Rokkarin keittokirja

Rokkarin vinkkivihkon osa 2 tarjoaa teille gourmet-matkan vantaalaisen rockin makujen maailmaan. Poimi omat suosikkisi.

1.    Treenit

Bänditoiminnan perustana kaikille rokkareille on jossain vaiheessa harjoittelu, joka saattaa äityä monituntiseksikin soittamissessioksi. Mieltämme alkoi askarruttaa, miten erityisesti kasvuiässä olevat nuoret jaksavat soittaa intensiivisesti ja hiestä märkinä pitkiä aikoja. Mistä saada energiaa? Kuinka usein tankata? Mitä syödä? Juominen ainakin on tärkeää, kuten edellisessä blogissamme "Aloitteleva rokkari, huomioi nämä vaaranpaikat!" kirjoitimme.

Soittaminen on hikistä puuhaa ja energiavarastot hupenevat. Kuva Pekka Malkin yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Pekka Malkki.

Ruoka tuntuu rokkareille olevan välttämätön paha ja vievän aikaa oleellisimmalta, soittamiselta. Treeniruokailuasiaa tiedusteltaessa kukaan ei ole myöntänyt ottaneensa kotoa eväitä bänditreeneihin. Ruokaostokset on hoidettu tarvittaessa lähikaupasta tai -ravintolasta. 
 
- Ehkä me käytiin välil Askiston kaupas hakee jotain evästä, sit meil oli siel kahvinkeitin. (nainen synt. 1974)

Ostoslistalla ovat olleet ainakin pitsat ja karjalanpiirakat, joiden lämmittäminen mikrossa parantaa makua, mutta ”menee jo vähän hifistelyksi”. Helppo vaihtoehto ovat erilaiset take away -annokset, joista löytyy valinnanvaraa myös kasvissyöjille. 

Mitähän Cliftersin pojat söivät treenatessaan Länsimäen koululla 80-luvun alussa? Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

2.    Keikkailu 

Ennen keikkaa on oltava tarkkana syömisensä suhteen, ihan mitä tahansa ei kannata kiskoa.

-    Älä sitä virhettä ainakaan tee, että vedät navan täyteen jotain schnitseliä ja sit röyhtäilet ekat pari biisiä niin, että ei pysty laulamaan tai soittamaan! Nimim. "Been there, done that" (mies synt. 1980)

Yksi nappaa proteiinipatukan, toinen ottaa pienet ruuansulatusnokoset juuri ennen h-hetkeä. Keikan jälkeen ruoka taas maistuu. Eräs bändi kertoi tilaavansa pitsat, toiset menevät snägärille. Pitkillä Suomen rundeilla vaihtoehdoksi jää esimerkiksi ABC. Kotonakin voi vasta kokata, mutta silloin on syytä muistaa tietyt turvallisuusohjeet.   

Pasta á la Jorma
Tullaan kotiin keikan jälkeen, kaiken antaneena. Pelkän ohrapirtelön jälkeen nälkä on kova. Pasta liedelle, otetaan pienet torkut ja herätään karmeeseen savuun. Palohälytin tai palokunta herättää. Aamulla tilataan pitsa. 

(mies synt. 1973)

  
3.    Takahuonetarjoilut

Meille vantaalaiset rokkarit ovat näyttäytyneet melko vaatimattomina tarjoiluvaatimuksiensa suhteen, ”syödään mitä saadaan”. Kovin erikoisia raideritoiveita ei ole ollut, kunhan nyt ”olutta ja punaviiniä olisi tarjolla”. Yksi taas luotti vankempiin aineisiin ja pyysi aina viskipullon takahuoneeseen äänenavausta varten. Myös matkailu avartaa ja lisää tietämystä erilaisista ruoka-juomakombinaatioista.

-    Joskus oli joku semmonen, et piti olla vodkaa ja suolakurkkuja. Me käytiin Venäjällä keikalla ja sit me ihastuttiin siihen yhdistelmään. Niit piti olla yhessä vaiheessa aina. (mies synt. 1963)

Keikkapaikkojen tarjoilut ovat olleet vuosikymmenten saatossa vaihtelevia. On mainintoja ihan luxusluokan pihviannoksista ja ei-niin-makunystyröitä hivelevistä ateriaelämyksistä.

-    Ei sielkään ollu mitään safkaa, siis et ”menkää syömään tuolt keittiöstä jotain”. Jätkät oli käyny kattoo jotain siis viikon vanhoi  jauhelihapihvejä. (mies synt. 1975)

Onneksi yhtye sai kuitenkin tuoretta ruokaa ravintolan puolelta, vaikka huono ruokahuolto jäikin harmittamaan mieltä. Mutta aina ei takahuonetarjoiluun ole kuulunut ruokaa tai edes juomaakaan.

-    Ja sitten me ei saatu edes kahvia sieltä. Me kysyttiin, että voitaisko me ees kahvit saada, niin ”ei meillä nyt kuulu budjettiin tää kyllä. Että tosta Ärrältä voitte käydä hakemassa.” (mies synt. 1985)

Koisorockissa 2013 kahvin suhteen ei ollut ongelmia. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

4.    Olet mitä syöt

Terveellisemmän ruokavalion puolesta puhuvat monet pidempään rundanneet rokkarit.

-    Jos sä oot viis viikkoo rundilla ja joka ilta syöt pitsan, niin sit siit terveellisyydestä ei voi niinku hirveesti puhua, mut et ei tietenkään sit tarvii sitä koko pitsaa syödä ja jotenkin se alkaa tökkii niin paljon, et ei tee enää mielikään pitsaa enää sen jälkeen. (mies synt. 1974)

Koisorockissa 2013 esiintyjien ja talkooväen ruokailu oli järjestetty terveellisemmän kaavan mukaisesti. Tarjolla oli borssikeittoa, ruishampurilaisia ja hedelmiä. Ei lainkaan makkaraa!

Kaikenlaista, myös hedelmiä Koisorockin takahuoneessa 2013.

5.    Rokkikokkishow

Jos viikonloppu on ollut raskas ja jälkiseuraamukset jatkuvat vielä pitkälle seuraavaan viikkoon, suositellaan terapeuttista ryhmätapaamista ruuanlaiton, vapaan seurustelun ja elokuvien katselun merkeissä. Tikkurilan alueella rokkikokkishownakin tunnettu illanvietto ajoittuu maanantai-iltaan, kun ensimmäisestä työpäivästä on selvitty. Ruuaksi voi valmistaa esimerkiksi ison kattilallisen pastaa, joka maistuu yleensä kaikille. Illan aikana voi nauttia korkeintaan kaksi ruuanlaittobisseä. Kolmas on jo liikaa, sillä sen jälkeen on jo isot riskit joutua uudelle kierrokselle. Varsinaiseksi ruokajuomaksi kelpaavat vain alkoholittomat vaihtoehdot. Rokkikokkishowhun osallistuneille istunnosta on se hyöty, että sen turvin elämä alkaa taas maistua mukavalta keskiviikon tietämillä, muutoin mentäisiin torstain puolelle.  

Vinkki rokkikokkishown tarjoiluihin Myötätuulirockin talkooruokailusta 2012. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

6.    Ryhmäkuri

Rokkipiireissä ryhmäpaine säätelee yllättävän paljon yksilön valintoja. Porukan ryhmäytymisessä on omat niksinsä, mutta jokaisen bändin jäsenen olisi joskus hyvä päästä päättämään yhteisistä asioista. Esimerkkinä tästä voidaan mainita erään yhtyeen kiertueillaan pitämä ruokapäiväkirja, jossa jokainen bändin jäsen vuorollaan otti vastuulleen seuraavan päivän ruokailut. Mitä syödään, missä ja mihin aikaan?

-    Et jos oli vaikka joku pikastoppi kahvii ja muuta, niin sit rupes tulee myös sanktioita, jos yritti luistaa, et esimerkiks ”nyt haet neljä kahvii ja donitsii”, sit joku sano, ”en mä syö donitsii”, ni sit oli heti joku penaltti. Ja ne rangaistukset, ne alko heti muuttuu välittömästi sellaseks, mitä mä nyt sanon esimerkkinä... Ilari jätti esimerkiks yhen muffinsin syömättä kerran. Me lähettiin seuraavana perjantaina kohti Oulua. Sen rangaistus oli alottaa autoon tullessaan yksin dokaamaan koko menomatkan Ouluun. Se oli Jyväskylän kohalla aika surullista meininkii, ku meiän piti aina välil pysähtyy, ku Ilari vähän voi heikosti. (mies synt. 1972)
(Katso uutuusvideo "Intohimona Rock'n Vantaa", josta löytyy myös tämä tarina.)

Tässä tiivistettynä se, mitä aiheesta on tähän mennessä kerätty. Mutta onko tässä koko totuus? Vastaa valtakunnalliseen kyselyyn rokkarin ruokavaliosta ja festarisyömisestä ja -juomisesta. 


Suomi syö ja juo: Rokkarin ruokavalio ja festariruokailu -kyselyt

Tutkija tekee muistiinpanoja talkooväen ruokailusta Koisorockissa 2013. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tekevätkö vaatteet rokkarin?

Yllätykseksemme meitä pyydettiin puhumaan eräälle Helsingin yliopiston järjestämälle kurssille Rock'n Vantaa -hankkeen viestinnästä. Toiveena oli, että kertoisimme ihan konkreettisista viestintätavoista, esimerkkinä liikkumisemme festareilla ja keikoilla museon valkoiset T-paidat päällä. Paidat eivät istuvuutensa puolesta yllä ehkä ihan suosikkivaatteidemme listalle, mutta paidan välittämä viesti on meille tärkeä. Paitojen ansiosta havainnointi- ja dokumentointityö tapahtuu avoimesti ja meille on ollut helppo tulla juttelemaan. Samalla Vantaan kaupunginmuseo ja Rock’n Vantaa -hanke saavat näkyvyyttä siellä missä pitääkin, niiden ihmisten keskuudessa joita toiminta koskettaa.

Pukeutumisesta puheen ollen, minkälaista viestiä vantaalaiset rokkarit ovat vaatevalinnoillaan vuosikymmenten aikana välittäneet? 1960-luvulta asti on ainakin ollut merkitystä sillä, että rock näkyy ulospäin. ”Tottahan me oltiin vähän modseja olevinamme”. Päällä oli esimerkiksi pillifarkut, jotka kuvionsa puolesta näyttivät kuulemma ihan kokolattiamatolta. Esikuvat ovat alusta asti tulleet pääasiassa ulkomailta, Englannista ja Amerikasta. The Careless -bändin pojat muistelivat vaikutteitaan jalkinevalinnoissaan:

Tulee nyt mieleen, et jotain suoria kopioita oli nää Beatles-bootsit, mutta yhteen aikaan meillä oli ihan yhtenäiset semmoset bleiserit. (mies synt. 1947)

Meil oli kyllä tota aika vähän yhtenäisii, että ne Beatles-kengät oli tietysti ja niitä kun ei kehdannu kerralla, kerran viikossa suutarille ja sentti lisää, parhaimmillaan vissiin seitsemän sentin korko niissä. (mies synt. 1946)

Tikkurilalainen Barbed Wires 1960-luvulla. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Anna-Liisa Nupponen.

Oma tyyli oli 60-lukulaisten keskuudessa enemmän tai vähemmän hakusessa eikä kapinallisuudesta vielä, ainakaan näin jälkeenpäin katsottuna, voida puhua. Rockmusiikki oli kuitenkin osa uudenlaista, kansainvälisempää nuorisokulttuuria ja edusti siksikin jotain, mitä aikaisemmin ei oltu nähty. Tätä pyrki hyödyntämään esimerkiksi Marimekon perustaja Armi Ratia, joka pyysi tikkurilalaistaustaista Tin roof -yhtyettä esiintymään Bökarsin tilalle. Alkutekijöissään oleva rokkarilook muutettiin tosin heti alkumetreillä hipahtavammaksi, sillä ”kukkaisteema” sopi paremmin Ratian suunnitelmiin. Bändin pojat saivat jokaisen keikan aluksi uudet Marimekko-paidat, koska edelliselle kerralla päällä olleet paidat olivat aina jääneet kotiin. Hieman poikia hävetti, juhlien hippiteema kun ei ollut yhtään omaa tyyliä, mutta kiltisti paidat kiskottiin ylle.

Markkinointilähtöisen ja auktoriteettien määrittelemän raitapaitapukeutumisen välittämä viesti oli jotain aivan muuta kuin mitä aineistostamme on seuraavilta vuosikymmeniltä luettavissa.

Lähiörockin alkuaikoina 1970- ja 80 -luvuilta löytyy useampikin kommentti siitä, kuinka vaatteet esimerkiksi kuvasivat monien alueella asuneiden perheiden sosioekonomista asemaa: rahaa vaatteisiin oli niukasti ja vaatteet kulutettiin loppuun ennen kuin ostettiin uusia.

Varsinkin, kun on katellu jotain vanhoja valokuvia, mis on sitä jengiä, ni enemmän näyttää sellaselta romanikerjäläislaumalta, ku joltain fiftariporukalta. No, se oli semmosta lähiöaluetta ja väittäisin et vanhempien tulotaso ei yltänyt ihan sanotaanko nyt Eiran vastaavien perheiden tulotasoon. Siel oli vaan tapana kuluttaa vaatteet ja kengät loppuun. Et se siin oli ero, uusii kenkii ei ostettu ennen, kun ne vanhat oikeesti hajos jalkaan. (mies synt. 1967)

Tokela Länsimäessä vuonna 1985. Kuva Repa Nurmen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseon kokoelma. Kuvaaja Repa Nurmi.

Pukeutuminen samantyylisiin vaatteisiin korosti kuulumista tiettyyn nuorisoporukkaan. Alueelle muuttanut ei välttämättä heti tiennyt sopivaa pukeutumiskoodia, mutta perehdytys aiheeseen hoidettiin esimerkiksi näin:

No selitettiin sille, et perjantaisin ostetaan aina pussikaljaa ja sipsejä ja mennään tohon Länsärin koulun taakse, siin on sellanen leikkikenttä ja metsä. Siel saa meluta ja ryypätä rauhassa. ”Aijaa, mäkin tuun sit perjantaina sinne”. Ja kaveri tuli paikalle ja pamahti sinne semmosessa edvardiaanisessa teddy boy -lookissa. Sil oli semmoset kiiltävät mustavalkoset läskipohjakengät ja tämmönen teddy boy edvardiaaninen asukokonaisuus päällä samettikauluksineen ja kravatteineen. Se oli ku jostain kiiltokuvasta ja me ollaan niinku siellä, et joku hiha meinaa irrota rotsista ja farkuissa on enemmän reikää kun kangasta ja bootsit on jollain nitojalla ja teipillä laitettu kasaan. Räjähdettiin nauruun ihan heti, et ”Ootsä nyt ihan varma, et haluut tulla noissa vetimissä tänne koulun taakse, mis varmaan illalla painitaan?” Oisko ollu seuraava viikonloppu niin tää kaveri tuli, jostain se oli ittelleen taikonu ittelleen semmoset rähjäset farkut ja vähän huonokuntoisen farkkutakin ja sit se istukin porukkaan ihan hyvin.…Tosiasiassahan me oltiin tietenkin kateellisia, et ”Vau mitkä kledjut sul on, et pieni varoituksen sana on paikallaan, noissa saattaa olla oksennusta sit yöllä, nois sun kamppeissa.” (mies synt. 1967)


Länsäriläisiä nutan edessä 1980-luvulla. 
Kuva Sampo Sakari Korhosen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

  
Yhtenä määräävänä suunnannäyttäjänä pukeutumiselle oli musiikki, jota kuunneltiin. Genren mukaisella ulkonäöllä tehtiin näkyväksi se, minkä musasuunnan takana seisottiin. Varsinkin 1970- ja 1980-lukujen vaihteen molemmin puolin oli eri tyylisuuntien välillä tiukkojakin vastakkainasetteluja eivätkä ryhmien väliset yhteenotot olleet harvinaisia.

...mut kylhän se sitten täyty näyttääkin siltä, et mitä niin kuin harrastaa. Ja sit kun oli punkkari, niin sit oli kyl punkkarinkin näköinen, et siihen vaatetukseen se aika pitkälle se musiikki siihen aikaan niin kuin oli tärkeetä, ainakin mulle. … Mutta niinku kyl se musa sen määräs sen vaatetuksen. (mies synt. 1968)

Koisotiellä on vuosikymmenten aikana nähty erilaisia pukeutumistyylejä. Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Oma tyyli on haluttu säilyttää, vaikka se olisi tarkoittanut auktoriteettien uhmaamista, tai ehkä juuri siksi. Eräs haastateltavamme kertoi, että kouluaikoina ei liikuntatunneillekaan menty tuulipuvussa tai verkkareissa vaan farkut jalassa. Yksilöllisyys oli kuitenkin monesti näennäistä ja korostui lähinnä suhteessa ulkomaailmaan. Valokuvat paljastavat, että bändiporukan tai ”musadiggarijengin” tyylivalinnat tietyillä vuosikymmenillä olivat aika samankaltaisia. Joskus joku bändin jäsen on halunnut ottaa ohjailevan roolin muidenkin kuin oman pukeutumisen suhteen. Häntä on joko kuunneltu tai sitten ei. Oma tyyli on aika henkilökohtainen juttu, eikä pukeutuminen kaikille edes ole kovin tärkeää.

Ei, me ei mietitty sitä yhtään. Mä oon miettiny sitä, että mä varmaan en ois mihinkään tyttöbändiin oikeen pystynytkään, koska ehkä siel ois ollu jotenki enemmän tää niinku ”mitä mä laitan päälle” -osasto. Kyl siit aina, kun oli keikka tulos, niin joku saatto kysyy jotain ”Mitä te laitatte?” ja kaikki oli vähä sillee, et ”No, ei me hei tiietä”. Et ei se nyt meille ollu ehkä se ykkösprioriteetti. Kyl täs nyt ehkä vähän naiskeulakuvana joutuu aina vähän… Emmä ees muista, mitä mul on ollu päällä keikoilla. (naurahtaa) (nainen, s. 1974)

Toisin kuin edellä ”puhuneelle” naisrokkarille, on yleisöstä erottuminen ollut yksi keikkapukeutumisen tavoitteista. Jo ”legendaarisen Tipi Järvisen” muistetaan sanoneen, että ”pitää aina pukeutua paremmin kuin toi yleisö, kun sä meet lavalle” ja tämä ajatus on ollut monen muunkin vantaalaisen rokkarin ohjenuorana.

Mul oli jotenkin olennaista aina se, et ei niinkään se, et se soittotaito tai semmonen juttu, vaan et se staili oli se tosi tärkee juttu. Et se bändi, jos se esiinty, niin sen piti näyttääkin joltain, et se niinku erottuu siit yleisöstä. Niin siitä mä jaksoin niinku jauhaa aina. (mies synt. 1974)

Smilers vuonna 1994. 
Kuva Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Omaa, musatyyliin sopivaa ja persoonallista rokkarilookkia hahmottaessa on koluttu myös vintit ja kirpparit, onpa käyty vanhempien vaatekaapeillakin. Erityisesti tämä edellisen sukupolven asujen uusiokäyttö yhdistää yllättävästi eri vuosikymmenten rokkarinuorisoa, eikä siis ole pelkästään 90-luvun ja lama-ajan juttu.

Vaatteethan me ostettiin kirppareilta. Ja sit oli aika semmosta... Siinä oli aika jännää semmosta, kun musta siinä oli ehkä vähän semmosta hippihakusuutta. ...Niin ja silloin 90-luvun alussa alko noi kirppikset muutenkin yleistymään, niin sit alko löytää kaikennäköisiä rytkyjä ja sit kaikkee semmosia sata vuotta vanhoja nahka- ja mokkatakkeja ja mielellään vähän liian kireitä. Et sit kaikki isänkin vanhat 70-luvun rotsit kaivettiin kaapeista. (mies synt. 1974)

Relayer Shadow Clubilla 1990-luvulla. 
Kuva yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Vuodenvaihteen Iltalehti (3.1.2013) antoi pukeutumisvinkkejä tämän kevään trenditietoisimmille. Jutussa kerrotaan, että astetta rockimpi tyyli jatkaa voittokulkuaan myös tänä vuonna. Kuvailujen perusteella lehden markkinoimassa rocktyylissä on yllättävän paljon yhtymäkohtia edellä käsiteltyyn ”ajattomaan” rokkarilookkiin. Lehden mukaan rock-stailiin kuuluvat farkut, niitit ja näyttävät korut sekä ”raju nahka”. Rock-tyyli asustetaan näyttävin statement-koruin ja punatuin huulin. Kauden muodissa on lehden mukaan kyse kontrasteista, rähjäinen nahkarotsi yhdistetään siistimpään alaosaan ja myös erilaiset tekstuurit valloittavat.

Mutta kuinka ”rokisti” tavis voi pukeutua olematta naurettava? Riittävätkö vaatteet ja oikeanlainen ulkoinen look tekemään kenestä tahansa rokkarinnäköisen?

Kyl se mun mielestä on kuitenkin rockissa se asenne. ...Ei se oo oikeestaan kuitenkaan vaatetuksesta kiinni, et kyl se niin kuin huokuu se rokki muutenkin. Ja tavallaan varsinkin sit, kun sä soitat tai tälleen näin. Kyllä sit jos näkee jonkun, joka on käynyt oikeen Back Streetistä uudet niittivyöt ja uuden nahkatakin, niin kyllä sen näkee, et ei se oo niin kuin aitoa. Et ei se oo mulle ainakaan ollut ikinä niin kuin ensisijainen juttu se pukeutuminen. Et nyt tuntuu, et jotkut käy ekaks ostamassa vaatteet ja sit alkaa vasta miettiä, mistäköhän musasta mä tykkään? Kyl se tavallaan näkyy mun mielestä ulospäin se rock siihen enempää keskittymättä. -- Mut en mä silti tuulipuku päällä lähde tonne niin kuin... (mies synt. 1971)
 

Yksi tunnistettava ja monia yhdistävä rokkaristaili tuntuu olevan farkut, T-paita ja pitkä tukka. Tätä lookkia mekin suosimme. Bändi- ja festari-paidat ovat ainakin tulleet tutuiksi museokokoelmiemme karttuessa, eikä rockin pääväristä liene epäselvyyttä.

   

KIITOS KAIKILLE LAHJOITTAJILLE! :)




Keikkailukommelluksia

Näin joulun alla sattuu ja tapahtuu kaikenlaisia kommelluksia. Ollaanhan me itsekin hiljattain heiluttu keikkayleisönä pikkujoulujen jatkoilla... Paljon on epäilemättä tapahtunut myös rokkaripiireissä, jossa villiä keikkaelämää on tarjolla ympäri vuoden. Olemme tietysti olleet kiinnostuneita näistä tarinoista, mutta tietoa on tihkunut aika niukasti. Haastatteluissa olemme pyytäneet kertomaan jotain mieleen painuneita tai hauskoja keikkakokemuksia. Tarinoita on kyllä jonkin verran tullut, mutta repäisevän tarinan muistaminen ei aina käy niin helposti. Vaikka kaikenlaista olisikin vuosien varrella sattunut ja tapahtunut, haastatteluhetki voi lamaannuttaa.

Rocktutkija: Mut kertokaa nyt molemmat joku hauska keikkamuisto joskus... (nauraa) joku kommellus tai jotain.

Haastateltava: Niit on niin paljon. Tos tuli semmonen lukko, sori vaan, päähän. (naurahtaa) Et nyt ei lähe.

 

Backstagella on ollut merkittävä rooli keikkakommelluksien näyttämönä. Mitähän kaikkea esimerkiksi Tavastian takahuone tietää vantaalaisista bändeistä? 
Kuva Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

 
Lukkoja tai ei, jotakin olemme kuitenkin saaneet tietää. Esimerkiksi aika monelta on kumi puhjennut, keikkabussista.

No, ei nyt kyllä just tuu yhtään mitään mieleen... Itse asiassa meil ei kyl hirveesti mitään semmosta. ...No joo, ei sekään nyt mikään niin kuin ihme... dösästä puhkes kumi. Et se on ehkä semmonen, WHU-UUU, pahimpia kommelluksia, mitä on tapahtunut. Dösästä on puhjennut kumi varmaan aika moneltakin. (mies synt. 1979)

Keikalle meno tai sieltä pois pääsy aiheuttaa aina silloin tällöin ongelmia, milloin on hajonnut rengas, jouset tai ajovalot. Haastatteluissa on kerrottu erilaisista liikenneteknisistä sattumuksista, mutta suuremmilta onnettomuuksilta on ilmeisesti vältytty.

Mä muistan siit keikasta vaan sen, että meiän autosta hajos ajovalot ja sitte jouduttiin ajamaan pimeessä siel keskellä yötä, piti odottaa aina seuraavaa autoo joka ohitti,että pysty aina vähän matkaa... (mies synt. 1974)



“Kunhan ainakin kirjoitatte bändin nimen oikein!” Aina ei silti keikkajulisteissakaan ole voinut välttyä kirjoitusvirheiltä. Juliste Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tyypillisiä ”ei mennyt niin putkeen” -tilanteita ovat monille aiheuttaneet epämääräiset keikkajärjestäjätahot. On matkattu monen sadan kilometrin päähän toiseen kaupunkiin, mutta ennalta sovitun keikkapaikan ovet ovat pysyneet kiinni. Sattuma ja omatoimisuus ovat kuitenkin joskus tarjonneet korvaavan keikan. Myös ihan puhdas sisu on ollut muusikoillamme apuna monenlaisissa mutkissa.

Kaikenlaisia mestoja tulee vastaan, kun haluu tehdä kaikki maholliset keikat, kun bändi ollut siinä vaiheessa, et kaikki keikat on järkevä tehdä... Niin sitten mentiin tonne Hämeenlinnaan, joka oli sit vielä, et se oli hyväntekijäisyystapahtuma… mutta se niin kuin se musiikkitekninen puoli oli hoidettu vähän huonosti. Et siel oli semmonen joku talonmies, joka kysy, et ”no, montas jäsentä teitä on bändissä?” Mä, et ”meit on viis”. Se, et ”no hyvä, mulla onkin just viis mikrofonia tässä.” Et se ei niin kuin ottanut huomioon, et meil on sähköpiano, mistä niin kuin piuhalla tulee. Se vaan aatteli, et jos sil on viis mikrofonia, niin se saa kaiken kuulumaan bändissä. (naurahtaa) Ja sitten tota, sit siinä vähän säädettiin, et saadaan ne kaikki toimimaan ja kuulumaan.
Mut sit huomattiin, et rumpalikin oli unohtanut… Se oli unohtanut kaikki nää pellit ja sitten myös nää rumpukapulat, niin sit se soitti jollain rumpukapulasuojuksella ja jollain tikulla ja ilman peltejä kokonaan sen keikan. Ja sato ja ei ketään ollut kattomassa ja meidän jälkeen esiinty joku mummojen zumba-ryhmä. (naurahtaa) Ja sitten me ei saatu edes kahvia sieltä. Me kysyttiin, että voitaisko me ees kahvit saada, niin ”ei meillä nyt kuulu budjettiin tää kyllä. Että tosta Ärrältä voitte käydä hakemassa.” Että kyllä kaikenlaista tullut... (naurahtaa) (mies synt.1985)

Tällaista voi tapahtua, kun lähdetään pois turvallisilta kotikulmilta. Mutta minkälainen sitten on hyvä keikka? Se ei automaattisesti tarkoita suurta yleisöä. Mieleenpainuvia keikkamuistoja on tuonut vuorovaikutus yleisön kanssa, eikä yleisömäärällä ole aina tekemistä tämän asian kanssa. Joskus koko bändillä vaan on erityisen hyvä fiilis soittaa. Toisinaan taas hyvä keikka syntyy epäonnistumisen kautta. Kun soittomoka paikataan bändin saumattomalla yhteensoitolla tai kun laite tai soitin hajoaa kesken keikan ja tilanteesta selvitään nokkeluudella, syntyy tarinoita, jotka jäävät mieleen onnistumiskokemuksina.

…siinä tapahtu just semmonen selviytyminen. Eli mulla katkes kontrabassosta... siinä alhaalla on semmoinen metalli, mikä pitää ne kielet tiukasti kiinni ja yhtäkkiä mä huomasin, että katkesko tästä kaikki kielet, koska ne kielet muuttu ihan löysiksi. Sit mä katoin, et voi vittu, nyt tää meni poikki, et mitä nyt. Sit joku roudari ties, et jos täällä on tämmönen metallihenkari, niin siitä me voidaan tehdä se pala siihen. Ja noi vaan jäi soittamaan siihen ja mistä sitten johtuukaan, niin siellä oli semmonen metallihenkari jossain siellä takahuoneessa ja me viritettiin se. No, se veny tietenkin, kun se metalli antaa periksi, niin melkein koko keikan ajan sitä joutu koko aika virittää, mutta siinä meni varmaan kaksi, kolme biisiä, kun ne soitti ja sit mä hyppäsin takaisin sinne mukaan, niin se oli just semmonen, millä lailla selvitään. (mies synt. 1966)

Myös festareiden järjestämiseen kuuluvat erilaiset kommellukset. Saadaanko lava- ja muut rakennelmat ajoissa pystyyn ja pysyvätkö ne koossa tapahtuman ajan? Louhelan Jameissa 2012 ongelmia aiheutti sateen lisäksi tuuli. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Joskus keikkakohellukset voi laittaa ihan oman bändin piikkiin. Muuan rokkari muisteli, miten tärkeässä roolissa hauskanpito nuoruuden keikkamatkoilla oli. Eräänkin esiintymisen jälkeisenä aamuna bändin jäsenet heräilivät eri puolilta Joensuuta, yksi Outokummusta saakka. Logistiikka toi seuraavalle päivälle omat haasteensa. Milloin kommelluksien syynä on ollut liiallinen alkoholin käyttö, milloin taas jäynät, tahalliset tai tahattomat, mutta ainakin jälkikäteen tarinat jaksavat yleensä naurattaa.

Niin tuolla Oulussa semmonen kun Rauhala, semmonen vanha puutalo, missä järjestetään varmaan edelleenkin bändi-iltoja, niin siel ei ollu [varsinaista] takahuonetta ollenkaan. Ja sit tuli ongelma, että jätkät juo siin kaljaa ennen keikkaa ja alkaa tulla pissahätä, et mitäs he nyt tekee ja sit me keksittiin, et tos on noita tyhjiä pulloja…
Ja sit me vedetään se keikka pois siitä ja [yksi meistä] sillee kohkaa hiestä märkänä ja syöksee sinne takahuoneeseen sitte keikan jälkeen ja oli niinku unohtanu, että mitä täs on. Sit se vetää siitä kunnon siemaukset siitä olutpullosta ja sit tajutessaan tän niin on jo vähän niinku liian myöhästä. Alkaa laatta lentää. Se lähtee panikoituen hakee vessaa ja juoksee sit lavan läpi sinne yleisöön ja ryynää keskelle salii. Sit sielt tulee järjestysmies, joka kattoo, et mikä mies täs on, vähän liian humalassa, potkasee sen pois sieltä. (naurahtaa) (mies synt. 1965)

Pissanjuominen keikan jälkeen on ollut yksi repäisevimmistä tarinoista, joita meille on kerrottu. Haastattelutilanteessa nauru on välillä hyvinkin herkässä, mutta monesti lukiessamme litteraatioita, itsekään ei aina ymmärrä vitsin hauskuutta. Kaikki komiikka ei avaudu kirjoitetussa muodossa, vaan vaatii kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutustilanteen. Haastattelupaikkana museo tai oma työpaikka ei myöskään ehkä tarjoa huimimmille kommelluksille kaikkein innovatiivisinta muisteloalustaa. Jos olisi toinen paikka ja aika, tilanne voisi olla ihan erilainen, niin kuin eräs mieskitaristikin toteaa haastattelutilanteessa, jossa paikalla on kaksi haastateltavaa ja yksi rocktutkija.
 
Haastateltava: Mut eihän me olla sulle kerrottu vielä yhtään mitään. (naurahtaa)

Rocktutkija: Niin, ette ookaan. Mä ihmettelinkin, kun täs ei ollut mitään kunnon repäsevii. Kertokaas nyt sit jotain!

H: Meiän pitää tähteä tonne... Lähetään Pormestariin joku lauantai-ilta, niin eiköhän sieltä juttua ala tulla. (nauravat)

R: Mä otan mankan mukaan.

 

Tikkurilan ravintola Pormestarissa on järjestetty Velmun klubi-iltoja jo kolmen vuosikymmenen ajan. Sellaisessa mekin olimme havainnoimassa tammikuussa 2012. Tilannekomikkaa riitti tällä kertaa ihan rocktutkijoiden puolesta. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.