Eba - ”aito lähiöjätkä”

Rock’n Vantaa haastateltavia on alusta asti haalittu perinteisellä lumipallomenetelmällä. Alkuun päästiin Annan Vantaanjoen musiikkilukion aikaisilla tutuilla, joille lähti Facebook-viesti marraskuussa 2011. Viestissä kyseltiin kiinnostusta haastatteluun. Yksi heistä vastasi:

Kysykää Ebalta, se tietää kaiken Vantaa rockista.

Tomi ”Eba” Mäkysen haastattelu sovittiin heti alkuvuoteen museolle, jonne hän otti mukaan Clifters-kitaristi Lare Murtomaan, ”jolla on varmasti paljon kokemuksia Länsi-Vantaan musatouhuista ennen muakin. 70-luvulta asti soittanut kitaraa. :)”. Kun Laren musadiggailut ja sitä myötä soittaminen olivat jo hyvässä vauhdissa, ekaluokkalainen Eba muutti Otaniemestä Myyrmäkeen vuonna 1975.

Oma musainnostus sai alkunsa Elviksestä, ja koska Elviksellä oli kitara, Ebankin oli sellainen saatava. Ensimmäinen bändi, Boppin’ Dynamites, perustettiin 1980. Alun rockabilly vaihtui myöhemmin punkkiin, mikä näkyi vaatetuksessa ja hiustyylissä.

EBA: Mut kylhän se sitten täyty näyttääkin siltä, et mitä niin kuin harrastaa. Ja sit kun oli punkkari, niin sit oli kyl punkkarinkin näköinen, et siihen vaatetukseen. Aika pitkälle se musiikki siihen aikaan oli tärkeetä, ainakin mulle.

Eba vauhdissa MFA-bändin aikoihin vuonna 1987. Kuva Tomi Mäkysen yksityiskokoelma.

Pystytukkapunkkarikauden jälkeen hiukset ovat saaneet kasvaa ja intin jälkeen niitä ei ole leikattu ollenkaan. Yhdeksänkymmentäluvun taitteeseen osuu monta muutakin tulevaisuuden kannalta merkityksellistä asiaa. Esimerkiksi bändirintamalla oli useita projekteja: MFA, Telephone Combo, Breeze, Smilers… Myös uravalinta alkoi hahmottua, kun Eba päätyi Myyrmäen nuorisotila Arkkiin Sir Elwoodin Juha Lehden avuksi. Juhan siirryttyä Vernissaan, Eba otti ohjat käsiinsä musiikkipuolesta vastaavana nuorisotyöntekijänä.

Museoalalla on hiljattain herätty verkostoitumisen tuomiin mahdollisuuksiin, mutta Eballe Hanki kavereita -metodi ei ole ollut vieras koskaan. Päästessään koeajalle Arkin nuoriso-ohjaajaksi, hän ensitöikseen pisti pystyyn Daddy’s Cool Rock -konsertin.

EBA: Heti Ballsit soittaa ja jotain Froikkareit tyyliin. Isoja tämmösii, kun oli suhteita. Ja sitten ne katto, et kyl toi jotain osaa ja sit mut vakinaistettiin.

Museotermein sanottuna Eba on kotiseutuihminen. Opiskeluvuodet ulkomailla riittivät muualla kuin Länsi-Vantaalla asumisesta. Smilers-kitaristina Eba vaikutti vuodet 1991–1997, mutta yhtyeen siirtyessä keikkailemaan Eestiin, Eba jäi Suomeen. Species-yhtye, työ Studio Arkissa ja nuorten parissa vetivät pidemmän korren. Eban studiosta on monen muusikon ura saanut alkustartin.

Siitä se alko. Kysyin siltä, että voisko mahdollisesti tehdä omaa demoa myös. Eba oli tietenkin heti messissä ja tehtiinkin sit mun omia biisejä pienessä kopissa neliraiturilla. Siinä myös jammailtiin jne. Tutustui heti myös vanhempaan soittajakaartiin. Juteltiin paljon ja sanoinkin Eballe, että soittohommat kiinnostaa mua eniten. Se omalta osaltaan jeesas siinä, että pääs jammailemaan hyvien tyyppien kanssa. (mies synt. 1974)

Esimerkiksi vantaalaiset Mind of Doll ja Caroline äänittivät ensimmäisiä demojaan Eban tehtaassa. Nämä bändit ovat jääneet Eban mieleen monestakin syystä.

EBA: Se asenne, mil ne vetää sitä, soittaa niinku täydellä sydämellä ja meiningillä, niin kyl se vaan jotenkin sitten. Mind of Dollistakin huomas, et jos noi jatkaa tosta, niin kyl sieltä vielä tulee kovaa kamaa. Ja Visahan oli jo silloin tosi hyvä laulaja. Sen ääni oli... et miten joku voi noin nuori kundi lähtee tommonen Kurt Cobain -soundi. (naurahtaa) Kateellisena kuuntelin.

Eba Studio Arkissa keväällä 2013. Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Anne Kurki.

Mutta kyllä Ebaakin arvostetaan. Pieni kyselykierros Arkin entisten ja nykyisten käyttäjien keskuudessa osoittaa, ettei Länsi-Vantaan rockskene olisi 1990- ja 2000-luvuilla ollut niin aktiivinen kuin se oli, ilman Ebaa. Tämän myrtsiläisen rocklegendan vaikutus nuorten bänditoimintaan on kiistaton.

Noina aikoina tajusin kuinka iso vaikutus Eballa on nuorten soittajien keskuudessa ja on edelleen. Se kannustus ja usko siihen oman jutun tekemiseen on jotain mitä ei voi fyrkalla lunastaa. (mies synt. 1974)

Eba on Länsi-Vantaan musahommien isoveli, ellei jopa Isä. Mua ja mun bänditoimintaa Eba on henkilökohtasesti aina jeesannu ja tukenut tosi pienestä asti. Päästi Carolinen treenaamaan Arkin treenikselle, vaikka periaatteessa silloin siellä ei ollut ees tilaa. Antanu äänittää kaikkea mahollista sen studiossa ja jeesannu hyvillä vinkeillä...Se on jotenki tuntunu aina hiffaavan, et mun tekemisissä on jotain syvempää, kuin pelkkä harrastus. Eballe on voinu puhua aina mistä tahansa, myös keikkailun lieve-ilmiöiden vaikutuksista yms. (mies synt. 1988)

Eba Species-yhtyeen kitaristina 2000-luvun vaihteessa. Kuva Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Leo Heng.

Eballe musiikki ja työ ovat yhtä. Duunin ja vapaa-ajan erottaminen tässä hommassa on vaikeaa. Hyvänä esimerkkinä on Louhela Jam, joka sai alkunsa Vantaan kaupungin järjestämän Vantaa rappaa ja rokkaa -kiertueen pohjalta. Tosin, siinä missä se keräsi yleisöä niukahkosti, niin Louhela Jameilla oli jo ensimmäisenä vuonna 1 000 kuulijaa, jotka löysivät tiensä Jokiuomanpuistoon jammailemaan.

EBA: Meillä oli pienet laulukamat, niin ei ne riittänyt taas mihinkään, mut se oli mageeta, kun ne tuli kuitenkin siihen ihan lähelle ja sit oli semmonen tosi hyvä meininki. Ja sitten totta kai mietittiin, et joo tehään ens vuonna uudestaan.

Eban suunnittelema Louhela Jam -juliste vuonna 1998. Juliste Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, kuva Vantaan kaupunginmuseo. 

Ja niin sitten tehtiin ja monta kertaa vielä tämän jälkeenkin yli 20 vuoden ajan. Eba on viime vuosina tehnyt tilaa nuoremmille ja siirtynyt taustalle seurailemaan tapahtuman järjestämistä ”kummisedän” roolissa ja omalle tyylilleen uskollisena. 

Backstage-passi Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Hahmona Eba on pitänyt linjansa läpi vuosien ja edustaa omaa old school -tyyliään järkähtämättä, mistä osaa kyllä repiä huumoria itsekin. Jääräpäinenhän se tosin on kuin mikäkin, mutta se on varmaan auttanut rokkihommia tahkotessa. (nainen synt. 1974)

Mutta mikä on Eban mielestä bänditoiminannan merkitys, miksi sen eteen kannattaa tehdä töitä? Bänditoiminta tarjoaa nuorille jonkin tärkeän jutun, jossa he saavat toteuttaa itseään. Ja Eballekin nuorten treenien kuunteleminen antaa mahdollisuuden yllättyä, innostua ja diggailla, varsinkin jos soittimista lähtee ”rehellistä” rockia, musiikkia, joka tarjoaa sukupolvien väliset rajat ylittävän yhteisen kokemuksen.  

Eba Arkissa maaliskuussa 2013. Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Anne Kurki.

Ebasta sanottua...

Tekevätkö vaatteet rokkarin?

Yllätykseksemme meitä pyydettiin puhumaan eräälle Helsingin yliopiston järjestämälle kurssille Rock'n Vantaa -hankkeen viestinnästä. Toiveena oli, että kertoisimme ihan konkreettisista viestintätavoista, esimerkkinä liikkumisemme festareilla ja keikoilla museon valkoiset T-paidat päällä. Paidat eivät istuvuutensa puolesta yllä ehkä ihan suosikkivaatteidemme listalle, mutta paidan välittämä viesti on meille tärkeä. Paitojen ansiosta havainnointi- ja dokumentointityö tapahtuu avoimesti ja meille on ollut helppo tulla juttelemaan. Samalla Vantaan kaupunginmuseo ja Rock’n Vantaa -hanke saavat näkyvyyttä siellä missä pitääkin, niiden ihmisten keskuudessa joita toiminta koskettaa.

Pukeutumisesta puheen ollen, minkälaista viestiä vantaalaiset rokkarit ovat vaatevalinnoillaan vuosikymmenten aikana välittäneet? 1960-luvulta asti on ainakin ollut merkitystä sillä, että rock näkyy ulospäin. ”Tottahan me oltiin vähän modseja olevinamme”. Päällä oli esimerkiksi pillifarkut, jotka kuvionsa puolesta näyttivät kuulemma ihan kokolattiamatolta. Esikuvat ovat alusta asti tulleet pääasiassa ulkomailta, Englannista ja Amerikasta. The Careless -bändin pojat muistelivat vaikutteitaan jalkinevalinnoissaan:

Tulee nyt mieleen, et jotain suoria kopioita oli nää Beatles-bootsit, mutta yhteen aikaan meillä oli ihan yhtenäiset semmoset bleiserit. (mies synt. 1947)

Meil oli kyllä tota aika vähän yhtenäisii, että ne Beatles-kengät oli tietysti ja niitä kun ei kehdannu kerralla, kerran viikossa suutarille ja sentti lisää, parhaimmillaan vissiin seitsemän sentin korko niissä. (mies synt. 1946)

Tikkurilalainen Barbed Wires 1960-luvulla. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Anna-Liisa Nupponen.

Oma tyyli oli 60-lukulaisten keskuudessa enemmän tai vähemmän hakusessa eikä kapinallisuudesta vielä, ainakaan näin jälkeenpäin katsottuna, voida puhua. Rockmusiikki oli kuitenkin osa uudenlaista, kansainvälisempää nuorisokulttuuria ja edusti siksikin jotain, mitä aikaisemmin ei oltu nähty. Tätä pyrki hyödyntämään esimerkiksi Marimekon perustaja Armi Ratia, joka pyysi tikkurilalaistaustaista Tin roof -yhtyettä esiintymään Bökarsin tilalle. Alkutekijöissään oleva rokkarilook muutettiin tosin heti alkumetreillä hipahtavammaksi, sillä ”kukkaisteema” sopi paremmin Ratian suunnitelmiin. Bändin pojat saivat jokaisen keikan aluksi uudet Marimekko-paidat, koska edelliselle kerralla päällä olleet paidat olivat aina jääneet kotiin. Hieman poikia hävetti, juhlien hippiteema kun ei ollut yhtään omaa tyyliä, mutta kiltisti paidat kiskottiin ylle.

Markkinointilähtöisen ja auktoriteettien määrittelemän raitapaitapukeutumisen välittämä viesti oli jotain aivan muuta kuin mitä aineistostamme on seuraavilta vuosikymmeniltä luettavissa.

Lähiörockin alkuaikoina 1970- ja 80 -luvuilta löytyy useampikin kommentti siitä, kuinka vaatteet esimerkiksi kuvasivat monien alueella asuneiden perheiden sosioekonomista asemaa: rahaa vaatteisiin oli niukasti ja vaatteet kulutettiin loppuun ennen kuin ostettiin uusia.

Varsinkin, kun on katellu jotain vanhoja valokuvia, mis on sitä jengiä, ni enemmän näyttää sellaselta romanikerjäläislaumalta, ku joltain fiftariporukalta. No, se oli semmosta lähiöaluetta ja väittäisin et vanhempien tulotaso ei yltänyt ihan sanotaanko nyt Eiran vastaavien perheiden tulotasoon. Siel oli vaan tapana kuluttaa vaatteet ja kengät loppuun. Et se siin oli ero, uusii kenkii ei ostettu ennen, kun ne vanhat oikeesti hajos jalkaan. (mies synt. 1967)

Tokela Länsimäessä vuonna 1985. Kuva Repa Nurmen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseon kokoelma. Kuvaaja Repa Nurmi.

Pukeutuminen samantyylisiin vaatteisiin korosti kuulumista tiettyyn nuorisoporukkaan. Alueelle muuttanut ei välttämättä heti tiennyt sopivaa pukeutumiskoodia, mutta perehdytys aiheeseen hoidettiin esimerkiksi näin:

No selitettiin sille, et perjantaisin ostetaan aina pussikaljaa ja sipsejä ja mennään tohon Länsärin koulun taakse, siin on sellanen leikkikenttä ja metsä. Siel saa meluta ja ryypätä rauhassa. ”Aijaa, mäkin tuun sit perjantaina sinne”. Ja kaveri tuli paikalle ja pamahti sinne semmosessa edvardiaanisessa teddy boy -lookissa. Sil oli semmoset kiiltävät mustavalkoset läskipohjakengät ja tämmönen teddy boy edvardiaaninen asukokonaisuus päällä samettikauluksineen ja kravatteineen. Se oli ku jostain kiiltokuvasta ja me ollaan niinku siellä, et joku hiha meinaa irrota rotsista ja farkuissa on enemmän reikää kun kangasta ja bootsit on jollain nitojalla ja teipillä laitettu kasaan. Räjähdettiin nauruun ihan heti, et ”Ootsä nyt ihan varma, et haluut tulla noissa vetimissä tänne koulun taakse, mis varmaan illalla painitaan?” Oisko ollu seuraava viikonloppu niin tää kaveri tuli, jostain se oli ittelleen taikonu ittelleen semmoset rähjäset farkut ja vähän huonokuntoisen farkkutakin ja sit se istukin porukkaan ihan hyvin.…Tosiasiassahan me oltiin tietenkin kateellisia, et ”Vau mitkä kledjut sul on, et pieni varoituksen sana on paikallaan, noissa saattaa olla oksennusta sit yöllä, nois sun kamppeissa.” (mies synt. 1967)


Länsäriläisiä nutan edessä 1980-luvulla. 
Kuva Sampo Sakari Korhosen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

  
Yhtenä määräävänä suunnannäyttäjänä pukeutumiselle oli musiikki, jota kuunneltiin. Genren mukaisella ulkonäöllä tehtiin näkyväksi se, minkä musasuunnan takana seisottiin. Varsinkin 1970- ja 1980-lukujen vaihteen molemmin puolin oli eri tyylisuuntien välillä tiukkojakin vastakkainasetteluja eivätkä ryhmien väliset yhteenotot olleet harvinaisia.

...mut kylhän se sitten täyty näyttääkin siltä, et mitä niin kuin harrastaa. Ja sit kun oli punkkari, niin sit oli kyl punkkarinkin näköinen, et siihen vaatetukseen se aika pitkälle se musiikki siihen aikaan niin kuin oli tärkeetä, ainakin mulle. … Mutta niinku kyl se musa sen määräs sen vaatetuksen. (mies synt. 1968)

Koisotiellä on vuosikymmenten aikana nähty erilaisia pukeutumistyylejä. Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Oma tyyli on haluttu säilyttää, vaikka se olisi tarkoittanut auktoriteettien uhmaamista, tai ehkä juuri siksi. Eräs haastateltavamme kertoi, että kouluaikoina ei liikuntatunneillekaan menty tuulipuvussa tai verkkareissa vaan farkut jalassa. Yksilöllisyys oli kuitenkin monesti näennäistä ja korostui lähinnä suhteessa ulkomaailmaan. Valokuvat paljastavat, että bändiporukan tai ”musadiggarijengin” tyylivalinnat tietyillä vuosikymmenillä olivat aika samankaltaisia. Joskus joku bändin jäsen on halunnut ottaa ohjailevan roolin muidenkin kuin oman pukeutumisen suhteen. Häntä on joko kuunneltu tai sitten ei. Oma tyyli on aika henkilökohtainen juttu, eikä pukeutuminen kaikille edes ole kovin tärkeää.

Ei, me ei mietitty sitä yhtään. Mä oon miettiny sitä, että mä varmaan en ois mihinkään tyttöbändiin oikeen pystynytkään, koska ehkä siel ois ollu jotenki enemmän tää niinku ”mitä mä laitan päälle” -osasto. Kyl siit aina, kun oli keikka tulos, niin joku saatto kysyy jotain ”Mitä te laitatte?” ja kaikki oli vähä sillee, et ”No, ei me hei tiietä”. Et ei se nyt meille ollu ehkä se ykkösprioriteetti. Kyl täs nyt ehkä vähän naiskeulakuvana joutuu aina vähän… Emmä ees muista, mitä mul on ollu päällä keikoilla. (naurahtaa) (nainen, s. 1974)

Toisin kuin edellä ”puhuneelle” naisrokkarille, on yleisöstä erottuminen ollut yksi keikkapukeutumisen tavoitteista. Jo ”legendaarisen Tipi Järvisen” muistetaan sanoneen, että ”pitää aina pukeutua paremmin kuin toi yleisö, kun sä meet lavalle” ja tämä ajatus on ollut monen muunkin vantaalaisen rokkarin ohjenuorana.

Mul oli jotenkin olennaista aina se, et ei niinkään se, et se soittotaito tai semmonen juttu, vaan et se staili oli se tosi tärkee juttu. Et se bändi, jos se esiinty, niin sen piti näyttääkin joltain, et se niinku erottuu siit yleisöstä. Niin siitä mä jaksoin niinku jauhaa aina. (mies synt. 1974)

Smilers vuonna 1994. 
Kuva Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Omaa, musatyyliin sopivaa ja persoonallista rokkarilookkia hahmottaessa on koluttu myös vintit ja kirpparit, onpa käyty vanhempien vaatekaapeillakin. Erityisesti tämä edellisen sukupolven asujen uusiokäyttö yhdistää yllättävästi eri vuosikymmenten rokkarinuorisoa, eikä siis ole pelkästään 90-luvun ja lama-ajan juttu.

Vaatteethan me ostettiin kirppareilta. Ja sit oli aika semmosta... Siinä oli aika jännää semmosta, kun musta siinä oli ehkä vähän semmosta hippihakusuutta. ...Niin ja silloin 90-luvun alussa alko noi kirppikset muutenkin yleistymään, niin sit alko löytää kaikennäköisiä rytkyjä ja sit kaikkee semmosia sata vuotta vanhoja nahka- ja mokkatakkeja ja mielellään vähän liian kireitä. Et sit kaikki isänkin vanhat 70-luvun rotsit kaivettiin kaapeista. (mies synt. 1974)

Relayer Shadow Clubilla 1990-luvulla. 
Kuva yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Vuodenvaihteen Iltalehti (3.1.2013) antoi pukeutumisvinkkejä tämän kevään trenditietoisimmille. Jutussa kerrotaan, että astetta rockimpi tyyli jatkaa voittokulkuaan myös tänä vuonna. Kuvailujen perusteella lehden markkinoimassa rocktyylissä on yllättävän paljon yhtymäkohtia edellä käsiteltyyn ”ajattomaan” rokkarilookkiin. Lehden mukaan rock-stailiin kuuluvat farkut, niitit ja näyttävät korut sekä ”raju nahka”. Rock-tyyli asustetaan näyttävin statement-koruin ja punatuin huulin. Kauden muodissa on lehden mukaan kyse kontrasteista, rähjäinen nahkarotsi yhdistetään siistimpään alaosaan ja myös erilaiset tekstuurit valloittavat.

Mutta kuinka ”rokisti” tavis voi pukeutua olematta naurettava? Riittävätkö vaatteet ja oikeanlainen ulkoinen look tekemään kenestä tahansa rokkarinnäköisen?

Kyl se mun mielestä on kuitenkin rockissa se asenne. ...Ei se oo oikeestaan kuitenkaan vaatetuksesta kiinni, et kyl se niin kuin huokuu se rokki muutenkin. Ja tavallaan varsinkin sit, kun sä soitat tai tälleen näin. Kyllä sit jos näkee jonkun, joka on käynyt oikeen Back Streetistä uudet niittivyöt ja uuden nahkatakin, niin kyllä sen näkee, et ei se oo niin kuin aitoa. Et ei se oo mulle ainakaan ollut ikinä niin kuin ensisijainen juttu se pukeutuminen. Et nyt tuntuu, et jotkut käy ekaks ostamassa vaatteet ja sit alkaa vasta miettiä, mistäköhän musasta mä tykkään? Kyl se tavallaan näkyy mun mielestä ulospäin se rock siihen enempää keskittymättä. -- Mut en mä silti tuulipuku päällä lähde tonne niin kuin... (mies synt. 1971)
 

Yksi tunnistettava ja monia yhdistävä rokkaristaili tuntuu olevan farkut, T-paita ja pitkä tukka. Tätä lookkia mekin suosimme. Bändi- ja festari-paidat ovat ainakin tulleet tutuiksi museokokoelmiemme karttuessa, eikä rockin pääväristä liene epäselvyyttä.

   

KIITOS KAIKILLE LAHJOITTAJILLE! :)