Rokkarin keittokirja

Rokkarin vinkkivihkon osa 2 tarjoaa teille gourmet-matkan vantaalaisen rockin makujen maailmaan. Poimi omat suosikkisi.

1.    Treenit

Bänditoiminnan perustana kaikille rokkareille on jossain vaiheessa harjoittelu, joka saattaa äityä monituntiseksikin soittamissessioksi. Mieltämme alkoi askarruttaa, miten erityisesti kasvuiässä olevat nuoret jaksavat soittaa intensiivisesti ja hiestä märkinä pitkiä aikoja. Mistä saada energiaa? Kuinka usein tankata? Mitä syödä? Juominen ainakin on tärkeää, kuten edellisessä blogissamme "Aloitteleva rokkari, huomioi nämä vaaranpaikat!" kirjoitimme.

Soittaminen on hikistä puuhaa ja energiavarastot hupenevat. Kuva Pekka Malkin yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Pekka Malkki.

Ruoka tuntuu rokkareille olevan välttämätön paha ja vievän aikaa oleellisimmalta, soittamiselta. Treeniruokailuasiaa tiedusteltaessa kukaan ei ole myöntänyt ottaneensa kotoa eväitä bänditreeneihin. Ruokaostokset on hoidettu tarvittaessa lähikaupasta tai -ravintolasta. 
 
- Ehkä me käytiin välil Askiston kaupas hakee jotain evästä, sit meil oli siel kahvinkeitin. (nainen synt. 1974)

Ostoslistalla ovat olleet ainakin pitsat ja karjalanpiirakat, joiden lämmittäminen mikrossa parantaa makua, mutta ”menee jo vähän hifistelyksi”. Helppo vaihtoehto ovat erilaiset take away -annokset, joista löytyy valinnanvaraa myös kasvissyöjille. 

Mitähän Cliftersin pojat söivät treenatessaan Länsimäen koululla 80-luvun alussa? Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

2.    Keikkailu 

Ennen keikkaa on oltava tarkkana syömisensä suhteen, ihan mitä tahansa ei kannata kiskoa.

-    Älä sitä virhettä ainakaan tee, että vedät navan täyteen jotain schnitseliä ja sit röyhtäilet ekat pari biisiä niin, että ei pysty laulamaan tai soittamaan! Nimim. "Been there, done that" (mies synt. 1980)

Yksi nappaa proteiinipatukan, toinen ottaa pienet ruuansulatusnokoset juuri ennen h-hetkeä. Keikan jälkeen ruoka taas maistuu. Eräs bändi kertoi tilaavansa pitsat, toiset menevät snägärille. Pitkillä Suomen rundeilla vaihtoehdoksi jää esimerkiksi ABC. Kotonakin voi vasta kokata, mutta silloin on syytä muistaa tietyt turvallisuusohjeet.   

Pasta á la Jorma
Tullaan kotiin keikan jälkeen, kaiken antaneena. Pelkän ohrapirtelön jälkeen nälkä on kova. Pasta liedelle, otetaan pienet torkut ja herätään karmeeseen savuun. Palohälytin tai palokunta herättää. Aamulla tilataan pitsa. 

(mies synt. 1973)

  
3.    Takahuonetarjoilut

Meille vantaalaiset rokkarit ovat näyttäytyneet melko vaatimattomina tarjoiluvaatimuksiensa suhteen, ”syödään mitä saadaan”. Kovin erikoisia raideritoiveita ei ole ollut, kunhan nyt ”olutta ja punaviiniä olisi tarjolla”. Yksi taas luotti vankempiin aineisiin ja pyysi aina viskipullon takahuoneeseen äänenavausta varten. Myös matkailu avartaa ja lisää tietämystä erilaisista ruoka-juomakombinaatioista.

-    Joskus oli joku semmonen, et piti olla vodkaa ja suolakurkkuja. Me käytiin Venäjällä keikalla ja sit me ihastuttiin siihen yhdistelmään. Niit piti olla yhessä vaiheessa aina. (mies synt. 1963)

Keikkapaikkojen tarjoilut ovat olleet vuosikymmenten saatossa vaihtelevia. On mainintoja ihan luxusluokan pihviannoksista ja ei-niin-makunystyröitä hivelevistä ateriaelämyksistä.

-    Ei sielkään ollu mitään safkaa, siis et ”menkää syömään tuolt keittiöstä jotain”. Jätkät oli käyny kattoo jotain siis viikon vanhoi  jauhelihapihvejä. (mies synt. 1975)

Onneksi yhtye sai kuitenkin tuoretta ruokaa ravintolan puolelta, vaikka huono ruokahuolto jäikin harmittamaan mieltä. Mutta aina ei takahuonetarjoiluun ole kuulunut ruokaa tai edes juomaakaan.

-    Ja sitten me ei saatu edes kahvia sieltä. Me kysyttiin, että voitaisko me ees kahvit saada, niin ”ei meillä nyt kuulu budjettiin tää kyllä. Että tosta Ärrältä voitte käydä hakemassa.” (mies synt. 1985)

Koisorockissa 2013 kahvin suhteen ei ollut ongelmia. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

4.    Olet mitä syöt

Terveellisemmän ruokavalion puolesta puhuvat monet pidempään rundanneet rokkarit.

-    Jos sä oot viis viikkoo rundilla ja joka ilta syöt pitsan, niin sit siit terveellisyydestä ei voi niinku hirveesti puhua, mut et ei tietenkään sit tarvii sitä koko pitsaa syödä ja jotenkin se alkaa tökkii niin paljon, et ei tee enää mielikään pitsaa enää sen jälkeen. (mies synt. 1974)

Koisorockissa 2013 esiintyjien ja talkooväen ruokailu oli järjestetty terveellisemmän kaavan mukaisesti. Tarjolla oli borssikeittoa, ruishampurilaisia ja hedelmiä. Ei lainkaan makkaraa!

Kaikenlaista, myös hedelmiä Koisorockin takahuoneessa 2013.

5.    Rokkikokkishow

Jos viikonloppu on ollut raskas ja jälkiseuraamukset jatkuvat vielä pitkälle seuraavaan viikkoon, suositellaan terapeuttista ryhmätapaamista ruuanlaiton, vapaan seurustelun ja elokuvien katselun merkeissä. Tikkurilan alueella rokkikokkishownakin tunnettu illanvietto ajoittuu maanantai-iltaan, kun ensimmäisestä työpäivästä on selvitty. Ruuaksi voi valmistaa esimerkiksi ison kattilallisen pastaa, joka maistuu yleensä kaikille. Illan aikana voi nauttia korkeintaan kaksi ruuanlaittobisseä. Kolmas on jo liikaa, sillä sen jälkeen on jo isot riskit joutua uudelle kierrokselle. Varsinaiseksi ruokajuomaksi kelpaavat vain alkoholittomat vaihtoehdot. Rokkikokkishowhun osallistuneille istunnosta on se hyöty, että sen turvin elämä alkaa taas maistua mukavalta keskiviikon tietämillä, muutoin mentäisiin torstain puolelle.  

Vinkki rokkikokkishown tarjoiluihin Myötätuulirockin talkooruokailusta 2012. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

6.    Ryhmäkuri

Rokkipiireissä ryhmäpaine säätelee yllättävän paljon yksilön valintoja. Porukan ryhmäytymisessä on omat niksinsä, mutta jokaisen bändin jäsenen olisi joskus hyvä päästä päättämään yhteisistä asioista. Esimerkkinä tästä voidaan mainita erään yhtyeen kiertueillaan pitämä ruokapäiväkirja, jossa jokainen bändin jäsen vuorollaan otti vastuulleen seuraavan päivän ruokailut. Mitä syödään, missä ja mihin aikaan?

-    Et jos oli vaikka joku pikastoppi kahvii ja muuta, niin sit rupes tulee myös sanktioita, jos yritti luistaa, et esimerkiks ”nyt haet neljä kahvii ja donitsii”, sit joku sano, ”en mä syö donitsii”, ni sit oli heti joku penaltti. Ja ne rangaistukset, ne alko heti muuttuu välittömästi sellaseks, mitä mä nyt sanon esimerkkinä... Ilari jätti esimerkiks yhen muffinsin syömättä kerran. Me lähettiin seuraavana perjantaina kohti Oulua. Sen rangaistus oli alottaa autoon tullessaan yksin dokaamaan koko menomatkan Ouluun. Se oli Jyväskylän kohalla aika surullista meininkii, ku meiän piti aina välil pysähtyy, ku Ilari vähän voi heikosti. (mies synt. 1972)
(Katso uutuusvideo "Intohimona Rock'n Vantaa", josta löytyy myös tämä tarina.)

Tässä tiivistettynä se, mitä aiheesta on tähän mennessä kerätty. Mutta onko tässä koko totuus? Vastaa valtakunnalliseen kyselyyn rokkarin ruokavaliosta ja festarisyömisestä ja -juomisesta. 


Suomi syö ja juo: Rokkarin ruokavalio ja festariruokailu -kyselyt

Tutkija tekee muistiinpanoja talkooväen ruokailusta Koisorockissa 2013. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Kolmekutonen

Kuten keväällä jo lupailimme, jatkamme vantaalaisen rockmusiikin taustavaikuttajasarjaa. Tällä kertaa sukellamme paikkaan, jossa on lyöty monen vantaalaisen bändin alkutahdit. Tämä vanha mattotehdas osoitteessa Leinikkitie 36 saatiin nuorten käyttöön jo 40 vuotta sitten ja siitä lähtien on sen seinien suojissa kaikunut rock’n roll. 

Kolmekutonen. 
Kuva Hiekkaharjun nuorisotila 36, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Nuorisotalon tarpeeseen oli havahduttu, kun uusille asutusalueille Tikkurilan ympäristöön muuttaneiden nuorten huomattiin tarvitsevan enemmän omaa tilaa. Alueen edelliset nuorisolle suunnatut kertsit kerrostalojen alakerrassa Malminiityssä ja Hiekkaharjun Vanamonkujalla olivat jo käyneet liian pieniksi ja lisäksi metelistä tuli valituksia talojen asukkailta. Rauhallisessa ympäristössä sijaitsevan, kotinakin toimineen tehdasrakennuksen ajateltiin soveltuvan hyvin nuorison käyttöön.

Talon saamisessa nuorisokäyttöön ja sen remontoimisessa, nuorten oma aktiivisuus oli ratkaisevaa. Töitä paiskittiin aamusta iltaan, myös koulunkäynnin kustannuksella.  

- Niin meil oli joka päivälle töitä. Aina kun koulusta pääs, no suurin osa meist ei päässy kouluun, et me päästiin suoraan tänne. (naurua) … Tääl oli paljo hommaa, toi yläkerta piti tyhjentää totaalisesti. Se oli pitkii mattorullii täys, mitkä paino monta sataa. Ne työnnettiin siit pikkuluukusta alas ja laskettiin vinssin kanssa ales ja sit sinne kylmään varastoon. (mies synt. 1950-luku) 

Kolmekutosella on ollut monipuoliset tilat harrastaa. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Remontti valmistui vuonna 1972. Vuosikymmeniä myöhemmin talon silloiset nuoret tunnustavat sen merkityksen alueen nuorisolle.

- Et sanotaan, et tää talo pelasti oikeestaan kolme neljä asutusaluetta, Ristipuron, Möskärii, Malminiityn ja sit ton Simonkylän. Jos ei tätä ois tullu sillai yhteiskäyttöön niin tääl ois hirveet tappelut ollu edelleen. … et sittenhän tää niinku rauhottu aika paljon näis asutusalueista toi pahojen teko ja kaikki muu. (mies synt. 1950-luku)

Hiekkaharjun 36:lta varattiin heti vinttitila bändiharjoittelua varten. 70-luvulla siellä treenasi bändejä, joista yksi oli nimeltään Image. Yhtyeessä soittivat Alangon veljekset, joista nuorempi Juha oli rumpali ja vanhempi Jorma kitaristi. Yhtyeen ensimmäinen ja ainoa levy ilmestyi vuonna 1976. Musiikki oli progressiivisempaa niin kuin ajanhenkeen kuului.

- Kyl se nyt oli raskaampaa, siihen aikaan, rokkia oli olevinaan, mut ei se nyt ihan suoraa rokkia kaikki että, oli siinä joku aavistus semmosta progressiivisempaa. (mies synt. 1953)
- Oli siellä sitä, rupes haisee jo sille. (mies synt. 1950)

Hiekkaharjun vetovoima houkutteli nuorisoa lähialueilta ja kauempaakin. Paikka tarjosi mahdollisuuden uppoutua rockmusiikin vietäväksi muillekin kuin bändiläisille. Esimerkiksi 70-luvun puolivälin suosittuina diskoiltoina meno saattoi olla hurjaa ja vanhan tehdasrakennuksen seinät natista liitoksistaan, kun parhaimmillaan 300–400 nuorta ahtautui kuuntelemaan sen aikaisia huippuyhtyeitä, kuten Kalevalaa, Ernosta, Eeroa & Jussia.

Ernos soittaa ja jengi joraa kaupunkijuhlien yhteydessä järjestetyssä konsertissa Hiekkaharjun 36:lla vuonna 1974. Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Ilkka Leino.

Nuorisotilan ohjaajilta vaadittiin jämäkkyyttä ja kylmähermoisuutta kohdata nuorisosta huokuva näyttämisenhalu. Pelätä ei saanut. Toisinaan aggressiivisesti käyttäytyviä piti poistaa talosta väkipakolla. Yhtenä ongelmien aiheuttajana oli alkoholi. 36:n ensimmäinen nuoriso-ohjaaja Martti ”Masa” Myller muistaa hyvin sen aikaisen menon:
 
- Kyllähän siellä tappeluja tietysti diskoiltana oli, mut täytyy tunnustaa, et se oli harvoin, jottei ikkunalasi menny rikki. Mut se kuulu asiaan. Jonku piti suuttuu sen verta, kun ei päässy sisään, kun oli sen verta pätkässä. (mies synt. 1942)

Vuosikymmenen loppuun ajoittuu Velmun perustamiskokous Hiekkaharjun 36:lla syyskuussa 1978. Paikalle oli kerääntynyt noin 100 henkilöä, mukana muun muassa Otto Donner. Velmun saatua Koisotalo oman toimintansa tukikohdaksi 80-luvun alussa, osa alueen bänditoiminnasta keskittyi sinne. 

Blue Valentine oli yksi Kolmekutosella 1980-luvulla treenanneista bändeistä. Bändiluettelo Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat.

Yhtyeiden välinen yhteistyö on ollut yksi bänditoiminnan kulmakivistä. Parhaimmillaan samassa paikassa treenaavat bändit muodostavat yhteisön, jossa jäsenet risteilevät eri kokoonpanojen välillä. Kolmekutosella tällainen ajanjakso oli ainakin 1990-luvun loppupuolella. Mind of Doll -yhtyeen basisti Ide Miettinen muistelee:  

- Kyl ne juuret on vahvasti mullakin siel 36:lla. Et kyl siel sit tuli jossain muissakin porukois soitettuu. Et mä muistan, et se oli vähän semmonen mesta, mis tapas muitakin soittajii. Siinä ku vuorot pyöri, siel sit törmäs tietenki ihmisiin ja ainakin kolme porukkaa tulee mieleen, mis kävin soittaa 36:lla sillon nuorena. (mies synt. 1983)

Kaavio siitä, miten soittajat risteilivät 36:lla treenanneiden bändien välillä. Ide Miettisen luonnos 36:n bändikartasta tulevaa näyttelyä varten.

Nuorisotyöntekijä Juha Jäppinen kertoi, että 2000-luvun vaihteessa talossa treenasi ”pahimmillaan” 40 bändiä. Ne tulivat pääasiassa Vantaalta, mutta yksittäisiä jäseniä myös muualta pääkaupunkiseudulta sekä ympäryskunnista.  Harjoitteluaikoja jaettiin kaikille viikonpäiville. Näinä vuosina treenihuoneita oli neljä, joista yksi oli tehty rumpuharjoitustilaksi. Kolme kämppää oli ulkorakennuksessa, Mörskässä ja yksi päärakennuksessa.
 

Marko Mähösen seinämaalaukset koristivat päärakennuksen treenikämpän seiniä. Kuva Hiekkaharjun nuorisotila 36, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Vernissan toiminnanjohtaja Anneli Nikolajeff muisteli, että Kolmekutosen soitinhankinnat ja soitinopetuksen käynnistäminen  90-luvulla olivat erityisnuorisotyöntekijä Pertti Kemppisen ajatus. Näin bändisoittamista oli kenen tahansa helppo kokeilla. Velmu ry:n toiminnanjohtaja Tommi Ouvinen nostaa hattua bändimaikkana 36:lla toimineen Juha Jäppisen panostukselle nuorten soitonopetuksessa:
 
- Et se istu siel bänditreeneissä ja anto palautetta. Must se oli kyl tosi hyvää duunii ja semmosta, et se vaatii aika paljon näkemystä ja ammattitaitoo. (mies synt. 1973)

Bändimaikan antama palaute potki eteenpäin. Ennen kuin päästiin treenaamiseen makuun, Jäppisen opetusmetodiin kuului vähintään puoli vuotta oman instrumentin treenausta ja musiikin kuuntelua ennen bänditreenien aloittamista. Jäppinen perustelee:

- Koska ei ihminen itekkään saa mitään irti siitä jos sille lyödään kitara käteen niin se saa primitiivireaktion ja rämpyttää sitä. Ei sitä ryhmätilanteessa niin, ei se vaan toimi. (mies synt. 1955) 
 

Näillä Marko Mähösen maalaamilla soittimilla treenattiin Kolmekutosella 1990-luvulla. Nyt ne odottavat rocknäyttelyn avautumista Vantaan kaupunginmuseon kokoelmissa, jonne ne toimitti 36:lla aikoinaan itsekin treenannut, nyt siellä bändiopettajana työskentelevä Sakari Virta.

Nuorisotiloilla aloittelevat bändit ovat saaneet tilaisuuden esitellä taitojaan. Ympäri Vantaata 2000-luvulla järjestettyjen Rockin’ Hours -bändi-iltojen tarkoituksena oli tarjota kokemattomille bändeille kokemusta yleisön edessä esiintymisestä.

Nuorisotalotoiminta elää aaltoliikkeissä ja bänditoiminta sen mukana. Juha Jäppinen on pannut merkille, että bändi-illat eivät oikein jaksa innostaa yleisöä 2010-luvulla. Omien kavereiden soittoa saatetaan tulla kuuntelemaan, mutta sen jälkeen jatketaan iltaa muihin rientoihin ja joitakin bändejä ei jää kuuntelemaan kukaan.

Kolmekutosella viimeisin yleisöryntäys koettiin vuonna 2009 ensimmäisessä Punk Revival -illassa, jota Bloodsucker Circusin laulaja Jaakko ”Jack” Salo oli järjestämässä. Mukaan pyydettiin samaa genreä edustavia kaveribändejä ja illassa koettiin vahvaa yhteisöllisyyttä. Talon ulkopuolella meno oli samansuuntaista kuin 1970-luvun huippuvuosina. Salo muistelee:

- Jopa helsinkiläiset tuli sinne ensimmäiseen Punk Revival -iltaan. Ja sinne tosiaan tuli Helsingistä paljo ja muitakin ihan näitä punkkareita ja ne ei ees päässy sisään, koska ne oli juonu ja ne meni piiloon läheisiin lehtiroskiksiin, kun kytät ratsas aluetta. Sinne oli siis yllättävän paljo tulos jengii ja kaikki ei päässy edes sisällekään. (mies synt. 1990) 

Kolmas ja viimeinen Punk Revival -iltama oli samalla Bloodsucker Circusin jäähyväiskeikka.

2010-luku alkoi Hiekkaharjun nuorisotilalla epävarmoissa tunnelmissa. Kiista talon purkamisesta kuohutti ja sai suuren joukon ihmisiä liikkeelle ja puolustamaan sen kunnostamista. Myös Vantaan kaupunginmuseo oli säilyttämisen kannalla ja kuten rakennustutkijan kirjoittamassa lausunnossa todetaan:

Tällaista tunnelmaa ei voi löytää uudesta rakennuksesta, sen luomiseen menee vuosia ja vuosikymmeniä. (Vantaan kaupunginmuseon lausunto 8.10.2010)

Talo pelastui ja kunnostettiin. Avajaisia päästiin viettämään syksyllä 2012. Myös bänditilat uudistuivat, soittaa voi nyt kahdessa remontoidussa treenikämpässä sekä omassa studiossa. Uusien sukupolvien vuoro on jättää nimensä Kolmekutosen nelikymppiseen bändikarttaan.

Vasta perustettu Mind of Doll Kolmekutosen lavalla vuosituhannen vaihteessa kokoonpanolla Sakari Virta, Mikko Päivinen, Visa Heinonen ja Joonas Tuomivaara. Kuva Hiekkaharjun nuorisotila 36, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Eba - ”aito lähiöjätkä”

Rock’n Vantaa haastateltavia on alusta asti haalittu perinteisellä lumipallomenetelmällä. Alkuun päästiin Annan Vantaanjoen musiikkilukion aikaisilla tutuilla, joille lähti Facebook-viesti marraskuussa 2011. Viestissä kyseltiin kiinnostusta haastatteluun. Yksi heistä vastasi:

Kysykää Ebalta, se tietää kaiken Vantaa rockista.

Tomi ”Eba” Mäkysen haastattelu sovittiin heti alkuvuoteen museolle, jonne hän otti mukaan Clifters-kitaristi Lare Murtomaan, ”jolla on varmasti paljon kokemuksia Länsi-Vantaan musatouhuista ennen muakin. 70-luvulta asti soittanut kitaraa. :)”. Kun Laren musadiggailut ja sitä myötä soittaminen olivat jo hyvässä vauhdissa, ekaluokkalainen Eba muutti Otaniemestä Myyrmäkeen vuonna 1975.

Oma musainnostus sai alkunsa Elviksestä, ja koska Elviksellä oli kitara, Ebankin oli sellainen saatava. Ensimmäinen bändi, Boppin’ Dynamites, perustettiin 1980. Alun rockabilly vaihtui myöhemmin punkkiin, mikä näkyi vaatetuksessa ja hiustyylissä.

EBA: Mut kylhän se sitten täyty näyttääkin siltä, et mitä niin kuin harrastaa. Ja sit kun oli punkkari, niin sit oli kyl punkkarinkin näköinen, et siihen vaatetukseen. Aika pitkälle se musiikki siihen aikaan oli tärkeetä, ainakin mulle.

Eba vauhdissa MFA-bändin aikoihin vuonna 1987. Kuva Tomi Mäkysen yksityiskokoelma.

Pystytukkapunkkarikauden jälkeen hiukset ovat saaneet kasvaa ja intin jälkeen niitä ei ole leikattu ollenkaan. Yhdeksänkymmentäluvun taitteeseen osuu monta muutakin tulevaisuuden kannalta merkityksellistä asiaa. Esimerkiksi bändirintamalla oli useita projekteja: MFA, Telephone Combo, Breeze, Smilers… Myös uravalinta alkoi hahmottua, kun Eba päätyi Myyrmäen nuorisotila Arkkiin Sir Elwoodin Juha Lehden avuksi. Juhan siirryttyä Vernissaan, Eba otti ohjat käsiinsä musiikkipuolesta vastaavana nuorisotyöntekijänä.

Museoalalla on hiljattain herätty verkostoitumisen tuomiin mahdollisuuksiin, mutta Eballe Hanki kavereita -metodi ei ole ollut vieras koskaan. Päästessään koeajalle Arkin nuoriso-ohjaajaksi, hän ensitöikseen pisti pystyyn Daddy’s Cool Rock -konsertin.

EBA: Heti Ballsit soittaa ja jotain Froikkareit tyyliin. Isoja tämmösii, kun oli suhteita. Ja sitten ne katto, et kyl toi jotain osaa ja sit mut vakinaistettiin.

Museotermein sanottuna Eba on kotiseutuihminen. Opiskeluvuodet ulkomailla riittivät muualla kuin Länsi-Vantaalla asumisesta. Smilers-kitaristina Eba vaikutti vuodet 1991–1997, mutta yhtyeen siirtyessä keikkailemaan Eestiin, Eba jäi Suomeen. Species-yhtye, työ Studio Arkissa ja nuorten parissa vetivät pidemmän korren. Eban studiosta on monen muusikon ura saanut alkustartin.

Siitä se alko. Kysyin siltä, että voisko mahdollisesti tehdä omaa demoa myös. Eba oli tietenkin heti messissä ja tehtiinkin sit mun omia biisejä pienessä kopissa neliraiturilla. Siinä myös jammailtiin jne. Tutustui heti myös vanhempaan soittajakaartiin. Juteltiin paljon ja sanoinkin Eballe, että soittohommat kiinnostaa mua eniten. Se omalta osaltaan jeesas siinä, että pääs jammailemaan hyvien tyyppien kanssa. (mies synt. 1974)

Esimerkiksi vantaalaiset Mind of Doll ja Caroline äänittivät ensimmäisiä demojaan Eban tehtaassa. Nämä bändit ovat jääneet Eban mieleen monestakin syystä.

EBA: Se asenne, mil ne vetää sitä, soittaa niinku täydellä sydämellä ja meiningillä, niin kyl se vaan jotenkin sitten. Mind of Dollistakin huomas, et jos noi jatkaa tosta, niin kyl sieltä vielä tulee kovaa kamaa. Ja Visahan oli jo silloin tosi hyvä laulaja. Sen ääni oli... et miten joku voi noin nuori kundi lähtee tommonen Kurt Cobain -soundi. (naurahtaa) Kateellisena kuuntelin.

Eba Studio Arkissa keväällä 2013. Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Anne Kurki.

Mutta kyllä Ebaakin arvostetaan. Pieni kyselykierros Arkin entisten ja nykyisten käyttäjien keskuudessa osoittaa, ettei Länsi-Vantaan rockskene olisi 1990- ja 2000-luvuilla ollut niin aktiivinen kuin se oli, ilman Ebaa. Tämän myrtsiläisen rocklegendan vaikutus nuorten bänditoimintaan on kiistaton.

Noina aikoina tajusin kuinka iso vaikutus Eballa on nuorten soittajien keskuudessa ja on edelleen. Se kannustus ja usko siihen oman jutun tekemiseen on jotain mitä ei voi fyrkalla lunastaa. (mies synt. 1974)

Eba on Länsi-Vantaan musahommien isoveli, ellei jopa Isä. Mua ja mun bänditoimintaa Eba on henkilökohtasesti aina jeesannu ja tukenut tosi pienestä asti. Päästi Carolinen treenaamaan Arkin treenikselle, vaikka periaatteessa silloin siellä ei ollut ees tilaa. Antanu äänittää kaikkea mahollista sen studiossa ja jeesannu hyvillä vinkeillä...Se on jotenki tuntunu aina hiffaavan, et mun tekemisissä on jotain syvempää, kuin pelkkä harrastus. Eballe on voinu puhua aina mistä tahansa, myös keikkailun lieve-ilmiöiden vaikutuksista yms. (mies synt. 1988)

Eba Species-yhtyeen kitaristina 2000-luvun vaihteessa. Kuva Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Leo Heng.

Eballe musiikki ja työ ovat yhtä. Duunin ja vapaa-ajan erottaminen tässä hommassa on vaikeaa. Hyvänä esimerkkinä on Louhela Jam, joka sai alkunsa Vantaan kaupungin järjestämän Vantaa rappaa ja rokkaa -kiertueen pohjalta. Tosin, siinä missä se keräsi yleisöä niukahkosti, niin Louhela Jameilla oli jo ensimmäisenä vuonna 1 000 kuulijaa, jotka löysivät tiensä Jokiuomanpuistoon jammailemaan.

EBA: Meillä oli pienet laulukamat, niin ei ne riittänyt taas mihinkään, mut se oli mageeta, kun ne tuli kuitenkin siihen ihan lähelle ja sit oli semmonen tosi hyvä meininki. Ja sitten totta kai mietittiin, et joo tehään ens vuonna uudestaan.

Eban suunnittelema Louhela Jam -juliste vuonna 1998. Juliste Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, kuva Vantaan kaupunginmuseo. 

Ja niin sitten tehtiin ja monta kertaa vielä tämän jälkeenkin yli 20 vuoden ajan. Eba on viime vuosina tehnyt tilaa nuoremmille ja siirtynyt taustalle seurailemaan tapahtuman järjestämistä ”kummisedän” roolissa ja omalle tyylilleen uskollisena. 

Backstage-passi Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Hahmona Eba on pitänyt linjansa läpi vuosien ja edustaa omaa old school -tyyliään järkähtämättä, mistä osaa kyllä repiä huumoria itsekin. Jääräpäinenhän se tosin on kuin mikäkin, mutta se on varmaan auttanut rokkihommia tahkotessa. (nainen synt. 1974)

Mutta mikä on Eban mielestä bänditoiminannan merkitys, miksi sen eteen kannattaa tehdä töitä? Bänditoiminta tarjoaa nuorille jonkin tärkeän jutun, jossa he saavat toteuttaa itseään. Ja Eballekin nuorten treenien kuunteleminen antaa mahdollisuuden yllättyä, innostua ja diggailla, varsinkin jos soittimista lähtee ”rehellistä” rockia, musiikkia, joka tarjoaa sukupolvien väliset rajat ylittävän yhteisen kokemuksen.  

Eba Arkissa maaliskuussa 2013. Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Anne Kurki.

Ebasta sanottua...

Tekevätkö vaatteet rokkarin?

Yllätykseksemme meitä pyydettiin puhumaan eräälle Helsingin yliopiston järjestämälle kurssille Rock'n Vantaa -hankkeen viestinnästä. Toiveena oli, että kertoisimme ihan konkreettisista viestintätavoista, esimerkkinä liikkumisemme festareilla ja keikoilla museon valkoiset T-paidat päällä. Paidat eivät istuvuutensa puolesta yllä ehkä ihan suosikkivaatteidemme listalle, mutta paidan välittämä viesti on meille tärkeä. Paitojen ansiosta havainnointi- ja dokumentointityö tapahtuu avoimesti ja meille on ollut helppo tulla juttelemaan. Samalla Vantaan kaupunginmuseo ja Rock’n Vantaa -hanke saavat näkyvyyttä siellä missä pitääkin, niiden ihmisten keskuudessa joita toiminta koskettaa.

Pukeutumisesta puheen ollen, minkälaista viestiä vantaalaiset rokkarit ovat vaatevalinnoillaan vuosikymmenten aikana välittäneet? 1960-luvulta asti on ainakin ollut merkitystä sillä, että rock näkyy ulospäin. ”Tottahan me oltiin vähän modseja olevinamme”. Päällä oli esimerkiksi pillifarkut, jotka kuvionsa puolesta näyttivät kuulemma ihan kokolattiamatolta. Esikuvat ovat alusta asti tulleet pääasiassa ulkomailta, Englannista ja Amerikasta. The Careless -bändin pojat muistelivat vaikutteitaan jalkinevalinnoissaan:

Tulee nyt mieleen, et jotain suoria kopioita oli nää Beatles-bootsit, mutta yhteen aikaan meillä oli ihan yhtenäiset semmoset bleiserit. (mies synt. 1947)

Meil oli kyllä tota aika vähän yhtenäisii, että ne Beatles-kengät oli tietysti ja niitä kun ei kehdannu kerralla, kerran viikossa suutarille ja sentti lisää, parhaimmillaan vissiin seitsemän sentin korko niissä. (mies synt. 1946)

Tikkurilalainen Barbed Wires 1960-luvulla. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Anna-Liisa Nupponen.

Oma tyyli oli 60-lukulaisten keskuudessa enemmän tai vähemmän hakusessa eikä kapinallisuudesta vielä, ainakaan näin jälkeenpäin katsottuna, voida puhua. Rockmusiikki oli kuitenkin osa uudenlaista, kansainvälisempää nuorisokulttuuria ja edusti siksikin jotain, mitä aikaisemmin ei oltu nähty. Tätä pyrki hyödyntämään esimerkiksi Marimekon perustaja Armi Ratia, joka pyysi tikkurilalaistaustaista Tin roof -yhtyettä esiintymään Bökarsin tilalle. Alkutekijöissään oleva rokkarilook muutettiin tosin heti alkumetreillä hipahtavammaksi, sillä ”kukkaisteema” sopi paremmin Ratian suunnitelmiin. Bändin pojat saivat jokaisen keikan aluksi uudet Marimekko-paidat, koska edelliselle kerralla päällä olleet paidat olivat aina jääneet kotiin. Hieman poikia hävetti, juhlien hippiteema kun ei ollut yhtään omaa tyyliä, mutta kiltisti paidat kiskottiin ylle.

Markkinointilähtöisen ja auktoriteettien määrittelemän raitapaitapukeutumisen välittämä viesti oli jotain aivan muuta kuin mitä aineistostamme on seuraavilta vuosikymmeniltä luettavissa.

Lähiörockin alkuaikoina 1970- ja 80 -luvuilta löytyy useampikin kommentti siitä, kuinka vaatteet esimerkiksi kuvasivat monien alueella asuneiden perheiden sosioekonomista asemaa: rahaa vaatteisiin oli niukasti ja vaatteet kulutettiin loppuun ennen kuin ostettiin uusia.

Varsinkin, kun on katellu jotain vanhoja valokuvia, mis on sitä jengiä, ni enemmän näyttää sellaselta romanikerjäläislaumalta, ku joltain fiftariporukalta. No, se oli semmosta lähiöaluetta ja väittäisin et vanhempien tulotaso ei yltänyt ihan sanotaanko nyt Eiran vastaavien perheiden tulotasoon. Siel oli vaan tapana kuluttaa vaatteet ja kengät loppuun. Et se siin oli ero, uusii kenkii ei ostettu ennen, kun ne vanhat oikeesti hajos jalkaan. (mies synt. 1967)

Tokela Länsimäessä vuonna 1985. Kuva Repa Nurmen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseon kokoelma. Kuvaaja Repa Nurmi.

Pukeutuminen samantyylisiin vaatteisiin korosti kuulumista tiettyyn nuorisoporukkaan. Alueelle muuttanut ei välttämättä heti tiennyt sopivaa pukeutumiskoodia, mutta perehdytys aiheeseen hoidettiin esimerkiksi näin:

No selitettiin sille, et perjantaisin ostetaan aina pussikaljaa ja sipsejä ja mennään tohon Länsärin koulun taakse, siin on sellanen leikkikenttä ja metsä. Siel saa meluta ja ryypätä rauhassa. ”Aijaa, mäkin tuun sit perjantaina sinne”. Ja kaveri tuli paikalle ja pamahti sinne semmosessa edvardiaanisessa teddy boy -lookissa. Sil oli semmoset kiiltävät mustavalkoset läskipohjakengät ja tämmönen teddy boy edvardiaaninen asukokonaisuus päällä samettikauluksineen ja kravatteineen. Se oli ku jostain kiiltokuvasta ja me ollaan niinku siellä, et joku hiha meinaa irrota rotsista ja farkuissa on enemmän reikää kun kangasta ja bootsit on jollain nitojalla ja teipillä laitettu kasaan. Räjähdettiin nauruun ihan heti, et ”Ootsä nyt ihan varma, et haluut tulla noissa vetimissä tänne koulun taakse, mis varmaan illalla painitaan?” Oisko ollu seuraava viikonloppu niin tää kaveri tuli, jostain se oli ittelleen taikonu ittelleen semmoset rähjäset farkut ja vähän huonokuntoisen farkkutakin ja sit se istukin porukkaan ihan hyvin.…Tosiasiassahan me oltiin tietenkin kateellisia, et ”Vau mitkä kledjut sul on, et pieni varoituksen sana on paikallaan, noissa saattaa olla oksennusta sit yöllä, nois sun kamppeissa.” (mies synt. 1967)


Länsäriläisiä nutan edessä 1980-luvulla. 
Kuva Sampo Sakari Korhosen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

  
Yhtenä määräävänä suunnannäyttäjänä pukeutumiselle oli musiikki, jota kuunneltiin. Genren mukaisella ulkonäöllä tehtiin näkyväksi se, minkä musasuunnan takana seisottiin. Varsinkin 1970- ja 1980-lukujen vaihteen molemmin puolin oli eri tyylisuuntien välillä tiukkojakin vastakkainasetteluja eivätkä ryhmien väliset yhteenotot olleet harvinaisia.

...mut kylhän se sitten täyty näyttääkin siltä, et mitä niin kuin harrastaa. Ja sit kun oli punkkari, niin sit oli kyl punkkarinkin näköinen, et siihen vaatetukseen se aika pitkälle se musiikki siihen aikaan niin kuin oli tärkeetä, ainakin mulle. … Mutta niinku kyl se musa sen määräs sen vaatetuksen. (mies synt. 1968)

Koisotiellä on vuosikymmenten aikana nähty erilaisia pukeutumistyylejä. Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Oma tyyli on haluttu säilyttää, vaikka se olisi tarkoittanut auktoriteettien uhmaamista, tai ehkä juuri siksi. Eräs haastateltavamme kertoi, että kouluaikoina ei liikuntatunneillekaan menty tuulipuvussa tai verkkareissa vaan farkut jalassa. Yksilöllisyys oli kuitenkin monesti näennäistä ja korostui lähinnä suhteessa ulkomaailmaan. Valokuvat paljastavat, että bändiporukan tai ”musadiggarijengin” tyylivalinnat tietyillä vuosikymmenillä olivat aika samankaltaisia. Joskus joku bändin jäsen on halunnut ottaa ohjailevan roolin muidenkin kuin oman pukeutumisen suhteen. Häntä on joko kuunneltu tai sitten ei. Oma tyyli on aika henkilökohtainen juttu, eikä pukeutuminen kaikille edes ole kovin tärkeää.

Ei, me ei mietitty sitä yhtään. Mä oon miettiny sitä, että mä varmaan en ois mihinkään tyttöbändiin oikeen pystynytkään, koska ehkä siel ois ollu jotenki enemmän tää niinku ”mitä mä laitan päälle” -osasto. Kyl siit aina, kun oli keikka tulos, niin joku saatto kysyy jotain ”Mitä te laitatte?” ja kaikki oli vähä sillee, et ”No, ei me hei tiietä”. Et ei se nyt meille ollu ehkä se ykkösprioriteetti. Kyl täs nyt ehkä vähän naiskeulakuvana joutuu aina vähän… Emmä ees muista, mitä mul on ollu päällä keikoilla. (naurahtaa) (nainen, s. 1974)

Toisin kuin edellä ”puhuneelle” naisrokkarille, on yleisöstä erottuminen ollut yksi keikkapukeutumisen tavoitteista. Jo ”legendaarisen Tipi Järvisen” muistetaan sanoneen, että ”pitää aina pukeutua paremmin kuin toi yleisö, kun sä meet lavalle” ja tämä ajatus on ollut monen muunkin vantaalaisen rokkarin ohjenuorana.

Mul oli jotenkin olennaista aina se, et ei niinkään se, et se soittotaito tai semmonen juttu, vaan et se staili oli se tosi tärkee juttu. Et se bändi, jos se esiinty, niin sen piti näyttääkin joltain, et se niinku erottuu siit yleisöstä. Niin siitä mä jaksoin niinku jauhaa aina. (mies synt. 1974)

Smilers vuonna 1994. 
Kuva Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Omaa, musatyyliin sopivaa ja persoonallista rokkarilookkia hahmottaessa on koluttu myös vintit ja kirpparit, onpa käyty vanhempien vaatekaapeillakin. Erityisesti tämä edellisen sukupolven asujen uusiokäyttö yhdistää yllättävästi eri vuosikymmenten rokkarinuorisoa, eikä siis ole pelkästään 90-luvun ja lama-ajan juttu.

Vaatteethan me ostettiin kirppareilta. Ja sit oli aika semmosta... Siinä oli aika jännää semmosta, kun musta siinä oli ehkä vähän semmosta hippihakusuutta. ...Niin ja silloin 90-luvun alussa alko noi kirppikset muutenkin yleistymään, niin sit alko löytää kaikennäköisiä rytkyjä ja sit kaikkee semmosia sata vuotta vanhoja nahka- ja mokkatakkeja ja mielellään vähän liian kireitä. Et sit kaikki isänkin vanhat 70-luvun rotsit kaivettiin kaapeista. (mies synt. 1974)

Relayer Shadow Clubilla 1990-luvulla. 
Kuva yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Vuodenvaihteen Iltalehti (3.1.2013) antoi pukeutumisvinkkejä tämän kevään trenditietoisimmille. Jutussa kerrotaan, että astetta rockimpi tyyli jatkaa voittokulkuaan myös tänä vuonna. Kuvailujen perusteella lehden markkinoimassa rocktyylissä on yllättävän paljon yhtymäkohtia edellä käsiteltyyn ”ajattomaan” rokkarilookkiin. Lehden mukaan rock-stailiin kuuluvat farkut, niitit ja näyttävät korut sekä ”raju nahka”. Rock-tyyli asustetaan näyttävin statement-koruin ja punatuin huulin. Kauden muodissa on lehden mukaan kyse kontrasteista, rähjäinen nahkarotsi yhdistetään siistimpään alaosaan ja myös erilaiset tekstuurit valloittavat.

Mutta kuinka ”rokisti” tavis voi pukeutua olematta naurettava? Riittävätkö vaatteet ja oikeanlainen ulkoinen look tekemään kenestä tahansa rokkarinnäköisen?

Kyl se mun mielestä on kuitenkin rockissa se asenne. ...Ei se oo oikeestaan kuitenkaan vaatetuksesta kiinni, et kyl se niin kuin huokuu se rokki muutenkin. Ja tavallaan varsinkin sit, kun sä soitat tai tälleen näin. Kyllä sit jos näkee jonkun, joka on käynyt oikeen Back Streetistä uudet niittivyöt ja uuden nahkatakin, niin kyllä sen näkee, et ei se oo niin kuin aitoa. Et ei se oo mulle ainakaan ollut ikinä niin kuin ensisijainen juttu se pukeutuminen. Et nyt tuntuu, et jotkut käy ekaks ostamassa vaatteet ja sit alkaa vasta miettiä, mistäköhän musasta mä tykkään? Kyl se tavallaan näkyy mun mielestä ulospäin se rock siihen enempää keskittymättä. -- Mut en mä silti tuulipuku päällä lähde tonne niin kuin... (mies synt. 1971)
 

Yksi tunnistettava ja monia yhdistävä rokkaristaili tuntuu olevan farkut, T-paita ja pitkä tukka. Tätä lookkia mekin suosimme. Bändi- ja festari-paidat ovat ainakin tulleet tutuiksi museokokoelmiemme karttuessa, eikä rockin pääväristä liene epäselvyyttä.

   

KIITOS KAIKILLE LAHJOITTAJILLE! :)