkaa ehkä hieman aikaisemmin kuin vasta yhdeltä, kun tässä iässä sitä ei oikein enää tahdo pysyä nykynuorten vauhdissa. ;)

Anna