Eba - ”aito lähiöjätkä”

Rock’n Vantaa haastateltavia on alusta asti haalittu perinteisellä lumipallomenetelmällä. Alkuun päästiin Annan Vantaanjoen musiikkilukion aikaisilla tutuilla, joille lähti Facebook-viesti marraskuussa 2011. Viestissä kyseltiin kiinnostusta haastatteluun. Yksi heistä vastasi:

Kysykää Ebalta, se tietää kaiken Vantaa rockista.

Tomi ”Eba” Mäkysen haastattelu sovittiin heti alkuvuoteen museolle, jonne hän otti mukaan Clifters-kitaristi Lare Murtomaan, ”jolla on varmasti paljon kokemuksia Länsi-Vantaan musatouhuista ennen muakin. 70-luvulta asti soittanut kitaraa. :)”. Kun Laren musadiggailut ja sitä myötä soittaminen olivat jo hyvässä vauhdissa, ekaluokkalainen Eba muutti Otaniemestä Myyrmäkeen vuonna 1975.

Oma musainnostus sai alkunsa Elviksestä, ja koska Elviksellä oli kitara, Ebankin oli sellainen saatava. Ensimmäinen bändi, Boppin’ Dynamites, perustettiin 1980. Alun rockabilly vaihtui myöhemmin punkkiin, mikä näkyi vaatetuksessa ja hiustyylissä.

EBA: Mut kylhän se sitten täyty näyttääkin siltä, et mitä niin kuin harrastaa. Ja sit kun oli punkkari, niin sit oli kyl punkkarinkin näköinen, et siihen vaatetukseen. Aika pitkälle se musiikki siihen aikaan oli tärkeetä, ainakin mulle.

Eba vauhdissa MFA-bändin aikoihin vuonna 1987. Kuva Tomi Mäkysen yksityiskokoelma.

Pystytukkapunkkarikauden jälkeen hiukset ovat saaneet kasvaa ja intin jälkeen niitä ei ole leikattu ollenkaan. Yhdeksänkymmentäluvun taitteeseen osuu monta muutakin tulevaisuuden kannalta merkityksellistä asiaa. Esimerkiksi bändirintamalla oli useita projekteja: MFA, Telephone Combo, Breeze, Smilers… Myös uravalinta alkoi hahmottua, kun Eba päätyi Myyrmäen nuorisotila Arkkiin Sir Elwoodin Juha Lehden avuksi. Juhan siirryttyä Vernissaan, Eba otti ohjat käsiinsä musiikkipuolesta vastaavana nuorisotyöntekijänä.

Museoalalla on hiljattain herätty verkostoitumisen tuomiin mahdollisuuksiin, mutta Eballe Hanki kavereita -metodi ei ole ollut vieras koskaan. Päästessään koeajalle Arkin nuoriso-ohjaajaksi, hän ensitöikseen pisti pystyyn Daddy’s Cool Rock -konsertin.

EBA: Heti Ballsit soittaa ja jotain Froikkareit tyyliin. Isoja tämmösii, kun oli suhteita. Ja sitten ne katto, et kyl toi jotain osaa ja sit mut vakinaistettiin.

Museotermein sanottuna Eba on kotiseutuihminen. Opiskeluvuodet ulkomailla riittivät muualla kuin Länsi-Vantaalla asumisesta. Smilers-kitaristina Eba vaikutti vuodet 1991–1997, mutta yhtyeen siirtyessä keikkailemaan Eestiin, Eba jäi Suomeen. Species-yhtye, työ Studio Arkissa ja nuorten parissa vetivät pidemmän korren. Eban studiosta on monen muusikon ura saanut alkustartin.

Siitä se alko. Kysyin siltä, että voisko mahdollisesti tehdä omaa demoa myös. Eba oli tietenkin heti messissä ja tehtiinkin sit mun omia biisejä pienessä kopissa neliraiturilla. Siinä myös jammailtiin jne. Tutustui heti myös vanhempaan soittajakaartiin. Juteltiin paljon ja sanoinkin Eballe, että soittohommat kiinnostaa mua eniten. Se omalta osaltaan jeesas siinä, että pääs jammailemaan hyvien tyyppien kanssa. (mies synt. 1974)

Esimerkiksi vantaalaiset Mind of Doll ja Caroline äänittivät ensimmäisiä demojaan Eban tehtaassa. Nämä bändit ovat jääneet Eban mieleen monestakin syystä.

EBA: Se asenne, mil ne vetää sitä, soittaa niinku täydellä sydämellä ja meiningillä, niin kyl se vaan jotenkin sitten. Mind of Dollistakin huomas, et jos noi jatkaa tosta, niin kyl sieltä vielä tulee kovaa kamaa. Ja Visahan oli jo silloin tosi hyvä laulaja. Sen ääni oli... et miten joku voi noin nuori kundi lähtee tommonen Kurt Cobain -soundi. (naurahtaa) Kateellisena kuuntelin.

Eba Studio Arkissa keväällä 2013. Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Anne Kurki.

Mutta kyllä Ebaakin arvostetaan. Pieni kyselykierros Arkin entisten ja nykyisten käyttäjien keskuudessa osoittaa, ettei Länsi-Vantaan rockskene olisi 1990- ja 2000-luvuilla ollut niin aktiivinen kuin se oli, ilman Ebaa. Tämän myrtsiläisen rocklegendan vaikutus nuorten bänditoimintaan on kiistaton.

Noina aikoina tajusin kuinka iso vaikutus Eballa on nuorten soittajien keskuudessa ja on edelleen. Se kannustus ja usko siihen oman jutun tekemiseen on jotain mitä ei voi fyrkalla lunastaa. (mies synt. 1974)

Eba on Länsi-Vantaan musahommien isoveli, ellei jopa Isä. Mua ja mun bänditoimintaa Eba on henkilökohtasesti aina jeesannu ja tukenut tosi pienestä asti. Päästi Carolinen treenaamaan Arkin treenikselle, vaikka periaatteessa silloin siellä ei ollut ees tilaa. Antanu äänittää kaikkea mahollista sen studiossa ja jeesannu hyvillä vinkeillä...Se on jotenki tuntunu aina hiffaavan, et mun tekemisissä on jotain syvempää, kuin pelkkä harrastus. Eballe on voinu puhua aina mistä tahansa, myös keikkailun lieve-ilmiöiden vaikutuksista yms. (mies synt. 1988)

Eba Species-yhtyeen kitaristina 2000-luvun vaihteessa. Kuva Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Leo Heng.

Eballe musiikki ja työ ovat yhtä. Duunin ja vapaa-ajan erottaminen tässä hommassa on vaikeaa. Hyvänä esimerkkinä on Louhela Jam, joka sai alkunsa Vantaan kaupungin järjestämän Vantaa rappaa ja rokkaa -kiertueen pohjalta. Tosin, siinä missä se keräsi yleisöä niukahkosti, niin Louhela Jameilla oli jo ensimmäisenä vuonna 1 000 kuulijaa, jotka löysivät tiensä Jokiuomanpuistoon jammailemaan.

EBA: Meillä oli pienet laulukamat, niin ei ne riittänyt taas mihinkään, mut se oli mageeta, kun ne tuli kuitenkin siihen ihan lähelle ja sit oli semmonen tosi hyvä meininki. Ja sitten totta kai mietittiin, et joo tehään ens vuonna uudestaan.

Eban suunnittelema Louhela Jam -juliste vuonna 1998. Juliste Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, kuva Vantaan kaupunginmuseo. 

Ja niin sitten tehtiin ja monta kertaa vielä tämän jälkeenkin yli 20 vuoden ajan. Eba on viime vuosina tehnyt tilaa nuoremmille ja siirtynyt taustalle seurailemaan tapahtuman järjestämistä ”kummisedän” roolissa ja omalle tyylilleen uskollisena. 

Backstage-passi Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Hahmona Eba on pitänyt linjansa läpi vuosien ja edustaa omaa old school -tyyliään järkähtämättä, mistä osaa kyllä repiä huumoria itsekin. Jääräpäinenhän se tosin on kuin mikäkin, mutta se on varmaan auttanut rokkihommia tahkotessa. (nainen synt. 1974)

Mutta mikä on Eban mielestä bänditoiminannan merkitys, miksi sen eteen kannattaa tehdä töitä? Bänditoiminta tarjoaa nuorille jonkin tärkeän jutun, jossa he saavat toteuttaa itseään. Ja Eballekin nuorten treenien kuunteleminen antaa mahdollisuuden yllättyä, innostua ja diggailla, varsinkin jos soittimista lähtee ”rehellistä” rockia, musiikkia, joka tarjoaa sukupolvien väliset rajat ylittävän yhteisen kokemuksen.  

Eba Arkissa maaliskuussa 2013. Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Anne Kurki.

Ebasta sanottua...

Rokkari, mistä oletkaan kotoisin?

Puhuimme viime viikolla kaupunginmuseon järjestämässä identiteetti-seminaarissa Tikkurilan lukiossa. Emme malta olla jatkamatta ajankohtaisen aiheen puintia myös blogissamme.

Vantaan poikittaisliikenne niin maantieteellisesti kuin ajallisestikin on pitkä. Rock’n Vantaa -aineistossa tämä ilmenee vahvasti jo 1960-luvulta lähtien, jolloin esimerkiksi Länsi-Vantaalta (silloinen Helsingin maalaiskunta) ei päässyt Tikkurilaan muuten kuin vaihtamalla linja-autoa Helsingin pitäjän kirkonkylässä. Vielä nykyäänkin matka kaupungin laidalta laidalle kestää kauemmin kuin laidoilta Helsinkiin. Paikallisjunien suunta sekä idässä että lännessä vie Helsingin keskustaan, missä ovat aina sijainneet myös tärkeimmät keikkapaikat.

Vantaankoskelainen The Careless esiintymässä Vantaanjoen koululla 1960-luvun puolivälissä. 
Kuva Matin Eklundin yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Aineistossamme näkyy myös selvästi kaupungin jakautuminen Itä- ja Länsi-Vantaaseen. Tästä jaosta on jopa eräässä haastattelussa käytetty ilmaisua ”berliinin muuri”. Eri alueiden välillä on ollut ennakkoluuloja. Esimerkiksi vuosituhannen vaihteessa tikkurilalaisen nuoren näkökulmasta Myyrmäki oli pelottava paikka, minne ei mielellään eksytty. Kotibileisiin pyrkijöiden kohdalla mietittiin tarkkaan, missä päin asuvia kelpuutettiin mukaan. Jos tuli Länsi-Vantaalta jäi oven ulkopuolelle. Tikkurilassa 1980-luvulla turpiinsa saanut länsimäkeläinen taas kuvaili Tikkurilaa ”paskaksi paikaksi”. 1990-luvun nuori länsivantaalainen kertoo näin:

Mut kyl me pysyttiin hyvin kaukana täältä idästä jotenkin. Kyl me tunnettiin tiettyi tyyppei ja sit pyörittiin joskus keikoilla noissa kapakoissa, mut me ei haluttu olla missään tekemisissä niitten kanssa, koska ne jotenkin… Se oli niin vahva se rajoitus idän ja lännen välillä. Pidettiin itteemme jotenkin niinku sofistikoituneempina (naurahtaa) tai jotain muuta typerää. (mies synt. 1974)

Saa nähdä, miten Kehä III:n parannus, Kehärata ja Keski-Vantaan asuttaminen vaikuttavat tulevaisuudessa. Ainakin Keski-Vantaalla nyt kasvavan nuorisosukupolven kohdalla vanha ”kaksi kaupunkia” -ajattelutapa näyttäisi olevan hälvenemään päin. Kun kysyimme asiaa 15-vuotiaalta kartanokoskelaiselta, vastaus oli:

Mä en oo ikinä kuullukkaa mitää Länsi-Vantaa, Itä-Vantaa -juttuu. … En mä oo ikinä ajatellu asiaa. Mä en ees tiedä, missä päin Vantaata mä sijaitsen. (mies synt. 1997)

Vuosikymmenten aikana on eri alueiden lähiöidentiteetissä ja tämän pohjalta syntyvissä rock-keskittymissä havaittavissa samankaltaisia piirteitä. Esimerkiksi 1980-luvun Länsimäkeä ja 2000-luvun Korsoa yhdisti maantieteellinen sijainti kaupungin laidoilla, vahva me-henki tiettyjen nuorisoryhmittymien kesken sekä rosoisen maineen kääntäminen rikkaudeksi.

Länsimäen raitilla 1980-luvulla. Kuva Sampo Sakari Korhosen yksityiskokoelma, 
reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Sampo Sakari Korhonen.

Länsimäessä oli siinä mielessä erikoista se, että se oli kauheen vahva identiteetti silleen, et jengi halus olla Länsäristä. Ne oli tosi ylpeitä siitä, tai ainakin meidän piirissä. Oltiin niinku Länsäri-hulluja. Me ollaan kaikkein hulluimpia tässä maailmassa. (mies synt. 1966)

Me oltiin vahvasti kyl Korsosta. …Koska en mä en muista ennen sitä, et ois Korsosta mikään isompi bändi lähteny. Eikä se nyt et mekään oltais mikään tosi iso oltu, mutta kuitenkin. …Silloin oli hyvä semmonen Korsohype päällä. Monilla bändeillä. (mies synt. 1985)

Vantaalla on treenattu monenlaisissa paikoissa, joista mainittakoon ainakin nuorisotilat, koulut, Velmutalo, Hakkilan kontit, omakotitalojen takamökit, piha-aitat, autotallit, kellarit, tyhjennetty uima-allas… Bändin kotipaikan määräytyminen ei ole yksinkertainen asia. Joissakin tapauksissa bändin sanotaan olevan kotoisin sieltä, missä treenipaikkakin on. Tässä yhteydessä vantaalaiset lähiöt korostuvat, ollaan esimerkiksi Tikkurilasta, Korsosta...

Mutta usein kuitenkin vantaalaiset bändit profiloituvat ennemmin pääkaupunkiseutulaisena tai helsinkiläisenä bändinä. Varsinkin jos yksikin bändin jäsen on Helsingistä. Eräs 60-lukulainen bändi ei sanonut olevansa Helsingin maalaiskunnasta tai Vantaankoskelta, niin kuin todellisuudessa oli, vaan he esiintyivät helsinkiläisenä tai pääkaupunkiseutulaisena bändinä. Sama ilmiö on siis vahva edelleenkin. Toisaalta taas, jos bändin jäsenet tulevat eri puolilta, bändin leaderin asuinpaikka saattaa määrittää yhtyeen kotipaikan.

Parsley Inn esiintyi helsinkiläisenä bändinä, vaikka sen jäsenet solistia lukuunottamatta olivat Vantaalta kotoisin. Kuva Mikko Mäkelän yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Esikuvien vaikutus bändiharrastuksen aloittamiseen tai sen jatkamisen motivoimiseen on monille löytynyt lähitreenikseltä. Näistä idoleista meille on mainittu mm. Länsimäessä Slippers, Myyrmäen Arkissa Clifters, Balls, Smilers ja Ilola-Ruskeasanta –alueella Mind of Doll. Bändiherätys koetaan yleensä jo alakouluiässä ja ensimmäiset bändit kootaan lähiympäristön lapsuudenkavereista ja koulukavereista. Iän karttuessa, kun ”reviiri” laajenee, liikutaan isommalla alueella ja myös bändin maantieteellinen rakenne monimutkaistuu. Internetin tulo on hämärtänyt kaupunkien välisiä ja sisäisiä rajoja. Uusia jäseniä voidaan etsiä My Spacen, Facebookin tai muusikoiden.netin kautta.

On sitä yritetty ylittää rajoja ennenkin. Muistaaksemme tämä ilmoitus ei johtanut uusiin kiinnityksiin.
Lehtileike Liisa Uusitalon yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

 Vantaalaiselle rockelämälle on tyypillistä talkoohenki, mutta se ei yksin riitä. Tapahtumien järjestäminen vaatii lisäksi yhden tai kahden henkilön vahvaa työpanosta, esimerkkeinä Louhela Jam, Koisorock ja Ankkarockin alkuvuodet. Näillä henkilöillä (vantaalaisen rockin kummisedillä) on tärkeä rooli myös paikallisen bänditoiminnan eteenpäin viemisessä ja näihin liittyvien perinteiden siirtymisessä sukupolvelta toiselle. Sekä idästä ja lännestä löytyy tiiviitä yhteisöllisiä keskittymiä, kuten Velmutalo Koisotiellä, Hiekkaharjun nuorisotila 36, Korso Underground, Vaskivuoren lukio ja Arkki Myyrmäessä. Aineistoa käsitellessämme olemme huomanneet, että paikkoihin kiinnittyvä nuoruus ja niihin liittyvät sosiaaliset suhteet ovat osa yksilön identiteetin rakentumista.

Vernissan valtaus toukokuussa 1985. 

Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Matti Luumi.

Vantaalle aikuisiällä työn, ihmissuhteen tai opiskelun takia muuttaneet eivät välttämättä juurru samalle tavalla uudelle asuinalueelle kuin siellä lapsuus- ja nuoruusvuotensa viettäneet. Työpaikka ja sosiaalinen elämä voivat olla toisessa kaupungissa ja koti on silloin sananmukaisesti ”nukkumalähiössä”. Aikuistumisen kynnyksellä moni haluaa irtioton entisiin kuvioihin ja silloin usein muutto vaikka Helsinkiin tulee ajankohtaiseksi. Olemme panneet merkille, että kotikulmille jääminen ja paluumuutto eivät tapaamiemme rokkareiden keskuudessa ole harvinaisia ilmiöitä. Mutta on meille sanottu haastattelun sopimisen yhteydessä näinkin: ”Voi mua haastatella, mutta Vantaalle mä en tuu.”

Mitä vantaalainen identiteetti sitten on näin rockin silmin katsottuna? Olemme tutkimusprosessin edetessä huomanneet, että ensimmäinen Vantaalla varttunut lähiösukupolvi on tullut ns. nostalgiaikään, omat juuret alkavat kiinnostaa. Kultaantuneet nuoruusmuistot ja elämän mittaisen harrastuksen/elämäntavan syntyvuodet nivoutuvat tähän kaikkeen. Aineistomme valossa näyttää vahvasti siltä, että monille juuri näillä tekijöillä on ollut merkitystä identiteetin muotoutumisessa. Selvää lienee se, että Vantaalla asuminen jättää meistä jokaiseen jäljen, joka seuraa ainakin jollakin tavalla mukana, missä sitten ikinä kuljemmekaan.


Et mä oon tavallaan vähän ylpee, et voi sanoa, et on asunut nuoruutensa Vantaalla. Mun mielestä siinä on tavallaan enemmän särmää, kun kaikki haluaa asua niinku et "Kallion kulmilla". Niin kyl mä sanoisin, et Havukoski ja Koivukylä edustaa enempi työläiskaupunginosaa.(nainen synt. 1964)

Kyl mä kehtaan sanoa, et mä oon Vantaalta ja tavallaan oon ylpee silleen niinku vantaalaisuudesta. Että tota... miks ei. (mies synt. 1971)

Haastattelussa olevien tutkijoiden paikallisidentiteetit ovat vahvasti Vantaalla, vaikka eivät kiinnitykään erityisesti mihinkään treenikämppään.