Kolmekutonen

Kuten keväällä jo lupailimme, jatkamme vantaalaisen rockmusiikin taustavaikuttajasarjaa. Tällä kertaa sukellamme paikkaan, jossa on lyöty monen vantaalaisen bändin alkutahdit. Tämä vanha mattotehdas osoitteessa Leinikkitie 36 saatiin nuorten käyttöön jo 40 vuotta sitten ja siitä lähtien on sen seinien suojissa kaikunut rock’n roll. 

Kolmekutonen. 
Kuva Hiekkaharjun nuorisotila 36, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Nuorisotalon tarpeeseen oli havahduttu, kun uusille asutusalueille Tikkurilan ympäristöön muuttaneiden nuorten huomattiin tarvitsevan enemmän omaa tilaa. Alueen edelliset nuorisolle suunnatut kertsit kerrostalojen alakerrassa Malminiityssä ja Hiekkaharjun Vanamonkujalla olivat jo käyneet liian pieniksi ja lisäksi metelistä tuli valituksia talojen asukkailta. Rauhallisessa ympäristössä sijaitsevan, kotinakin toimineen tehdasrakennuksen ajateltiin soveltuvan hyvin nuorison käyttöön.

Talon saamisessa nuorisokäyttöön ja sen remontoimisessa, nuorten oma aktiivisuus oli ratkaisevaa. Töitä paiskittiin aamusta iltaan, myös koulunkäynnin kustannuksella.  

- Niin meil oli joka päivälle töitä. Aina kun koulusta pääs, no suurin osa meist ei päässy kouluun, et me päästiin suoraan tänne. (naurua) … Tääl oli paljo hommaa, toi yläkerta piti tyhjentää totaalisesti. Se oli pitkii mattorullii täys, mitkä paino monta sataa. Ne työnnettiin siit pikkuluukusta alas ja laskettiin vinssin kanssa ales ja sit sinne kylmään varastoon. (mies synt. 1950-luku) 

Kolmekutosella on ollut monipuoliset tilat harrastaa. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Remontti valmistui vuonna 1972. Vuosikymmeniä myöhemmin talon silloiset nuoret tunnustavat sen merkityksen alueen nuorisolle.

- Et sanotaan, et tää talo pelasti oikeestaan kolme neljä asutusaluetta, Ristipuron, Möskärii, Malminiityn ja sit ton Simonkylän. Jos ei tätä ois tullu sillai yhteiskäyttöön niin tääl ois hirveet tappelut ollu edelleen. … et sittenhän tää niinku rauhottu aika paljon näis asutusalueista toi pahojen teko ja kaikki muu. (mies synt. 1950-luku)

Hiekkaharjun 36:lta varattiin heti vinttitila bändiharjoittelua varten. 70-luvulla siellä treenasi bändejä, joista yksi oli nimeltään Image. Yhtyeessä soittivat Alangon veljekset, joista nuorempi Juha oli rumpali ja vanhempi Jorma kitaristi. Yhtyeen ensimmäinen ja ainoa levy ilmestyi vuonna 1976. Musiikki oli progressiivisempaa niin kuin ajanhenkeen kuului.

- Kyl se nyt oli raskaampaa, siihen aikaan, rokkia oli olevinaan, mut ei se nyt ihan suoraa rokkia kaikki että, oli siinä joku aavistus semmosta progressiivisempaa. (mies synt. 1953)
- Oli siellä sitä, rupes haisee jo sille. (mies synt. 1950)

Hiekkaharjun vetovoima houkutteli nuorisoa lähialueilta ja kauempaakin. Paikka tarjosi mahdollisuuden uppoutua rockmusiikin vietäväksi muillekin kuin bändiläisille. Esimerkiksi 70-luvun puolivälin suosittuina diskoiltoina meno saattoi olla hurjaa ja vanhan tehdasrakennuksen seinät natista liitoksistaan, kun parhaimmillaan 300–400 nuorta ahtautui kuuntelemaan sen aikaisia huippuyhtyeitä, kuten Kalevalaa, Ernosta, Eeroa & Jussia.

Ernos soittaa ja jengi joraa kaupunkijuhlien yhteydessä järjestetyssä konsertissa Hiekkaharjun 36:lla vuonna 1974. Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Ilkka Leino.

Nuorisotilan ohjaajilta vaadittiin jämäkkyyttä ja kylmähermoisuutta kohdata nuorisosta huokuva näyttämisenhalu. Pelätä ei saanut. Toisinaan aggressiivisesti käyttäytyviä piti poistaa talosta väkipakolla. Yhtenä ongelmien aiheuttajana oli alkoholi. 36:n ensimmäinen nuoriso-ohjaaja Martti ”Masa” Myller muistaa hyvin sen aikaisen menon:
 
- Kyllähän siellä tappeluja tietysti diskoiltana oli, mut täytyy tunnustaa, et se oli harvoin, jottei ikkunalasi menny rikki. Mut se kuulu asiaan. Jonku piti suuttuu sen verta, kun ei päässy sisään, kun oli sen verta pätkässä. (mies synt. 1942)

Vuosikymmenen loppuun ajoittuu Velmun perustamiskokous Hiekkaharjun 36:lla syyskuussa 1978. Paikalle oli kerääntynyt noin 100 henkilöä, mukana muun muassa Otto Donner. Velmun saatua Koisotalo oman toimintansa tukikohdaksi 80-luvun alussa, osa alueen bänditoiminnasta keskittyi sinne. 

Blue Valentine oli yksi Kolmekutosella 1980-luvulla treenanneista bändeistä. Bändiluettelo Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat.

Yhtyeiden välinen yhteistyö on ollut yksi bänditoiminnan kulmakivistä. Parhaimmillaan samassa paikassa treenaavat bändit muodostavat yhteisön, jossa jäsenet risteilevät eri kokoonpanojen välillä. Kolmekutosella tällainen ajanjakso oli ainakin 1990-luvun loppupuolella. Mind of Doll -yhtyeen basisti Ide Miettinen muistelee:  

- Kyl ne juuret on vahvasti mullakin siel 36:lla. Et kyl siel sit tuli jossain muissakin porukois soitettuu. Et mä muistan, et se oli vähän semmonen mesta, mis tapas muitakin soittajii. Siinä ku vuorot pyöri, siel sit törmäs tietenki ihmisiin ja ainakin kolme porukkaa tulee mieleen, mis kävin soittaa 36:lla sillon nuorena. (mies synt. 1983)

Kaavio siitä, miten soittajat risteilivät 36:lla treenanneiden bändien välillä. Ide Miettisen luonnos 36:n bändikartasta tulevaa näyttelyä varten.

Nuorisotyöntekijä Juha Jäppinen kertoi, että 2000-luvun vaihteessa talossa treenasi ”pahimmillaan” 40 bändiä. Ne tulivat pääasiassa Vantaalta, mutta yksittäisiä jäseniä myös muualta pääkaupunkiseudulta sekä ympäryskunnista.  Harjoitteluaikoja jaettiin kaikille viikonpäiville. Näinä vuosina treenihuoneita oli neljä, joista yksi oli tehty rumpuharjoitustilaksi. Kolme kämppää oli ulkorakennuksessa, Mörskässä ja yksi päärakennuksessa.
 

Marko Mähösen seinämaalaukset koristivat päärakennuksen treenikämpän seiniä. Kuva Hiekkaharjun nuorisotila 36, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Vernissan toiminnanjohtaja Anneli Nikolajeff muisteli, että Kolmekutosen soitinhankinnat ja soitinopetuksen käynnistäminen  90-luvulla olivat erityisnuorisotyöntekijä Pertti Kemppisen ajatus. Näin bändisoittamista oli kenen tahansa helppo kokeilla. Velmu ry:n toiminnanjohtaja Tommi Ouvinen nostaa hattua bändimaikkana 36:lla toimineen Juha Jäppisen panostukselle nuorten soitonopetuksessa:
 
- Et se istu siel bänditreeneissä ja anto palautetta. Must se oli kyl tosi hyvää duunii ja semmosta, et se vaatii aika paljon näkemystä ja ammattitaitoo. (mies synt. 1973)

Bändimaikan antama palaute potki eteenpäin. Ennen kuin päästiin treenaamiseen makuun, Jäppisen opetusmetodiin kuului vähintään puoli vuotta oman instrumentin treenausta ja musiikin kuuntelua ennen bänditreenien aloittamista. Jäppinen perustelee:

- Koska ei ihminen itekkään saa mitään irti siitä jos sille lyödään kitara käteen niin se saa primitiivireaktion ja rämpyttää sitä. Ei sitä ryhmätilanteessa niin, ei se vaan toimi. (mies synt. 1955) 
 

Näillä Marko Mähösen maalaamilla soittimilla treenattiin Kolmekutosella 1990-luvulla. Nyt ne odottavat rocknäyttelyn avautumista Vantaan kaupunginmuseon kokoelmissa, jonne ne toimitti 36:lla aikoinaan itsekin treenannut, nyt siellä bändiopettajana työskentelevä Sakari Virta.

Nuorisotiloilla aloittelevat bändit ovat saaneet tilaisuuden esitellä taitojaan. Ympäri Vantaata 2000-luvulla järjestettyjen Rockin’ Hours -bändi-iltojen tarkoituksena oli tarjota kokemattomille bändeille kokemusta yleisön edessä esiintymisestä.

Nuorisotalotoiminta elää aaltoliikkeissä ja bänditoiminta sen mukana. Juha Jäppinen on pannut merkille, että bändi-illat eivät oikein jaksa innostaa yleisöä 2010-luvulla. Omien kavereiden soittoa saatetaan tulla kuuntelemaan, mutta sen jälkeen jatketaan iltaa muihin rientoihin ja joitakin bändejä ei jää kuuntelemaan kukaan.

Kolmekutosella viimeisin yleisöryntäys koettiin vuonna 2009 ensimmäisessä Punk Revival -illassa, jota Bloodsucker Circusin laulaja Jaakko ”Jack” Salo oli järjestämässä. Mukaan pyydettiin samaa genreä edustavia kaveribändejä ja illassa koettiin vahvaa yhteisöllisyyttä. Talon ulkopuolella meno oli samansuuntaista kuin 1970-luvun huippuvuosina. Salo muistelee:

- Jopa helsinkiläiset tuli sinne ensimmäiseen Punk Revival -iltaan. Ja sinne tosiaan tuli Helsingistä paljo ja muitakin ihan näitä punkkareita ja ne ei ees päässy sisään, koska ne oli juonu ja ne meni piiloon läheisiin lehtiroskiksiin, kun kytät ratsas aluetta. Sinne oli siis yllättävän paljo tulos jengii ja kaikki ei päässy edes sisällekään. (mies synt. 1990) 

Kolmas ja viimeinen Punk Revival -iltama oli samalla Bloodsucker Circusin jäähyväiskeikka.

2010-luku alkoi Hiekkaharjun nuorisotilalla epävarmoissa tunnelmissa. Kiista talon purkamisesta kuohutti ja sai suuren joukon ihmisiä liikkeelle ja puolustamaan sen kunnostamista. Myös Vantaan kaupunginmuseo oli säilyttämisen kannalla ja kuten rakennustutkijan kirjoittamassa lausunnossa todetaan:

Tällaista tunnelmaa ei voi löytää uudesta rakennuksesta, sen luomiseen menee vuosia ja vuosikymmeniä. (Vantaan kaupunginmuseon lausunto 8.10.2010)

Talo pelastui ja kunnostettiin. Avajaisia päästiin viettämään syksyllä 2012. Myös bänditilat uudistuivat, soittaa voi nyt kahdessa remontoidussa treenikämpässä sekä omassa studiossa. Uusien sukupolvien vuoro on jättää nimensä Kolmekutosen nelikymppiseen bändikarttaan.

Vasta perustettu Mind of Doll Kolmekutosen lavalla vuosituhannen vaihteessa kokoonpanolla Sakari Virta, Mikko Päivinen, Visa Heinonen ja Joonas Tuomivaara. Kuva Hiekkaharjun nuorisotila 36, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Tekevätkö vaatteet rokkarin?

Yllätykseksemme meitä pyydettiin puhumaan eräälle Helsingin yliopiston järjestämälle kurssille Rock'n Vantaa -hankkeen viestinnästä. Toiveena oli, että kertoisimme ihan konkreettisista viestintätavoista, esimerkkinä liikkumisemme festareilla ja keikoilla museon valkoiset T-paidat päällä. Paidat eivät istuvuutensa puolesta yllä ehkä ihan suosikkivaatteidemme listalle, mutta paidan välittämä viesti on meille tärkeä. Paitojen ansiosta havainnointi- ja dokumentointityö tapahtuu avoimesti ja meille on ollut helppo tulla juttelemaan. Samalla Vantaan kaupunginmuseo ja Rock’n Vantaa -hanke saavat näkyvyyttä siellä missä pitääkin, niiden ihmisten keskuudessa joita toiminta koskettaa.

Pukeutumisesta puheen ollen, minkälaista viestiä vantaalaiset rokkarit ovat vaatevalinnoillaan vuosikymmenten aikana välittäneet? 1960-luvulta asti on ainakin ollut merkitystä sillä, että rock näkyy ulospäin. ”Tottahan me oltiin vähän modseja olevinamme”. Päällä oli esimerkiksi pillifarkut, jotka kuvionsa puolesta näyttivät kuulemma ihan kokolattiamatolta. Esikuvat ovat alusta asti tulleet pääasiassa ulkomailta, Englannista ja Amerikasta. The Careless -bändin pojat muistelivat vaikutteitaan jalkinevalinnoissaan:

Tulee nyt mieleen, et jotain suoria kopioita oli nää Beatles-bootsit, mutta yhteen aikaan meillä oli ihan yhtenäiset semmoset bleiserit. (mies synt. 1947)

Meil oli kyllä tota aika vähän yhtenäisii, että ne Beatles-kengät oli tietysti ja niitä kun ei kehdannu kerralla, kerran viikossa suutarille ja sentti lisää, parhaimmillaan vissiin seitsemän sentin korko niissä. (mies synt. 1946)

Tikkurilalainen Barbed Wires 1960-luvulla. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Anna-Liisa Nupponen.

Oma tyyli oli 60-lukulaisten keskuudessa enemmän tai vähemmän hakusessa eikä kapinallisuudesta vielä, ainakaan näin jälkeenpäin katsottuna, voida puhua. Rockmusiikki oli kuitenkin osa uudenlaista, kansainvälisempää nuorisokulttuuria ja edusti siksikin jotain, mitä aikaisemmin ei oltu nähty. Tätä pyrki hyödyntämään esimerkiksi Marimekon perustaja Armi Ratia, joka pyysi tikkurilalaistaustaista Tin roof -yhtyettä esiintymään Bökarsin tilalle. Alkutekijöissään oleva rokkarilook muutettiin tosin heti alkumetreillä hipahtavammaksi, sillä ”kukkaisteema” sopi paremmin Ratian suunnitelmiin. Bändin pojat saivat jokaisen keikan aluksi uudet Marimekko-paidat, koska edelliselle kerralla päällä olleet paidat olivat aina jääneet kotiin. Hieman poikia hävetti, juhlien hippiteema kun ei ollut yhtään omaa tyyliä, mutta kiltisti paidat kiskottiin ylle.

Markkinointilähtöisen ja auktoriteettien määrittelemän raitapaitapukeutumisen välittämä viesti oli jotain aivan muuta kuin mitä aineistostamme on seuraavilta vuosikymmeniltä luettavissa.

Lähiörockin alkuaikoina 1970- ja 80 -luvuilta löytyy useampikin kommentti siitä, kuinka vaatteet esimerkiksi kuvasivat monien alueella asuneiden perheiden sosioekonomista asemaa: rahaa vaatteisiin oli niukasti ja vaatteet kulutettiin loppuun ennen kuin ostettiin uusia.

Varsinkin, kun on katellu jotain vanhoja valokuvia, mis on sitä jengiä, ni enemmän näyttää sellaselta romanikerjäläislaumalta, ku joltain fiftariporukalta. No, se oli semmosta lähiöaluetta ja väittäisin et vanhempien tulotaso ei yltänyt ihan sanotaanko nyt Eiran vastaavien perheiden tulotasoon. Siel oli vaan tapana kuluttaa vaatteet ja kengät loppuun. Et se siin oli ero, uusii kenkii ei ostettu ennen, kun ne vanhat oikeesti hajos jalkaan. (mies synt. 1967)

Tokela Länsimäessä vuonna 1985. Kuva Repa Nurmen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseon kokoelma. Kuvaaja Repa Nurmi.

Pukeutuminen samantyylisiin vaatteisiin korosti kuulumista tiettyyn nuorisoporukkaan. Alueelle muuttanut ei välttämättä heti tiennyt sopivaa pukeutumiskoodia, mutta perehdytys aiheeseen hoidettiin esimerkiksi näin:

No selitettiin sille, et perjantaisin ostetaan aina pussikaljaa ja sipsejä ja mennään tohon Länsärin koulun taakse, siin on sellanen leikkikenttä ja metsä. Siel saa meluta ja ryypätä rauhassa. ”Aijaa, mäkin tuun sit perjantaina sinne”. Ja kaveri tuli paikalle ja pamahti sinne semmosessa edvardiaanisessa teddy boy -lookissa. Sil oli semmoset kiiltävät mustavalkoset läskipohjakengät ja tämmönen teddy boy edvardiaaninen asukokonaisuus päällä samettikauluksineen ja kravatteineen. Se oli ku jostain kiiltokuvasta ja me ollaan niinku siellä, et joku hiha meinaa irrota rotsista ja farkuissa on enemmän reikää kun kangasta ja bootsit on jollain nitojalla ja teipillä laitettu kasaan. Räjähdettiin nauruun ihan heti, et ”Ootsä nyt ihan varma, et haluut tulla noissa vetimissä tänne koulun taakse, mis varmaan illalla painitaan?” Oisko ollu seuraava viikonloppu niin tää kaveri tuli, jostain se oli ittelleen taikonu ittelleen semmoset rähjäset farkut ja vähän huonokuntoisen farkkutakin ja sit se istukin porukkaan ihan hyvin.…Tosiasiassahan me oltiin tietenkin kateellisia, et ”Vau mitkä kledjut sul on, et pieni varoituksen sana on paikallaan, noissa saattaa olla oksennusta sit yöllä, nois sun kamppeissa.” (mies synt. 1967)


Länsäriläisiä nutan edessä 1980-luvulla. 
Kuva Sampo Sakari Korhosen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

  
Yhtenä määräävänä suunnannäyttäjänä pukeutumiselle oli musiikki, jota kuunneltiin. Genren mukaisella ulkonäöllä tehtiin näkyväksi se, minkä musasuunnan takana seisottiin. Varsinkin 1970- ja 1980-lukujen vaihteen molemmin puolin oli eri tyylisuuntien välillä tiukkojakin vastakkainasetteluja eivätkä ryhmien väliset yhteenotot olleet harvinaisia.

...mut kylhän se sitten täyty näyttääkin siltä, et mitä niin kuin harrastaa. Ja sit kun oli punkkari, niin sit oli kyl punkkarinkin näköinen, et siihen vaatetukseen se aika pitkälle se musiikki siihen aikaan niin kuin oli tärkeetä, ainakin mulle. … Mutta niinku kyl se musa sen määräs sen vaatetuksen. (mies synt. 1968)

Koisotiellä on vuosikymmenten aikana nähty erilaisia pukeutumistyylejä. Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Oma tyyli on haluttu säilyttää, vaikka se olisi tarkoittanut auktoriteettien uhmaamista, tai ehkä juuri siksi. Eräs haastateltavamme kertoi, että kouluaikoina ei liikuntatunneillekaan menty tuulipuvussa tai verkkareissa vaan farkut jalassa. Yksilöllisyys oli kuitenkin monesti näennäistä ja korostui lähinnä suhteessa ulkomaailmaan. Valokuvat paljastavat, että bändiporukan tai ”musadiggarijengin” tyylivalinnat tietyillä vuosikymmenillä olivat aika samankaltaisia. Joskus joku bändin jäsen on halunnut ottaa ohjailevan roolin muidenkin kuin oman pukeutumisen suhteen. Häntä on joko kuunneltu tai sitten ei. Oma tyyli on aika henkilökohtainen juttu, eikä pukeutuminen kaikille edes ole kovin tärkeää.

Ei, me ei mietitty sitä yhtään. Mä oon miettiny sitä, että mä varmaan en ois mihinkään tyttöbändiin oikeen pystynytkään, koska ehkä siel ois ollu jotenki enemmän tää niinku ”mitä mä laitan päälle” -osasto. Kyl siit aina, kun oli keikka tulos, niin joku saatto kysyy jotain ”Mitä te laitatte?” ja kaikki oli vähä sillee, et ”No, ei me hei tiietä”. Et ei se nyt meille ollu ehkä se ykkösprioriteetti. Kyl täs nyt ehkä vähän naiskeulakuvana joutuu aina vähän… Emmä ees muista, mitä mul on ollu päällä keikoilla. (naurahtaa) (nainen, s. 1974)

Toisin kuin edellä ”puhuneelle” naisrokkarille, on yleisöstä erottuminen ollut yksi keikkapukeutumisen tavoitteista. Jo ”legendaarisen Tipi Järvisen” muistetaan sanoneen, että ”pitää aina pukeutua paremmin kuin toi yleisö, kun sä meet lavalle” ja tämä ajatus on ollut monen muunkin vantaalaisen rokkarin ohjenuorana.

Mul oli jotenkin olennaista aina se, et ei niinkään se, et se soittotaito tai semmonen juttu, vaan et se staili oli se tosi tärkee juttu. Et se bändi, jos se esiinty, niin sen piti näyttääkin joltain, et se niinku erottuu siit yleisöstä. Niin siitä mä jaksoin niinku jauhaa aina. (mies synt. 1974)

Smilers vuonna 1994. 
Kuva Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Omaa, musatyyliin sopivaa ja persoonallista rokkarilookkia hahmottaessa on koluttu myös vintit ja kirpparit, onpa käyty vanhempien vaatekaapeillakin. Erityisesti tämä edellisen sukupolven asujen uusiokäyttö yhdistää yllättävästi eri vuosikymmenten rokkarinuorisoa, eikä siis ole pelkästään 90-luvun ja lama-ajan juttu.

Vaatteethan me ostettiin kirppareilta. Ja sit oli aika semmosta... Siinä oli aika jännää semmosta, kun musta siinä oli ehkä vähän semmosta hippihakusuutta. ...Niin ja silloin 90-luvun alussa alko noi kirppikset muutenkin yleistymään, niin sit alko löytää kaikennäköisiä rytkyjä ja sit kaikkee semmosia sata vuotta vanhoja nahka- ja mokkatakkeja ja mielellään vähän liian kireitä. Et sit kaikki isänkin vanhat 70-luvun rotsit kaivettiin kaapeista. (mies synt. 1974)

Relayer Shadow Clubilla 1990-luvulla. 
Kuva yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Vuodenvaihteen Iltalehti (3.1.2013) antoi pukeutumisvinkkejä tämän kevään trenditietoisimmille. Jutussa kerrotaan, että astetta rockimpi tyyli jatkaa voittokulkuaan myös tänä vuonna. Kuvailujen perusteella lehden markkinoimassa rocktyylissä on yllättävän paljon yhtymäkohtia edellä käsiteltyyn ”ajattomaan” rokkarilookkiin. Lehden mukaan rock-stailiin kuuluvat farkut, niitit ja näyttävät korut sekä ”raju nahka”. Rock-tyyli asustetaan näyttävin statement-koruin ja punatuin huulin. Kauden muodissa on lehden mukaan kyse kontrasteista, rähjäinen nahkarotsi yhdistetään siistimpään alaosaan ja myös erilaiset tekstuurit valloittavat.

Mutta kuinka ”rokisti” tavis voi pukeutua olematta naurettava? Riittävätkö vaatteet ja oikeanlainen ulkoinen look tekemään kenestä tahansa rokkarinnäköisen?

Kyl se mun mielestä on kuitenkin rockissa se asenne. ...Ei se oo oikeestaan kuitenkaan vaatetuksesta kiinni, et kyl se niin kuin huokuu se rokki muutenkin. Ja tavallaan varsinkin sit, kun sä soitat tai tälleen näin. Kyllä sit jos näkee jonkun, joka on käynyt oikeen Back Streetistä uudet niittivyöt ja uuden nahkatakin, niin kyllä sen näkee, et ei se oo niin kuin aitoa. Et ei se oo mulle ainakaan ollut ikinä niin kuin ensisijainen juttu se pukeutuminen. Et nyt tuntuu, et jotkut käy ekaks ostamassa vaatteet ja sit alkaa vasta miettiä, mistäköhän musasta mä tykkään? Kyl se tavallaan näkyy mun mielestä ulospäin se rock siihen enempää keskittymättä. -- Mut en mä silti tuulipuku päällä lähde tonne niin kuin... (mies synt. 1971)
 

Yksi tunnistettava ja monia yhdistävä rokkaristaili tuntuu olevan farkut, T-paita ja pitkä tukka. Tätä lookkia mekin suosimme. Bändi- ja festari-paidat ovat ainakin tulleet tutuiksi museokokoelmiemme karttuessa, eikä rockin pääväristä liene epäselvyyttä.

   

KIITOS KAIKILLE LAHJOITTAJILLE! :)




Ikuinen nuoruus?

Puolisen vuotta sitten eräs haastateltavamme kertoi meille tunnelmiaan päädyttyään jututettavaksemme Vantaan kaupunginmuseon kuva-arkistoon. Edellisenä viikonloppuna bändi oli ollut soittamassa eräässä rannikkokaupungissa ja päättänyt jatkaa hyvin menneen keikan draivissa paikallisessa yökerhossa. Parikymppisten suosima kuppila oli kuitenkin laukaissut ikäkriisin 60-luvulla syntyneessä muusikossa. Setäoloa ei voinut välttää. Tämä ikävä fiilis oli päällä vielä maanantaina, kun Rock´n Vantaan nimissä otimme yhteyttä. Rokkari kertoi, että ensimmäinen ajatus oli, että ”Voi ei, nyt mut sitten halutaan museoida, seuraavaksi varmaan kääritään jo käärinliinoihin!” Hautajaisrituaalien sijaan tarjosimme kuitenkin vain kahvia.

Olemme panneet merkille, että tämä museoimismielikuva on saattanut vaivata joitakin muitakin haastateltaviamme, ainakin jos puhutaan varsinaisen nuoruusiän jo taakseen jättäneistä rokkareista. Mutta mitä se taas tarkoittaa käytännössä? Bänditoiminnassa nuoruudella on keskeinen rooli. Se, että päätyy soittajaksi ja saa ns. herätyksen rocktouhuihin vaatii otollisen iän. Bänditoiminnan siemen kylvetään teini-iässä.

En mä usko, et se myöhemmin enää. Ei se yleensä mee silleen, et sit jossain vaiheessa, et ”oispa muuten siistii.” Kyl sitä pitää tehä… Se vähän niin kuin tarttuu se… pitää tarttuu silloin teini-iässä, et se jää päälle tai sit se jää pois… Varmaan on semmosia ihmisiä, jotka aloittaa soittaa myöhemmin tai ottaa sen niin kuin uudestaan, mut mä luulen, et ne on kuitenkin semmosia ihmisiä, jotka on kuitenkin silloin jo nuorempana jotenkin päässyt sisään siihen hommaan ja silleen ehkä sinne jäänyt joku itu… (mies synt. 1963)

Hiekkaharjun 36 on ollut monen aloittelevan nuorisobändin treenipaikka. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Pekka J. Heiskanen.  

Tai jo aikaisemmin, sillä rockista on tullut kaikenikäisille sopiva harrastus. Vantaalla soittamisen voi aloittaa vaikka rokkimuskarissa, lisäksi koulujen bändikerhot alkavat pyöriä jo alaluokilla. Rockia ei liitetä enää automaattisesti vain nuorisokulttuuriin sopivaksi kapinoinnin välineeksi vaan siitä on tullut mainstreamia musiikin kuuntelua, kuten esimerkiksi varta vasten lapsille suunnattu rockmusiikkiteollisuus osoittaa. Musiikkigenret voivat tosin edelleen kohahduttaa, mutta eivät välttämättä enää sukupolvien välillä. Vanhemmat ja lapset saattavat innostua samantyylisestä musiikista ja vaikutteet liikkuvat myös alhaalta ylöspäin.

Mun faija on enemmän just kasaria ja sillä on just kaikki Motörheadit ja Priestit ja tälläset. Mut tota se on sit periaatteessa vähän oppinut multa niitä vähän rankempia bändejä, et se tykkää nyt mun ansiosta Slayerista ja näistä ja Sepulturasta. Et se vähän meni sillain, et mä aloin kuuntelemaan agressiivisempaa musiikkia, niin sekin alkoi pikkasen innostuu. (mies synt. 1997)

Rock-konserteista on tulossa koko perheen tapahtumia keskieurooppalaiseen tyyliin. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Rock ihannoi ikuista nuoruutta. Nuorena pysyy, kun pukeutuu asianmukaisesti, puhuu oikeilla termeillä ja pystyy viettämään aikaa eri-ikäisten nuorten kanssa. Se on se asenne, mikä ratkaisee. Ei ikä.

Se täs soittohommassa on just jännää, et tulee aika paljon hengattuu niinku paljo nuorempien kanssa, sitte ku ne soittaa, ni sä et oikeestaan ees aattele sitä. Esimerkiks sen Joonaksen kans, mä en aattele sitä, et se vois olla mun poika periaatteessa. Tai voiskin olla, se on mua melkein 20 vuotta nuorempi, 18 vuotta nuorempi. Täs soittohommassa on se jännä, ettei sil oikeestaan oo mitään väliä. (mies synt. 1971)

Mutta milloin nuoruus sitten loppuu? Nuoruuden määritteleminen tiettyyn ikään ei ole yksiselitteistä. Kun nuoruus alkaa yhä aikaisemmin ja sen päättymistä voidaan venyttää hyvinkin pitkään, puhutaan pidentyneen nuoruuden kulttuurista. Yksi tärkeä rajapyykki on täysi-ikäisyyden saavuttaminen, vaikka se tapahtuukin jossain siellä nuoruusiän keskivaiheilla.

Mut sit sekin, että ihan silloin alkuaikoina, kun pääs sielt koulu- ja nuorisotilakuvioista niin kuin oikeeseen, niin kuin ravintolamaailmaan, kun täytti ite 18 ja pääs niin kuin isojen poikien juttuihin, niin se oli hirvee niin kuin askel siihen. Se motivoi meidän bändin… se motivoi sen ihan toisella tavalla. Ja sit, kun näki, et nää kaikki aikuiset, vanhemmatkin, ne diggaa meidän musaa. Ne joras siellä ja veti niin kuin hyvää meininkii, niin se oli kova sana. Ittelleni ainakin silloin alkuaikoina. (mies synt. 1968)

18-vuoden ikä mahdollistaa pääsyn ravintoloihin, mutta toisaalta ajat nuorisotilojen aktiivikäyttäjinä alkavat olla takanapäin. Tai sitten eivät. Monen sukupolven yhdessäolo samassa treenipaikassa on nähty myös hyvänä asiana, bändissä soittamiseen ja rockelämään liittyvät kokemukset siirtyvät seuraaville sukupolville.

Haastatteluissa on käynyt ilmi, että bänditoiminnassa 25-vuoden ikä on jonkinasteinen murroskohta. Silloin puntaroidaan oman soittamisen mielekkyyttä ja tulevaisuutta. Perheellistymisen myötä vastuunottaminen myös muista kuin itsestä tulee ajankohtaiseksi. Tässä vaiheessa osa valitsee uran musiikin parissa, osa suuntaa taas muualle ja soittaminen jää sivutoimiseksi harrastukseksi tai loppuu kokonaan. Aikuistuessa soittoharrastuksen sisältö voi muuttaa muotoaan tulevaisuuden haaveita pursuavasta teinibändistä ”keski-ikäisten setien harrastelukerhoksi”, kuten eräs haastateltavamme totesi analysoidessaan oman soittouransa kaarta.

Mitenhän tämän rumpalipojan muusikkoura jatkui Myyrmäen yhteiskoulun ja 1970-luvun alun jälkeen? Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Yleisesti tunnustettu tosiseikka on, että kun tullaan tiettyyn ikään, moni alkaa kiinnostua historiastaan. Tästä hyvä esimerkki ovat muun muassa Suomessa kukoistava sukututkimusharrastus ja ”pyhiinvaellusmatkat” vanhoille kotiseuduille kuten esimerkiksi luovutetun Karjalan alueelle. Rock´n Vantaa -tutkimushankkeen edetessä on käynyt selväksi, että tätä omaa menneisyyttä fiilistelevää vaihetta elää nyt Vantaan ensimmäinen lähiösukupolvi 1970-luvulta. Tämä on havaittu lukuisissa haastatteluissamme, mutta myös esimerkiksi nuoruuden paikkoja aktiivisesti muistelevassa Facebook-ryhmässä Länsimäki Rock City.

On muuten mageeta huomata miten Länsä on meitä lähellä sydäntä, vieläkin. Jengi muistaa vanhat puhelinnumerot ja parhaat mestat mis on hengaillu!=) Ite ku käyn duunikeikoilla Stadissa ni en tod. aja 4-tietä ytimeen vaan Länsän kautta Itikseen ja sieltä duunimestoille, tottakai sitä ensin Länsän rundi heitetään myötä-ja vastapäivään...nostalgiaa ja fiilistelyä! =)

(FB 15.8.2012)

Länsimäen Abbey Road. Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Olemme huomanneet projektimme myötä, että käsitellessämme yksilön omia nuoruusmuistoja ja rakasta harrastusta, ei nostalgialtakaan voi välttyä. Tutkimuskirjallisuudessa nostalgia nähdään tunteena, joka aktivoituu esimerkiksi silloin, kun jokin itselle tärkeä asia on uhattuna. Mitään ei ole vielä varsinaisesti menetetty, mutta pian on kohdattava se tosiasia, että ”on nuoruuspäivät jääneet taa”.

Ei rocktutkijatkaan ikäkriisien ulkopuolelle jää. Myös me kamppailemme samojen kysymysten äärellä koko ajan. Välillä olo on pikkutyttömäinen, kun haastatteluissa puhumme menneen ajan rockelämästä meitä jonkin verran vanhempien rokkareiden kanssa ja sitten taas 10–20-vuotta nuorempien seurassa imago tipahtaa hetkessä takaisin museotädiksi. Ollako siis post-nuori vai rehellisesti keski-ikäinen? Realismin nimissä jälkimmäinen vaihtoehto osunee kai oikeampaan, mutta entä jos sitä ei vain voi vielä hyväksyä. Sen verran kuumaperuna aihe meille ilmeisesti on, että ikäkysymyksen kohdalla ei meinaa saada suunvuoroa aina samanikäinen haastateltavakaan.

Anna: Se on vähän sama, ku et missä menee nuoruuden raja.

Mari: Niinku me ollaan sitäki mietitty, et missä. Mitä sä aattelet, oot sä vielä nuori?

Haastateltava: Oon, mä oon todella nuori.

A&M: (nauravat)

M: Ihan oikeesti, aatteleks sä silleen että?

H: Kyl mä tietyllä tavalla.

A: Välillä.

H: En mä jotenki koe olevani niinku…

A: Ei me nyt mitään keski-ikäsiä nyt viel olla.

H: Ei olla, lähelläkään. Kyl se jotenki myös siinä mielessä, et onneks ei tarvii olla semmonen, et pitäs mennä puku päällä töihin ja onneks ei oo semmosta ja et niinku tarttis olla sillai, ihan mennä töihin ja tulla kotiin ja hakee lapset päiväkodista.

A: Niinku meiän elämä.

M: Semmosta ku meillä. Me ei ollakaan nuoria. (nauraa)

(haastateltava mies synt. 1975)