Keikkailukommelluksia

Näin joulun alla sattuu ja tapahtuu kaikenlaisia kommelluksia. Ollaanhan me itsekin hiljattain heiluttu keikkayleisönä pikkujoulujen jatkoilla... Paljon on epäilemättä tapahtunut myös rokkaripiireissä, jossa villiä keikkaelämää on tarjolla ympäri vuoden. Olemme tietysti olleet kiinnostuneita näistä tarinoista, mutta tietoa on tihkunut aika niukasti. Haastatteluissa olemme pyytäneet kertomaan jotain mieleen painuneita tai hauskoja keikkakokemuksia. Tarinoita on kyllä jonkin verran tullut, mutta repäisevän tarinan muistaminen ei aina käy niin helposti. Vaikka kaikenlaista olisikin vuosien varrella sattunut ja tapahtunut, haastatteluhetki voi lamaannuttaa.

Rocktutkija: Mut kertokaa nyt molemmat joku hauska keikkamuisto joskus... (nauraa) joku kommellus tai jotain.

Haastateltava: Niit on niin paljon. Tos tuli semmonen lukko, sori vaan, päähän. (naurahtaa) Et nyt ei lähe.

 

Backstagella on ollut merkittävä rooli keikkakommelluksien näyttämönä. Mitähän kaikkea esimerkiksi Tavastian takahuone tietää vantaalaisista bändeistä? 
Kuva Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

 
Lukkoja tai ei, jotakin olemme kuitenkin saaneet tietää. Esimerkiksi aika monelta on kumi puhjennut, keikkabussista.

No, ei nyt kyllä just tuu yhtään mitään mieleen... Itse asiassa meil ei kyl hirveesti mitään semmosta. ...No joo, ei sekään nyt mikään niin kuin ihme... dösästä puhkes kumi. Et se on ehkä semmonen, WHU-UUU, pahimpia kommelluksia, mitä on tapahtunut. Dösästä on puhjennut kumi varmaan aika moneltakin. (mies synt. 1979)

Keikalle meno tai sieltä pois pääsy aiheuttaa aina silloin tällöin ongelmia, milloin on hajonnut rengas, jouset tai ajovalot. Haastatteluissa on kerrottu erilaisista liikenneteknisistä sattumuksista, mutta suuremmilta onnettomuuksilta on ilmeisesti vältytty.

Mä muistan siit keikasta vaan sen, että meiän autosta hajos ajovalot ja sitte jouduttiin ajamaan pimeessä siel keskellä yötä, piti odottaa aina seuraavaa autoo joka ohitti,että pysty aina vähän matkaa... (mies synt. 1974)



“Kunhan ainakin kirjoitatte bändin nimen oikein!” Aina ei silti keikkajulisteissakaan ole voinut välttyä kirjoitusvirheiltä. Juliste Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tyypillisiä ”ei mennyt niin putkeen” -tilanteita ovat monille aiheuttaneet epämääräiset keikkajärjestäjätahot. On matkattu monen sadan kilometrin päähän toiseen kaupunkiin, mutta ennalta sovitun keikkapaikan ovet ovat pysyneet kiinni. Sattuma ja omatoimisuus ovat kuitenkin joskus tarjonneet korvaavan keikan. Myös ihan puhdas sisu on ollut muusikoillamme apuna monenlaisissa mutkissa.

Kaikenlaisia mestoja tulee vastaan, kun haluu tehdä kaikki maholliset keikat, kun bändi ollut siinä vaiheessa, et kaikki keikat on järkevä tehdä... Niin sitten mentiin tonne Hämeenlinnaan, joka oli sit vielä, et se oli hyväntekijäisyystapahtuma… mutta se niin kuin se musiikkitekninen puoli oli hoidettu vähän huonosti. Et siel oli semmonen joku talonmies, joka kysy, et ”no, montas jäsentä teitä on bändissä?” Mä, et ”meit on viis”. Se, et ”no hyvä, mulla onkin just viis mikrofonia tässä.” Et se ei niin kuin ottanut huomioon, et meil on sähköpiano, mistä niin kuin piuhalla tulee. Se vaan aatteli, et jos sil on viis mikrofonia, niin se saa kaiken kuulumaan bändissä. (naurahtaa) Ja sitten tota, sit siinä vähän säädettiin, et saadaan ne kaikki toimimaan ja kuulumaan.
Mut sit huomattiin, et rumpalikin oli unohtanut… Se oli unohtanut kaikki nää pellit ja sitten myös nää rumpukapulat, niin sit se soitti jollain rumpukapulasuojuksella ja jollain tikulla ja ilman peltejä kokonaan sen keikan. Ja sato ja ei ketään ollut kattomassa ja meidän jälkeen esiinty joku mummojen zumba-ryhmä. (naurahtaa) Ja sitten me ei saatu edes kahvia sieltä. Me kysyttiin, että voitaisko me ees kahvit saada, niin ”ei meillä nyt kuulu budjettiin tää kyllä. Että tosta Ärrältä voitte käydä hakemassa.” Että kyllä kaikenlaista tullut... (naurahtaa) (mies synt.1985)

Tällaista voi tapahtua, kun lähdetään pois turvallisilta kotikulmilta. Mutta minkälainen sitten on hyvä keikka? Se ei automaattisesti tarkoita suurta yleisöä. Mieleenpainuvia keikkamuistoja on tuonut vuorovaikutus yleisön kanssa, eikä yleisömäärällä ole aina tekemistä tämän asian kanssa. Joskus koko bändillä vaan on erityisen hyvä fiilis soittaa. Toisinaan taas hyvä keikka syntyy epäonnistumisen kautta. Kun soittomoka paikataan bändin saumattomalla yhteensoitolla tai kun laite tai soitin hajoaa kesken keikan ja tilanteesta selvitään nokkeluudella, syntyy tarinoita, jotka jäävät mieleen onnistumiskokemuksina.

…siinä tapahtu just semmonen selviytyminen. Eli mulla katkes kontrabassosta... siinä alhaalla on semmoinen metalli, mikä pitää ne kielet tiukasti kiinni ja yhtäkkiä mä huomasin, että katkesko tästä kaikki kielet, koska ne kielet muuttu ihan löysiksi. Sit mä katoin, et voi vittu, nyt tää meni poikki, et mitä nyt. Sit joku roudari ties, et jos täällä on tämmönen metallihenkari, niin siitä me voidaan tehdä se pala siihen. Ja noi vaan jäi soittamaan siihen ja mistä sitten johtuukaan, niin siellä oli semmonen metallihenkari jossain siellä takahuoneessa ja me viritettiin se. No, se veny tietenkin, kun se metalli antaa periksi, niin melkein koko keikan ajan sitä joutu koko aika virittää, mutta siinä meni varmaan kaksi, kolme biisiä, kun ne soitti ja sit mä hyppäsin takaisin sinne mukaan, niin se oli just semmonen, millä lailla selvitään. (mies synt. 1966)

Myös festareiden järjestämiseen kuuluvat erilaiset kommellukset. Saadaanko lava- ja muut rakennelmat ajoissa pystyyn ja pysyvätkö ne koossa tapahtuman ajan? Louhelan Jameissa 2012 ongelmia aiheutti sateen lisäksi tuuli. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Joskus keikkakohellukset voi laittaa ihan oman bändin piikkiin. Muuan rokkari muisteli, miten tärkeässä roolissa hauskanpito nuoruuden keikkamatkoilla oli. Eräänkin esiintymisen jälkeisenä aamuna bändin jäsenet heräilivät eri puolilta Joensuuta, yksi Outokummusta saakka. Logistiikka toi seuraavalle päivälle omat haasteensa. Milloin kommelluksien syynä on ollut liiallinen alkoholin käyttö, milloin taas jäynät, tahalliset tai tahattomat, mutta ainakin jälkikäteen tarinat jaksavat yleensä naurattaa.

Niin tuolla Oulussa semmonen kun Rauhala, semmonen vanha puutalo, missä järjestetään varmaan edelleenkin bändi-iltoja, niin siel ei ollu [varsinaista] takahuonetta ollenkaan. Ja sit tuli ongelma, että jätkät juo siin kaljaa ennen keikkaa ja alkaa tulla pissahätä, et mitäs he nyt tekee ja sit me keksittiin, et tos on noita tyhjiä pulloja…
Ja sit me vedetään se keikka pois siitä ja [yksi meistä] sillee kohkaa hiestä märkänä ja syöksee sinne takahuoneeseen sitte keikan jälkeen ja oli niinku unohtanu, että mitä täs on. Sit se vetää siitä kunnon siemaukset siitä olutpullosta ja sit tajutessaan tän niin on jo vähän niinku liian myöhästä. Alkaa laatta lentää. Se lähtee panikoituen hakee vessaa ja juoksee sit lavan läpi sinne yleisöön ja ryynää keskelle salii. Sit sielt tulee järjestysmies, joka kattoo, et mikä mies täs on, vähän liian humalassa, potkasee sen pois sieltä. (naurahtaa) (mies synt. 1965)

Pissanjuominen keikan jälkeen on ollut yksi repäisevimmistä tarinoista, joita meille on kerrottu. Haastattelutilanteessa nauru on välillä hyvinkin herkässä, mutta monesti lukiessamme litteraatioita, itsekään ei aina ymmärrä vitsin hauskuutta. Kaikki komiikka ei avaudu kirjoitetussa muodossa, vaan vaatii kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutustilanteen. Haastattelupaikkana museo tai oma työpaikka ei myöskään ehkä tarjoa huimimmille kommelluksille kaikkein innovatiivisinta muisteloalustaa. Jos olisi toinen paikka ja aika, tilanne voisi olla ihan erilainen, niin kuin eräs mieskitaristikin toteaa haastattelutilanteessa, jossa paikalla on kaksi haastateltavaa ja yksi rocktutkija.
 
Haastateltava: Mut eihän me olla sulle kerrottu vielä yhtään mitään. (naurahtaa)

Rocktutkija: Niin, ette ookaan. Mä ihmettelinkin, kun täs ei ollut mitään kunnon repäsevii. Kertokaas nyt sit jotain!

H: Meiän pitää tähteä tonne... Lähetään Pormestariin joku lauantai-ilta, niin eiköhän sieltä juttua ala tulla. (nauravat)

R: Mä otan mankan mukaan.

 

Tikkurilan ravintola Pormestarissa on järjestetty Velmun klubi-iltoja jo kolmen vuosikymmenen ajan. Sellaisessa mekin olimme havainnoimassa tammikuussa 2012. Tilannekomikkaa riitti tällä kertaa ihan rocktutkijoiden puolesta. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.