Keikkailukommelluksia

Näin joulun alla sattuu ja tapahtuu kaikenlaisia kommelluksia. Ollaanhan me itsekin hiljattain heiluttu keikkayleisönä pikkujoulujen jatkoilla... Paljon on epäilemättä tapahtunut myös rokkaripiireissä, jossa villiä keikkaelämää on tarjolla ympäri vuoden. Olemme tietysti olleet kiinnostuneita näistä tarinoista, mutta tietoa on tihkunut aika niukasti. Haastatteluissa olemme pyytäneet kertomaan jotain mieleen painuneita tai hauskoja keikkakokemuksia. Tarinoita on kyllä jonkin verran tullut, mutta repäisevän tarinan muistaminen ei aina käy niin helposti. Vaikka kaikenlaista olisikin vuosien varrella sattunut ja tapahtunut, haastatteluhetki voi lamaannuttaa.

Rocktutkija: Mut kertokaa nyt molemmat joku hauska keikkamuisto joskus... (nauraa) joku kommellus tai jotain.

Haastateltava: Niit on niin paljon. Tos tuli semmonen lukko, sori vaan, päähän. (naurahtaa) Et nyt ei lähe.

 

Backstagella on ollut merkittävä rooli keikkakommelluksien näyttämönä. Mitähän kaikkea esimerkiksi Tavastian takahuone tietää vantaalaisista bändeistä? 
Kuva Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

 
Lukkoja tai ei, jotakin olemme kuitenkin saaneet tietää. Esimerkiksi aika monelta on kumi puhjennut, keikkabussista.

No, ei nyt kyllä just tuu yhtään mitään mieleen... Itse asiassa meil ei kyl hirveesti mitään semmosta. ...No joo, ei sekään nyt mikään niin kuin ihme... dösästä puhkes kumi. Et se on ehkä semmonen, WHU-UUU, pahimpia kommelluksia, mitä on tapahtunut. Dösästä on puhjennut kumi varmaan aika moneltakin. (mies synt. 1979)

Keikalle meno tai sieltä pois pääsy aiheuttaa aina silloin tällöin ongelmia, milloin on hajonnut rengas, jouset tai ajovalot. Haastatteluissa on kerrottu erilaisista liikenneteknisistä sattumuksista, mutta suuremmilta onnettomuuksilta on ilmeisesti vältytty.

Mä muistan siit keikasta vaan sen, että meiän autosta hajos ajovalot ja sitte jouduttiin ajamaan pimeessä siel keskellä yötä, piti odottaa aina seuraavaa autoo joka ohitti,että pysty aina vähän matkaa... (mies synt. 1974)



“Kunhan ainakin kirjoitatte bändin nimen oikein!” Aina ei silti keikkajulisteissakaan ole voinut välttyä kirjoitusvirheiltä. Juliste Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tyypillisiä ”ei mennyt niin putkeen” -tilanteita ovat monille aiheuttaneet epämääräiset keikkajärjestäjätahot. On matkattu monen sadan kilometrin päähän toiseen kaupunkiin, mutta ennalta sovitun keikkapaikan ovet ovat pysyneet kiinni. Sattuma ja omatoimisuus ovat kuitenkin joskus tarjonneet korvaavan keikan. Myös ihan puhdas sisu on ollut muusikoillamme apuna monenlaisissa mutkissa.

Kaikenlaisia mestoja tulee vastaan, kun haluu tehdä kaikki maholliset keikat, kun bändi ollut siinä vaiheessa, et kaikki keikat on järkevä tehdä... Niin sitten mentiin tonne Hämeenlinnaan, joka oli sit vielä, et se oli hyväntekijäisyystapahtuma… mutta se niin kuin se musiikkitekninen puoli oli hoidettu vähän huonosti. Et siel oli semmonen joku talonmies, joka kysy, et ”no, montas jäsentä teitä on bändissä?” Mä, et ”meit on viis”. Se, et ”no hyvä, mulla onkin just viis mikrofonia tässä.” Et se ei niin kuin ottanut huomioon, et meil on sähköpiano, mistä niin kuin piuhalla tulee. Se vaan aatteli, et jos sil on viis mikrofonia, niin se saa kaiken kuulumaan bändissä. (naurahtaa) Ja sitten tota, sit siinä vähän säädettiin, et saadaan ne kaikki toimimaan ja kuulumaan.
Mut sit huomattiin, et rumpalikin oli unohtanut… Se oli unohtanut kaikki nää pellit ja sitten myös nää rumpukapulat, niin sit se soitti jollain rumpukapulasuojuksella ja jollain tikulla ja ilman peltejä kokonaan sen keikan. Ja sato ja ei ketään ollut kattomassa ja meidän jälkeen esiinty joku mummojen zumba-ryhmä. (naurahtaa) Ja sitten me ei saatu edes kahvia sieltä. Me kysyttiin, että voitaisko me ees kahvit saada, niin ”ei meillä nyt kuulu budjettiin tää kyllä. Että tosta Ärrältä voitte käydä hakemassa.” Että kyllä kaikenlaista tullut... (naurahtaa) (mies synt.1985)

Tällaista voi tapahtua, kun lähdetään pois turvallisilta kotikulmilta. Mutta minkälainen sitten on hyvä keikka? Se ei automaattisesti tarkoita suurta yleisöä. Mieleenpainuvia keikkamuistoja on tuonut vuorovaikutus yleisön kanssa, eikä yleisömäärällä ole aina tekemistä tämän asian kanssa. Joskus koko bändillä vaan on erityisen hyvä fiilis soittaa. Toisinaan taas hyvä keikka syntyy epäonnistumisen kautta. Kun soittomoka paikataan bändin saumattomalla yhteensoitolla tai kun laite tai soitin hajoaa kesken keikan ja tilanteesta selvitään nokkeluudella, syntyy tarinoita, jotka jäävät mieleen onnistumiskokemuksina.

…siinä tapahtu just semmonen selviytyminen. Eli mulla katkes kontrabassosta... siinä alhaalla on semmoinen metalli, mikä pitää ne kielet tiukasti kiinni ja yhtäkkiä mä huomasin, että katkesko tästä kaikki kielet, koska ne kielet muuttu ihan löysiksi. Sit mä katoin, et voi vittu, nyt tää meni poikki, et mitä nyt. Sit joku roudari ties, et jos täällä on tämmönen metallihenkari, niin siitä me voidaan tehdä se pala siihen. Ja noi vaan jäi soittamaan siihen ja mistä sitten johtuukaan, niin siellä oli semmonen metallihenkari jossain siellä takahuoneessa ja me viritettiin se. No, se veny tietenkin, kun se metalli antaa periksi, niin melkein koko keikan ajan sitä joutu koko aika virittää, mutta siinä meni varmaan kaksi, kolme biisiä, kun ne soitti ja sit mä hyppäsin takaisin sinne mukaan, niin se oli just semmonen, millä lailla selvitään. (mies synt. 1966)

Myös festareiden järjestämiseen kuuluvat erilaiset kommellukset. Saadaanko lava- ja muut rakennelmat ajoissa pystyyn ja pysyvätkö ne koossa tapahtuman ajan? Louhelan Jameissa 2012 ongelmia aiheutti sateen lisäksi tuuli. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Joskus keikkakohellukset voi laittaa ihan oman bändin piikkiin. Muuan rokkari muisteli, miten tärkeässä roolissa hauskanpito nuoruuden keikkamatkoilla oli. Eräänkin esiintymisen jälkeisenä aamuna bändin jäsenet heräilivät eri puolilta Joensuuta, yksi Outokummusta saakka. Logistiikka toi seuraavalle päivälle omat haasteensa. Milloin kommelluksien syynä on ollut liiallinen alkoholin käyttö, milloin taas jäynät, tahalliset tai tahattomat, mutta ainakin jälkikäteen tarinat jaksavat yleensä naurattaa.

Niin tuolla Oulussa semmonen kun Rauhala, semmonen vanha puutalo, missä järjestetään varmaan edelleenkin bändi-iltoja, niin siel ei ollu [varsinaista] takahuonetta ollenkaan. Ja sit tuli ongelma, että jätkät juo siin kaljaa ennen keikkaa ja alkaa tulla pissahätä, et mitäs he nyt tekee ja sit me keksittiin, et tos on noita tyhjiä pulloja…
Ja sit me vedetään se keikka pois siitä ja [yksi meistä] sillee kohkaa hiestä märkänä ja syöksee sinne takahuoneeseen sitte keikan jälkeen ja oli niinku unohtanu, että mitä täs on. Sit se vetää siitä kunnon siemaukset siitä olutpullosta ja sit tajutessaan tän niin on jo vähän niinku liian myöhästä. Alkaa laatta lentää. Se lähtee panikoituen hakee vessaa ja juoksee sit lavan läpi sinne yleisöön ja ryynää keskelle salii. Sit sielt tulee järjestysmies, joka kattoo, et mikä mies täs on, vähän liian humalassa, potkasee sen pois sieltä. (naurahtaa) (mies synt. 1965)

Pissanjuominen keikan jälkeen on ollut yksi repäisevimmistä tarinoista, joita meille on kerrottu. Haastattelutilanteessa nauru on välillä hyvinkin herkässä, mutta monesti lukiessamme litteraatioita, itsekään ei aina ymmärrä vitsin hauskuutta. Kaikki komiikka ei avaudu kirjoitetussa muodossa, vaan vaatii kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutustilanteen. Haastattelupaikkana museo tai oma työpaikka ei myöskään ehkä tarjoa huimimmille kommelluksille kaikkein innovatiivisinta muisteloalustaa. Jos olisi toinen paikka ja aika, tilanne voisi olla ihan erilainen, niin kuin eräs mieskitaristikin toteaa haastattelutilanteessa, jossa paikalla on kaksi haastateltavaa ja yksi rocktutkija.
 
Haastateltava: Mut eihän me olla sulle kerrottu vielä yhtään mitään. (naurahtaa)

Rocktutkija: Niin, ette ookaan. Mä ihmettelinkin, kun täs ei ollut mitään kunnon repäsevii. Kertokaas nyt sit jotain!

H: Meiän pitää tähteä tonne... Lähetään Pormestariin joku lauantai-ilta, niin eiköhän sieltä juttua ala tulla. (nauravat)

R: Mä otan mankan mukaan.

 

Tikkurilan ravintola Pormestarissa on järjestetty Velmun klubi-iltoja jo kolmen vuosikymmenen ajan. Sellaisessa mekin olimme havainnoimassa tammikuussa 2012. Tilannekomikkaa riitti tällä kertaa ihan rocktutkijoiden puolesta. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Ikuinen nuoruus?

Puolisen vuotta sitten eräs haastateltavamme kertoi meille tunnelmiaan päädyttyään jututettavaksemme Vantaan kaupunginmuseon kuva-arkistoon. Edellisenä viikonloppuna bändi oli ollut soittamassa eräässä rannikkokaupungissa ja päättänyt jatkaa hyvin menneen keikan draivissa paikallisessa yökerhossa. Parikymppisten suosima kuppila oli kuitenkin laukaissut ikäkriisin 60-luvulla syntyneessä muusikossa. Setäoloa ei voinut välttää. Tämä ikävä fiilis oli päällä vielä maanantaina, kun Rock´n Vantaan nimissä otimme yhteyttä. Rokkari kertoi, että ensimmäinen ajatus oli, että ”Voi ei, nyt mut sitten halutaan museoida, seuraavaksi varmaan kääritään jo käärinliinoihin!” Hautajaisrituaalien sijaan tarjosimme kuitenkin vain kahvia.

Olemme panneet merkille, että tämä museoimismielikuva on saattanut vaivata joitakin muitakin haastateltaviamme, ainakin jos puhutaan varsinaisen nuoruusiän jo taakseen jättäneistä rokkareista. Mutta mitä se taas tarkoittaa käytännössä? Bänditoiminnassa nuoruudella on keskeinen rooli. Se, että päätyy soittajaksi ja saa ns. herätyksen rocktouhuihin vaatii otollisen iän. Bänditoiminnan siemen kylvetään teini-iässä.

En mä usko, et se myöhemmin enää. Ei se yleensä mee silleen, et sit jossain vaiheessa, et ”oispa muuten siistii.” Kyl sitä pitää tehä… Se vähän niin kuin tarttuu se… pitää tarttuu silloin teini-iässä, et se jää päälle tai sit se jää pois… Varmaan on semmosia ihmisiä, jotka aloittaa soittaa myöhemmin tai ottaa sen niin kuin uudestaan, mut mä luulen, et ne on kuitenkin semmosia ihmisiä, jotka on kuitenkin silloin jo nuorempana jotenkin päässyt sisään siihen hommaan ja silleen ehkä sinne jäänyt joku itu… (mies synt. 1963)

Hiekkaharjun 36 on ollut monen aloittelevan nuorisobändin treenipaikka. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Pekka J. Heiskanen.  

Tai jo aikaisemmin, sillä rockista on tullut kaikenikäisille sopiva harrastus. Vantaalla soittamisen voi aloittaa vaikka rokkimuskarissa, lisäksi koulujen bändikerhot alkavat pyöriä jo alaluokilla. Rockia ei liitetä enää automaattisesti vain nuorisokulttuuriin sopivaksi kapinoinnin välineeksi vaan siitä on tullut mainstreamia musiikin kuuntelua, kuten esimerkiksi varta vasten lapsille suunnattu rockmusiikkiteollisuus osoittaa. Musiikkigenret voivat tosin edelleen kohahduttaa, mutta eivät välttämättä enää sukupolvien välillä. Vanhemmat ja lapset saattavat innostua samantyylisestä musiikista ja vaikutteet liikkuvat myös alhaalta ylöspäin.

Mun faija on enemmän just kasaria ja sillä on just kaikki Motörheadit ja Priestit ja tälläset. Mut tota se on sit periaatteessa vähän oppinut multa niitä vähän rankempia bändejä, et se tykkää nyt mun ansiosta Slayerista ja näistä ja Sepulturasta. Et se vähän meni sillain, et mä aloin kuuntelemaan agressiivisempaa musiikkia, niin sekin alkoi pikkasen innostuu. (mies synt. 1997)

Rock-konserteista on tulossa koko perheen tapahtumia keskieurooppalaiseen tyyliin. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Rock ihannoi ikuista nuoruutta. Nuorena pysyy, kun pukeutuu asianmukaisesti, puhuu oikeilla termeillä ja pystyy viettämään aikaa eri-ikäisten nuorten kanssa. Se on se asenne, mikä ratkaisee. Ei ikä.

Se täs soittohommassa on just jännää, et tulee aika paljon hengattuu niinku paljo nuorempien kanssa, sitte ku ne soittaa, ni sä et oikeestaan ees aattele sitä. Esimerkiks sen Joonaksen kans, mä en aattele sitä, et se vois olla mun poika periaatteessa. Tai voiskin olla, se on mua melkein 20 vuotta nuorempi, 18 vuotta nuorempi. Täs soittohommassa on se jännä, ettei sil oikeestaan oo mitään väliä. (mies synt. 1971)

Mutta milloin nuoruus sitten loppuu? Nuoruuden määritteleminen tiettyyn ikään ei ole yksiselitteistä. Kun nuoruus alkaa yhä aikaisemmin ja sen päättymistä voidaan venyttää hyvinkin pitkään, puhutaan pidentyneen nuoruuden kulttuurista. Yksi tärkeä rajapyykki on täysi-ikäisyyden saavuttaminen, vaikka se tapahtuukin jossain siellä nuoruusiän keskivaiheilla.

Mut sit sekin, että ihan silloin alkuaikoina, kun pääs sielt koulu- ja nuorisotilakuvioista niin kuin oikeeseen, niin kuin ravintolamaailmaan, kun täytti ite 18 ja pääs niin kuin isojen poikien juttuihin, niin se oli hirvee niin kuin askel siihen. Se motivoi meidän bändin… se motivoi sen ihan toisella tavalla. Ja sit, kun näki, et nää kaikki aikuiset, vanhemmatkin, ne diggaa meidän musaa. Ne joras siellä ja veti niin kuin hyvää meininkii, niin se oli kova sana. Ittelleni ainakin silloin alkuaikoina. (mies synt. 1968)

18-vuoden ikä mahdollistaa pääsyn ravintoloihin, mutta toisaalta ajat nuorisotilojen aktiivikäyttäjinä alkavat olla takanapäin. Tai sitten eivät. Monen sukupolven yhdessäolo samassa treenipaikassa on nähty myös hyvänä asiana, bändissä soittamiseen ja rockelämään liittyvät kokemukset siirtyvät seuraaville sukupolville.

Haastatteluissa on käynyt ilmi, että bänditoiminnassa 25-vuoden ikä on jonkinasteinen murroskohta. Silloin puntaroidaan oman soittamisen mielekkyyttä ja tulevaisuutta. Perheellistymisen myötä vastuunottaminen myös muista kuin itsestä tulee ajankohtaiseksi. Tässä vaiheessa osa valitsee uran musiikin parissa, osa suuntaa taas muualle ja soittaminen jää sivutoimiseksi harrastukseksi tai loppuu kokonaan. Aikuistuessa soittoharrastuksen sisältö voi muuttaa muotoaan tulevaisuuden haaveita pursuavasta teinibändistä ”keski-ikäisten setien harrastelukerhoksi”, kuten eräs haastateltavamme totesi analysoidessaan oman soittouransa kaarta.

Mitenhän tämän rumpalipojan muusikkoura jatkui Myyrmäen yhteiskoulun ja 1970-luvun alun jälkeen? Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Yleisesti tunnustettu tosiseikka on, että kun tullaan tiettyyn ikään, moni alkaa kiinnostua historiastaan. Tästä hyvä esimerkki ovat muun muassa Suomessa kukoistava sukututkimusharrastus ja ”pyhiinvaellusmatkat” vanhoille kotiseuduille kuten esimerkiksi luovutetun Karjalan alueelle. Rock´n Vantaa -tutkimushankkeen edetessä on käynyt selväksi, että tätä omaa menneisyyttä fiilistelevää vaihetta elää nyt Vantaan ensimmäinen lähiösukupolvi 1970-luvulta. Tämä on havaittu lukuisissa haastatteluissamme, mutta myös esimerkiksi nuoruuden paikkoja aktiivisesti muistelevassa Facebook-ryhmässä Länsimäki Rock City.

On muuten mageeta huomata miten Länsä on meitä lähellä sydäntä, vieläkin. Jengi muistaa vanhat puhelinnumerot ja parhaat mestat mis on hengaillu!=) Ite ku käyn duunikeikoilla Stadissa ni en tod. aja 4-tietä ytimeen vaan Länsän kautta Itikseen ja sieltä duunimestoille, tottakai sitä ensin Länsän rundi heitetään myötä-ja vastapäivään...nostalgiaa ja fiilistelyä! =)

(FB 15.8.2012)

Länsimäen Abbey Road. Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Olemme huomanneet projektimme myötä, että käsitellessämme yksilön omia nuoruusmuistoja ja rakasta harrastusta, ei nostalgialtakaan voi välttyä. Tutkimuskirjallisuudessa nostalgia nähdään tunteena, joka aktivoituu esimerkiksi silloin, kun jokin itselle tärkeä asia on uhattuna. Mitään ei ole vielä varsinaisesti menetetty, mutta pian on kohdattava se tosiasia, että ”on nuoruuspäivät jääneet taa”.

Ei rocktutkijatkaan ikäkriisien ulkopuolelle jää. Myös me kamppailemme samojen kysymysten äärellä koko ajan. Välillä olo on pikkutyttömäinen, kun haastatteluissa puhumme menneen ajan rockelämästä meitä jonkin verran vanhempien rokkareiden kanssa ja sitten taas 10–20-vuotta nuorempien seurassa imago tipahtaa hetkessä takaisin museotädiksi. Ollako siis post-nuori vai rehellisesti keski-ikäinen? Realismin nimissä jälkimmäinen vaihtoehto osunee kai oikeampaan, mutta entä jos sitä ei vain voi vielä hyväksyä. Sen verran kuumaperuna aihe meille ilmeisesti on, että ikäkysymyksen kohdalla ei meinaa saada suunvuoroa aina samanikäinen haastateltavakaan.

Anna: Se on vähän sama, ku et missä menee nuoruuden raja.

Mari: Niinku me ollaan sitäki mietitty, et missä. Mitä sä aattelet, oot sä vielä nuori?

Haastateltava: Oon, mä oon todella nuori.

A&M: (nauravat)

M: Ihan oikeesti, aatteleks sä silleen että?

H: Kyl mä tietyllä tavalla.

A: Välillä.

H: En mä jotenki koe olevani niinku…

A: Ei me nyt mitään keski-ikäsiä nyt viel olla.

H: Ei olla, lähelläkään. Kyl se jotenki myös siinä mielessä, et onneks ei tarvii olla semmonen, et pitäs mennä puku päällä töihin ja onneks ei oo semmosta ja et niinku tarttis olla sillai, ihan mennä töihin ja tulla kotiin ja hakee lapset päiväkodista.

A: Niinku meiän elämä.

M: Semmosta ku meillä. Me ei ollakaan nuoria. (nauraa)

(haastateltava mies synt. 1975)

Basistin muotokuva

Wedding Crashersin basisti Vaskifesteillä 2012. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Jostakin syystä meistä on jo pitemmän aikaa tuntunut, että rokkaritutkimusaineistomme koostumuksessa basistit ovat vahvasti edustettuina. Tämä fiilis on erityisen voimakas tapauksissa, joissa muusikko on itse ottanut yhteyttä meihin ja tarjoutunut jututettavaksi, sillä hyvin usein kyseinen henkilö on paljastunut basistiksi. Nopeasti väsätyn tilaston mukaan haastateltavista muusikoista basistien esiintyvyys on kuitenkin ihan maltillista. Kitaristeja on ehdoton ylivoima 18, sitten tulevat 12 basistia, 11 laulajaa ja 8 rumpalia.  Joka tapauksessa tämä mielenkiintoinen mututuntumamme on saanut meidät utelijoiksi tietämään lisää tästä paljon puhutusta muusikkoryhmästä. Miksi basistit ovat jääneet mieleemme? Tarkastelemme tässä blogissa aineistomme ja omien havaintojen valossa soittajia, stereotypioita ja niiden todenpohjaa käyttäen päälähteenämme tietysti 12 basistiamme.

Vernissan animaatioasemalla kuvataan parhaillaan Korson kapinasta kertovaa animaatiofilmiä. Se toteutetaan yhteistyössä animaatioaseman, Vantaan nuorisopalveluiden kädentaitopajan ja kaupunginmuseon kanssa. Idean pohjalla on antamamme historiallinen aineisto kyseisestä tapahtumasta, mutta nuoret ovat saaneet ihan vapaat kädet aiheen työstämiseen. Tarinassa myös basistilla on oma pieni roolinsa. Varsinaista juonta emme nyt paljasta, mutta jo käsikirjoitusvaiheessa oli mielenkiintoista huomata nykynuorten kovin perinteiset basististereotypianäkemykset. Lähtökohtana oli kuulemma, että ”basisti ei saa naista”. Sen verran kuitenkin paljastettakoon loppuratkaisusta, että tällä kertaa flaksi käy. Erona solistin suoraviivaisiin naisseikkailuihin, basistin rakkaus on ”aitoa”, kädestä pitelyä ja muuta romanttista hempeilyä. Kannattaa siis tsekata marraskuun loppupuolella YouTubeen ladattava video vuoden 1965 nuorisomellakasta 2010-luvun nuorten tulkitsemana.



Renegadesin basisti pian valmistuvassa animaatiossa. 
Kuva Vernissa, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Jessie Layser.

Basisteista riittää juttua, niin kuin me kaikki tiedämme. Basso on yksinkertainen soitin, samoin basisti. Vai onko näin?

Siin on joku, kun se on niin yksinkertainen. Ehkä tää on se tyypillisin vitsi se, et kun basisti meni ottaa bassotunteja, niin parin tunnin jälkeen sitä ei enää ilmestynytkään sinne ja sit se opettaja soittaa sille, et ”Miks sä et oo tullut tunnille?”, niin et, ”Kun mulla on niin paljon keikkaa, et mä en kerkee”. (mies synt. 1965)

Miten basistiksi päädytään? Onko jokin basistiominaisuus, mikä on olemassa jo syntymästä asti vai onko basisti rooli, mihin vain ajaudutaan? Bassossa on neljä kieltä ja sitä saatetaan tämän takia pitää muita bändisoittimia helpompana soittimena. Basso on valikoitunut soittimeksi muutamassa tapauksissa tyyliin:

…yks mun lukiokaveri, joka ei myöskään juuri soittanut mitään, mut oli joskus vähän kitaraa soittanut. Niin se tuli basistiksi. (mies synt. 1974)

Sit joskus 15-, 14-vuotiaana aloin soittaa bassoa. …Dee Dee Ramone ja Sid Vicious ja kumppanit innoitti tähän basson soittamiseen ja ajattelin, et kitaraa ei pysty soittaa, kun siin on niin monta kieltä. …Ekan bändin kitaristi opetti mulle jotain, en enää muista itekään ja sit se sano itekin, et tätä enempää mä en voi sulle opettaa, et nyt pitää ite opetella. Se lähti siitä, et soitti vaan jotain yhtä sointuu: dön, dön, dön… Tosta se lähtee, ihan alkukantasesta. …Vähän niin kuin vahingossa ajautu siihen. Ja sit siinä oli vielä se punk innoittajana, et jos nää nyt pystyy tommosta soittaa, niin kai sitä itekin pystyy jotain. (mies synt. 1990)

Basson valitseminen ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti soittotaidottomuutta ja vaikka lähtökohta olisi ollutkin tämä, oppiminen on aina mahdollista. Aineistostamme löytyy myös esimerkkejä bassoon siirtymisestä jonkin muun soittimen kautta.

Mä oon musiikkileikkikouluun mennyt varmaan ja sitä kautta sitten pianoa soittanut yhdeksän vuotta ja sitten tota siirryin rankempiin aineisiin, elikkä rokkiin. Aloitin soittaa bassoa ja bassoo soittelen vieläkin, kitaraa jonkin verran myöskin. (mies synt. 1982)



Hiekkaharjun oma poika Tumppi Varonen Espalla. 
Kuva Tumppi Varosen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Monta kertaa on tullut esiin se seikka, että hyvät basistit ovat arvossaan ja sellaiset ”revitään kaikkein parhaimpiin juttuihin”. ”Että kannattaa miettiä sitä soitinvalintaa”, Vaskivuoren bändimaikka Pekka Rautiokin muistuttaa. Järkeily soittimen valinnassa todellakin kannattaa, niin kuin kansainvälistä menestystä nauttivan Sunrise Avenuen basisti Ilkka Ruudun menneisyys osoittaa.

…lukiossa se lähti vast sillai enempi ja sit sillon mä valitsin myös ton basson, ja oikeestaan sen takii, kun koulu oli täynnä kitaristeja. Kukaan ei soittanu bassoa. …Olin mä soittanu siin vähän ennen bassoa, mutta siinä se sit niinku lähti ihan niin tavallaan kunnolla. (mies synt. 1975)

Kallistumiselle jonkin muun kuin basson suuntaan löytyy kuitenkin paljon houkutuksia. Kitaristien ylivoimainen edustettavuus tutkimusaineistossamme osoittaa omalta osin tämän tosiseikan.

Kyl mäkin bassoo soitin jossain vaiheessa, mut kitara oli kuitenkin silleen, et se on niin kuin se ”frontman”, siin saatto olla siin siis… Sit sen [kitaran] kanssa muutenkin, se oli aika luonnollinen valinta, kun sen kanssa pysty säveltää, basson kanssa ja rumpujen kanssa niin se on vähän hankalampaa. (mies synt. 1968)

Me olemme kuitenkin tavanneet myös säveltäviä basisteja. Ei käy silti kiistäminen sitä, että bassoa on varmasti kivempi soittaa muiden kanssa kuin itsekseen. Kitaristeja riittää, mutta ehkä basistiksi ryhtyminen vaatii joskus myös jonkin verran rohkeutta. Basso, siinä missä rummutkin, on oleellinen osa toimivaa rokkibändikokonaisuutta, joten sen roolia ei pidä vähätellä.

Siis basso on niin kuin tavallaan, se on vähän tylsä soitin soittaa yksin himassa. Et jos sä soitat kitaraa tai pianoa, niin sä voit soittaa kaikkii biisejä ja säestää lauluja ja muuta, mut sit, et: dum, dum, dim, dim, dum, dim, dim, dum… Niin onhan se vähän, et se vaatii… et se on selkeesti niin kuin orkesterisoitin. Et sulla pitää olla bändi joittenkin kaa, et se yksin treenaaminen vaatii vähän luonnetta ja sisua enemmän kuin jollain tommosella, josta saa heti kivoja soundeja. (mies synt. 1970)



Kaksi kitaraa ja basso. 
Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Minkälaisen luonteen basson soittaminen siis vaatii? Yksi basisteistamme kiteytti: ”Jokaisella on se oma luonteva ilmaisutapa, millä pystyy ilmaisemaan itseään”. Basistin paikka on perinteisesti enemmän taka-alalla, ei yleensä ainakaan kaikkein kirkkaimpien spottien alla.

Kenties se, että jos ottaa sen basson tai rummun, niin monesti on sitten vähän semmonen niin kuin komppailijaluonne. (mies synt. 1970)

Vaikka varmasti jotakin vaikutusta saattaakin persoonallisuuskysymyksellä olla siinä, riehuuko rumpukapuloiden kanssa, paistatteleeko stagen etualalla vaiko fiilisteleekö matalia sointuja. Mihinkään yleispätevään luokittamiseen soittimien perusteella, läpänheitosta huolimatta, ei haastateltavamme ole automaattisesti lähteneet. Ennemminkin on korostettu yksilöllisiä luonteenpiirteitä.

Meidän omien sanojen mukaan just meidän kitaristi on huithapeli, joka ei osaa huolehtia asioista ollenkaan ja mä [basisti] taas oon semmonen, joka pitää liiankin hyvin asioista kiinni ja laulaja on semmonen taitelijasielu, et milloin se nyt tulee ajoissa treeneihin tai milloin se sit nukkuu treenien yli ja rumpali taas on semmonen oikeen työmies, että kuuntelee, mitä sille sanotaan ja tekee sen, mitä sille sanotaan ja on ajoissa yleensä ja tolleen. Nää nyt on tämmösiä, mut en mä yleensä semmosta tiettyä, et basistit on basisteja, jollaisia…  en osaa sanoa. (mies synt. 1990)

Monet tapaamamme basistit ovat paljastuneet bändinsä taustahäärijöiksi, jotka varaavat keikkoja, tsekkaavat koko bändin koneeseen, järjestävät tapahtumia, valokuvaavat demojen kansia ja promokuvia, sanoittavat ja pyrkivät aikatauluissaan täsmällisyyteen. Onhan olemassa sanontakin, että jokin tulee yhtä varmasti kuin bassosoolo, ehkäpä tällä tarkoitetaan myös itse basistia.

En voi sanoa olleeni missään bändissä leaderi, että mulla ei niin paljon oo sitä musiikillista visiota, et musta ne, jotka tekee eniten ne biisit ja tolleen. Vaikka mä nyt niitä sanotuksia teen aika paljon. Mut silleen, et laulajalla on varsinkin se viimeisin sana, et miten hän haluu laulaa ja tolleen yleensäkin. Mut voi sanoa, et mä oon semmonen puuhamies, joka on tehnyt niin kuin kaikkee. (mies synt. 1990)


The Wrecking Queensin basisti Malla Vaskifesteillä 2012. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Ehkäpä nämä luonnekuvaukset selittävät osaltaan basistien aktiivisen avuliaisuuden ja kiinnostuksen myös Rock´n Vantaa -hanketta kohtaan. Meidän mieleemme vantaalaiset basistit ovat jääneet mukavina, sosiaalisina ja analyyttisina haastateltavina. Stereotypiat eivät aina basistienkaan kohdalla ole vain huono tai huvittava juttu. Erään kitaristin sanoin:

Semmosen pienen stereotypian mä voisin ehkä sanoa, että musta tuntuu, että basistit on keskimäärin aika fiksuja. Ehkä se semmonen, et kun se on vähän kuitenkin silleen siellä takana sitä komppia, niin monesti ne on semmosia vähän ehkä pohdiskelevia. Vähän fiksumpia. (mies synt. 1970)

Tämän blogikirjoituksen taustalukemisena käytettiin Hanna Talasniemen artikkelia muusikkojen huumoriperinteestä. Basistivitsien lisäksi siinä paljastetaan myös muusikoiden asenne tutkijoita kohtaan. Tutkijoiden esittämille kysymyksille naureskellaan ja tutkimusaiheita ihmetellään. Heräsi kysymys, onko meissäkin jotain hauskaa? Ei kai. No, kyllä meitäkin on välillä naurattanut. Tilannekomiikkaa on ainakin riittänyt, milloin on videokamera ollut puoli keikkaa vinossa, milloin on suusta lipsahtanut hassu kysymys eikä aina rokkareiden käyttämä slangikaan avaudu. Ja sitäkin ihmettelemme, miksi basistit näyttävät säilyvän ikäistään nuorimpina? Kertokaa, jos tiedätte!




Tällä kertaa rumpalin kainalossa. Basisteista vitsaillaan Suomessa, maailmalla huumorin kohteena ovat rumpalit. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Rähinää, rajoja ja rock´n rollia



Cliftersin Lurin potkunäyte, taustalla Peevo ja Jiri. 
Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.



Kun syyskuun blogissa käsittelimme rokin herkkää puolta, huomasimme aineistoa läpikäydessämme, että aiheella on toisinaan se aggressiivisempikin kääntöpuolensa. Romantiikka ruokkii myös väkivaltaa. Helsingin maalaiskunnan rockmaailmasta 1960-luvusta kertovissa haastatteluissa tämä tulee esiin erityisesti keikoilla. Fanityttöjen ihailu synnytti epäluuloja paikallisten kollien keskuudessa. ”Helsingistä” tulevat söpöt rokkaripojat aiheuttivat ärsytystä. Trendikäs vaatetus ja seudun tyttöjen osoittama ihailu olivat oleellisia innoittajia kateuteen. Keikat saattoivat päättyä täyteen rähäkkään.

Porukka tuli, kun keikka loppu, niin ne rikko ikkunat ja tuli, hyökkäs kimppuun sitte ku, tytöt oli kato niin innoissaan, niin kundit oli niin katkeria että… Kyl me kuitenki niinku aina selvittiin. No kaikesta hurjin oli tossa Hämeenkylässä. Hämeenkylässä kesken soiton, nii hyppäs yks kaveri sinne lavalle, meiän rumpali nous ylös vaan ja tinttas. Se lens selälleen sinne yleisön joukkoon ja sitte tota, siit tuliki täys kähinä, me hypättiin siitä sinne yleisön sekaan ja joku löi Karia siis niin, että tuli verta niin paljon ettei nähny mitään… Järjestäjät oli, oli hakattu ja lukittu johonki komeroon. (mies synt. 1946)

Ulkonäön ja mustasukkaisten tunteiden lisäksi myös soitettavan musiikin suhteen oli oltava tarkkana. Väärä musiikkityyli saattoi 50 vuotta sitten antaa aihetta nyrkkien käytölle.

Se toisaalta jako yhtä lailla jengin, et jos lähti keikalle tosta kehä kolmosen pohjoispuolelle, niin ois tullu turpaan, jos ei ois osannu soittaa tangoja ja muita. (mies synt. 1947)

Jostain syystä 1960-luku näyttäytyy Rock’n Vantaa -aineistossa muita vuosikymmeniä väkivaltaisempana ja verisempänä. Vuosikymmenestä muistetaan myös esimerkiksi Korson kapinana tai mellakkana tunnettu tilaisuus, jonka jälkeen jouduttiin sisäasianministeriössä pohtimaan palokunnan osallistumista yleisön rauhoittelutehtäviin ja antamaan kielteinen kanta palokunnan toimimisesta mellakkapoliisiin tehtävissä.



Korson työväenyhdistyksen rakentama tanssilava, Tanhurinne. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tapahtumat saivat alkunsa heinäkuisena rukouslauantain aattona, kun paikallisella tanssipaikalla Tanhurinteellä odotettiin ulkomaisen suosikkiyhtyeen Renegadesin esiintymistä, mutta antaa paikalla olleen silminnäkijän kertoa:     

…Siellä oli noin tuhannen ihmistä. Ja se rupes olee se talo niinku turvoksissa, että se oli varmaan jo muutenkin vähän pelastusihmisten silmissä vähän vaarallista. Siellä oli niin paljon jengii ja sitte kun ne kielsi sen Redeganesin lavalle tulon niin sit alko tapahtuu. Poliisi kävi ilmottamassa, että nimismies on nyt kieltänyt nämä karkelot.

Haastattelija: Mikä se oli se syy miks?

Se että tota ihmiset liikkuivat niin kuin olisivat tanssineet. Joo, se oli sillon ihan yleistä, että näistä se katkes aina. … Nehän pani sen talon ihan säpäleiks. Ne ihmiset siellä. Eli kaikki lasit pihalle ja me lähettiin heti kiitää kaverin kanssa sieltä. Siel oli ihan täys kaaos koko Korson keskustassa ja tota siel oli poliiseja niin paljo, ku ne sai haalittua ja palokuntaa tuli vesitykkeineen sun muineen sinne ja kaikenmaailman tappeluita ja sit törmättiin uudestaan tähän poliisiin, joka asu ihan naapuritalossa niin se sano, että nyt pojat lähtekää. (mies synt. 1950)

Keikkapaikkojen tappelut ja mellakointi nivoutuvat osaksi yleistä nuorisokulttuuria, jossa rajojen muodostaminen ja puolustaminen sekä oman ryhmän korostaminen eivät olleet uusi ilmiö 1960-luvullakaan. Ryhmäidentiteettiä on rakennettu erojen kautta, joista yhtenä näkyvänä piirteenä on voinut olla esimerkiksi tukan pituus. Tikkurilassa toisistaan mittaa ottivat yhteiskoulussa opiskelevat pitkätukat ja ammattikoulua käyvät rasvikset, joiden välistä jakoa haastateltava kuvaili erittäin voimakkaaksi.

”Rasvis” oli niinku varotus, et poistukaa paikalta. (mies synt. 1947)

Hiustyylien taakse kätkeytyivät erilaiset elämäntavat, ammatinvalinnat ja tulevaisuuden näkymät. Toisin sanoen, pitkätukat ja rasvikset edustivat 1960-luvun ilmapiirissä toisilleen vastakkaisia yhteiskuntaluokkia, jotka eivät välttämättä mahtuneet samalle kadunpätkälle, ainakaan samaan aikaan.       

Mopopoikia Tikkurilassa Asematien ja Kielotien risteyksessä 1970-luvun alussa. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tikkurila on ollut otsikoissa väkivalta-asioissa myös syksyllä 2012. Vantaan Sanomissa kirjoitettiin, että Tikkurilassa tehdään eniten pahoinpitelyrikoksia Vantaan kaupunginosista. Samassa jutussa Vantaan kaupunginjohtaja peräänkuulutti ratkaisuksi ”rakkautta rahan sijaan” (VS 22.8.2012). Tätä metodia on kokeiltu aikaisemminkin. Ainakin eräs 1970–1980-lukujen vaihteessa Tiksissä nuoruuttaan elänyt muisteli aikaa hippiaatteen jälkimainingeissa hyvin suvaitsevaksi ja rakkaudentäyteiseksi. Tappeluita tietysti oli, mutta niiden seurauksena kukaan ei joutunut sairaalaan. Tällaisesta ”lempeämmästä pahoinpitelystä” on yksi esimerkki myös 80-luvun alkupuolelta, jolloin paljon siteeraamamme kolmikko Länsimäestä sai Tikkurilassa käydessään ”huitaisun tauluun”. Kaikki kolme samalta tyypiltä.

Sit me lähettiin siitä hipsii pois ja me huudeltiin perään siitä, et tuu Länsimäkeen, niin saat kuonoos. Ja se varmaan lähti meidän perään ja me juostiin oikein helvetisti karkuun. Että tää Tikkurila oli ihan perseestä. Ei täällä ollut mitään. (mies synt. 1966)

Syystä tai toisesta tapaamamme rokkarit, esiintyvät ainakin meille päin, pakoonpötkijöinä, ”lasileukoina”, rauhaa rakastavina hippeinä. He ottavat tarpeen vaatiessa jalat alleen ja muutamista osumista huolimatta hoitavat sovitut keikat, kuten esimerkki 90-luvulta erään brittipoppityylistä musiikkia soittavan yhtyeen Lappeenrannan keikalta osoittaa.   

Me oltiin Lappeenrannassa nuorisotalolla keikalla. … Me mentiin sinne Lappeenrannan… sinne jonnekin, siel on ne vallit siellä rannalla, niin siellä me oltiin viettämässä kesäpäivää ja juotiin viiniä ja... kun oli omaan keikkaan aikaa. Ja sit kun me lähettiin takas keikkapaikkaan, niin jotkut tämmöset... Se oli omituinen porukka, siinä oli fiftareita ja skinejä kimpassa ja ne lähti seuraamaan ja alko pieksee meitä. …No, homoiksi ja tytöiksi ne meitä haukku. …En mä edes tiedä, tieskö ne, mistä me ollaan, mut me vaan oltiin jotenkin ärsyttävän näköisiä. …Ei meille mitenkään kauheen pahasti käynyt. Sit me juostiin karkuun kovaa vauhtia ja... Vähän tuli osumia jollekin, mut ihan hyvin meni keikka. (mies synt. 1974)

Kyseisen bändin jäsenillä ulkonäkö tuskin oli kovin pelottava, mutta toisinkin voisi olla. Lävistykset, ketjut, irokeesit, mustat ja revityt vaatteet voivat tehdä joidenkin vastaantulijoiden olon epävarmaksi. Mutta kuinka paljon rockiin liitettävään väkivaltaan ja aggressiivisuuteen sisältyy performanssia ja suunnitelmallisuutta? Kitaran hakkaaminen säpäleiksi kesken konsertin on yksi ehkä tunnetuimmista rock-kliseistä ja siitä on kokemusta myös haastatteluaineistossamme. Kyllä siis Vantaallakin osataan suuren maailman tyyliin! :) 

Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Länsärinuoret (julkaistu 10.8.2012)



Lomat on nyt pidetty ja on ollut tosi mukava palata taas rokkiruotuun. Juuri ennen lomalle jättäytymistämme kesäkuun lopussa teimme ekskursioretken Länsimäkeen. Kesäkuussa olimme haastatelleet kolme Länsimäestä lähtöisin olevaa rokkaria. Melrosen Tokela ja Repa Nurmi sekä Cliftersin Jiri Nikkinen kertoivat meille omat kokemuksensa bänditoiminnasta, musiikin tekemisestä ja nuoruudestaan itävantaalaisessa lähiössä 80-luvun alussa. Jokainen tarina oli tietysti omanlaisensa, mutta myös hyvin samankaltaisia muistoja kaikilla kolmella oli Länsimäestä. Se ei olekaan ihme, sillä Tokela, Repa ja Jiri kuuluivat samaan tiiviiseen kaveriporukkaan. "Länsärissä", niin kuin 80-luvun nuoret lähiötään kutsuvat, oli paljon samankaltaisissa elämäntilanteissa olevia perheitä. Monien vanhemmat olivat eronneet, eikä alueen tulotaso ollut yleisesti kovin korkea, mutta ikätovereita riitti, haastateltavat muistelivat.

Nuoruusvuosien kannalta erityisen tärkeäksi paikaksi koettiin Länsimäen nuorisotalo. ”Nutalla” käytiin kuntosalilla, pelattiin biljardia, kehitettiin valokuvia, painettiin bändipaitoja ja hengailtiin. Siihen aikaan nuorisotalojen bänditoiminta oli aktiivista. Oli harjoitustiloja sekä keikkoja, jotka aina vetivät väkeä. Nuorisotalot tarjosivat aloitteleville bändeille tärkeän mahdollisuuden päästä keikkailemaan. Oman bänditoiminnan alkamisen myötä haaveena oli päästä treenaamaan nuorisotalolle, missä treenasi myös muutamaa vuotta vanhempien poikien Slippers-bändi, joka jo levytti. Jonkin ajan kuluttua unelma toteutui, kun sekä Clifters että Melrose siirtyivät koulun pommisuojasta nuorisotilan treenikämppään.

Jiri Nikkinen Länsärin nutan edessä. 
Kuva Repa Nurmen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Repa Nurmi.



Siel oli tota siin Länsärin nutalla semmonen kun Slippers, niinku semmonen rockabillybändi. Ne oli Jakomäestä itse asiassa ne jätkät kun ne on saanu sen treenikämpän siitä ja ne soitteli siel iltasin ja me kuunneltiin siinä ulkona lumisateessa kaiteella sitä ja se oli niinku että tosi hienoo. Mä luulen et me alotettiin vähän niinku se bänditoiminta siellä. (Jiri Nikkinen 14.6.2012)

Ennen "nuta-aikaa" kavereiden kanssa leikittiin läpi kaikki leikit. Kilpailtiin neppisautoilla, "montuilla" eli hiekkakuopilla hengailtiin ja poltettiin nuotioita ja juoksuhaudoissa leikittiin sotaa. Repa kertoi, että neppauksesta siirryttiin suoraan basson tai kitaran soittoon. Niitä harrastettiin vähän aikaa päällekkäinkin, mutta musiikista tuli nopeasti se kaikkein tärkein juttu. Bändit perustettiin ystävä- ja luokkakaveripiiristä. Viikonloppuiltoja nuoriso vietti Länsimäen koulun takana olevassa metsikössä. Kaikki tiesivät, minne tulla ja mistä muut löytää. Aikuisten ei muisteltu juuri puuttuneen nuorten vapaa-ajan rientoihin.

Länsimäen Dynamo. Talvisin pelattiin kaveriporukalla

lätkää, luistimia ei tarvittu. 
Kuva Repa Nurmen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Kaveriporukka muodostui löyhästi paristakymmenestä ihmisestä, mutta tiiviimpään ydinryhmään kuului noin kymmenen henkeä. 80-luvun alussa suosittiin fiftarityyliä. Vaatteet oli tapana kuluttaa loppuun, eikä uusia kenkiä ja vaatteita ostettu ennen sitä. Vanhoja valokuvia katsellessaan, Tokela kertoi naureskelleensa, että ”länsäriläiset olivat enemmänkin semmoinen resupekkalauma, jolla vaatteet lahos päälle, mutta musamaku oli ehkä vähän avoimempi kuin muilla.” Ajalle oli tyypillistä lokerointi musiikkimaun perusteella, mutta Länsimäessä ilmapiiri oli suvaitsevampi ja erilaisuus hyväksyttiin.



Et kun Länsärissä sattu olee semmonen tilanne se, et meidän porukassa sattu olemaan tasan yks punkkari, ni eihän sitä voinut. Sehän olis ollut epäreilua hakata sitä joka viikonloppu, et kyl se oli ihan yhtälailla siin porukas mukana ja vähän valistuneempi sit taas sen musiikin saralla. Sit taas Clifters-jätkät oli niinku Beatles-jätkiä, ne oli ainoita Beatles-jätkiä koko Vantaalla. Jotenkin nekin oli niin erikoisryhmää, et nekin oli vaan rikkaus siin porukassa. Mut suurin osa siit jengistä oli kuitenkin tälläsii fiftari-roots-musiikin ystäviä. (Tokela 6.6.2012)

Omista kotikulmista oltiin ylpeitä ja Länsimäkeä pidettiin mahtavimpana paikkana. Pientä vastakkainasettelua naapurilähiöiden nuorten kanssa joskus oli. Pahimmat ”vihulaiset” tulivat Mellunmäestä, Vesalasta ja Kontulasta. Länsimäki-leima säilyi Melrosella ja Cliftersillä vielä sen jälkeen, kun aikuistuttua muutettiin Helsinkiin. Pikkuhiljaa viittaukset lapsuuden lähiöön vähenivät, mutta tavallaan Länsimäen tuki oli kuitenkin aina takana. Joku on joskus sanonut, "Voit muuttaa Länsäristä, mutta Länsäri ei muuta susta”.



Länsimäessä oli siinä mielessä erikoista se, että se oli kauheen vahva identiteetti siihen silleen, et jengi halus olla Länsäristä. Ne oli niin kuin tosi ylpeitä siitä, tai ainakin meidän piirissä. Oltiin niin kuin Länsäri-hulluja. Me ollaan niin kuin kaikkein hulluimpia tässä maailmassa.

(Repa Nurmi 1.6.2012)

Kun Melrose rupes breikkaamaan, niin mehän niin kuin uhottiin sitä lehtiä myöten, että Länsäri on voimaa, et Länsäri on niin kuin kova juttu. Ja kun me oltiin jossain Pohjois-Suomessakin keikalla, niin jengi huusi sieltä, että hyvä Länsimäki! (Repa Nurmi 1.6.2012)



Ja yks, mikä mulle henkilökohtaisesti oli niin kuin tosi mahtava juttu, siihen aikaan ei ollut kauheesti graffiteja oikeestaan missään, niin joku oli kirjoittanut siihen Länsimäen Elannon seinään "Melrose", niin ihan spraymaalilla ja se oli monta vuotta siinä. (Repa Nurmi 1.6.2012). 
Onko sinulla kuvaa tästä graffitista? Ilmianna se museolle! 
 Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Ilppo Pohjola.

Haastattelujen myötä mielenkiintomme aivan Helsingin rajalla sijaitsevaan Länsimäkeen kasvoi entisestään. Länsi-Vantaalla ikänsä asuneille rocktutkijoita alkoi kiehtoa ajatus käydä kurkkaamassa omin silmin, minkälaisesta paikasta oikein oli kysymys, sillä omat, pitkälle mediasta saadut, ennakkokäsitykset ja haastatteluissa kerrotut hyväntuuliset nuoruusmuistot paikasta, eivät täysin kohdanneet. Minkälainen lähiö Länsimäki on tänä päivänä ja onko nykynuoriso siitä yhtä ylpeä kuin "Länsäristä" kahdeksankymmentä luvulla oltiin?



Länsimäen nuorisotalo kesällä 2012. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.



 Länsimäen nuorisotalolla tapasimme ensimmäiseksi nuorisotyöntekijä Harri Könösen ja saimme heti selville, että kukaan ei puhu enää "Länsäristä" vaan se on ollut jo pitkään "Länsä". Teimme haastattelun huoneessa, jossa Clifters ja Melrose aikoinaan treenasivat. Nykyään bänditreenitilaa ei Länsimäen nuorisotilassa enää ole. ”Kyllä bänditoiminta vielä kiinnostaa, genre vain on muuttunut. Rap-illoissa on porukkaa nutalla, mutta varsinainen bänditoiminta on koulun tiloissa”, Harri kertoi. Nuorisotalotoiminnalle riittää nykyäänkin kysyntää, nuoria pistäytyy paikalla keskimäärin 70 iltaa kohden. Yhteydet Mellunmäen puolelle ovat tiivistyneet ja esimerkiksi nuorisotiloja pyritään pitämään avoimina kaupunkirajojen yli.

Harrin mukaan kylähenki on aina ollut olemassa ja yhteistyö eri toimijoiden kanssa on hyvää. Länsimäellä on yhä vahva paikallisidentiteetti. Myös paluumuuttajia on. Toiset ovat saattaneet käydä välillä muualla piipahtamassa, mutta palanneet takaisin esimerkiksi perheenperustamisen myötä. Moni on myös sanonut, että heidän kotinsa on aina Länsimäessä, huolimatta siitä missä nykyään asuu. Kukaan haastattelemastamme "Länsäri-kolmikosta" ei ole palannut.



Kokoontuivatko nuoret täällä 30 vuotta sitten? Kuva Vantaan kaupunginmuseo.



 Nuorisotilalta suuntasimme pienelle maastoretkelle Länsimäen ytimeen. Koetimme löytää haastatteluissa mainitut ”nähtävyydet”, 80-luvun alun nuorisolle tärkeät paikat. Näimme Länsimäen koulun, sen takaisen pussikaljametsikön, myöhemmin rakennetun yläasteen, ”montut” ja Rajakylän koulun. Aurinko paistoi, kesäloman alku oli vain parin tunnin päässä ja lähiö näytti vehreältä ja rauhalliselta. Kuulemamme ja kokemamme perusteella oli siis todettava, että ei yhtään hullumpi mesta tuo Länsimäki :) 

Anna