Rokkari, mistä oletkaan kotoisin?

Puhuimme viime viikolla kaupunginmuseon järjestämässä identiteetti-seminaarissa Tikkurilan lukiossa. Emme malta olla jatkamatta ajankohtaisen aiheen puintia myös blogissamme.

Vantaan poikittaisliikenne niin maantieteellisesti kuin ajallisestikin on pitkä. Rock’n Vantaa -aineistossa tämä ilmenee vahvasti jo 1960-luvulta lähtien, jolloin esimerkiksi Länsi-Vantaalta (silloinen Helsingin maalaiskunta) ei päässyt Tikkurilaan muuten kuin vaihtamalla linja-autoa Helsingin pitäjän kirkonkylässä. Vielä nykyäänkin matka kaupungin laidalta laidalle kestää kauemmin kuin laidoilta Helsinkiin. Paikallisjunien suunta sekä idässä että lännessä vie Helsingin keskustaan, missä ovat aina sijainneet myös tärkeimmät keikkapaikat.

Vantaankoskelainen The Careless esiintymässä Vantaanjoen koululla 1960-luvun puolivälissä. 
Kuva Matin Eklundin yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Aineistossamme näkyy myös selvästi kaupungin jakautuminen Itä- ja Länsi-Vantaaseen. Tästä jaosta on jopa eräässä haastattelussa käytetty ilmaisua ”berliinin muuri”. Eri alueiden välillä on ollut ennakkoluuloja. Esimerkiksi vuosituhannen vaihteessa tikkurilalaisen nuoren näkökulmasta Myyrmäki oli pelottava paikka, minne ei mielellään eksytty. Kotibileisiin pyrkijöiden kohdalla mietittiin tarkkaan, missä päin asuvia kelpuutettiin mukaan. Jos tuli Länsi-Vantaalta jäi oven ulkopuolelle. Tikkurilassa 1980-luvulla turpiinsa saanut länsimäkeläinen taas kuvaili Tikkurilaa ”paskaksi paikaksi”. 1990-luvun nuori länsivantaalainen kertoo näin:

Mut kyl me pysyttiin hyvin kaukana täältä idästä jotenkin. Kyl me tunnettiin tiettyi tyyppei ja sit pyörittiin joskus keikoilla noissa kapakoissa, mut me ei haluttu olla missään tekemisissä niitten kanssa, koska ne jotenkin… Se oli niin vahva se rajoitus idän ja lännen välillä. Pidettiin itteemme jotenkin niinku sofistikoituneempina (naurahtaa) tai jotain muuta typerää. (mies synt. 1974)

Saa nähdä, miten Kehä III:n parannus, Kehärata ja Keski-Vantaan asuttaminen vaikuttavat tulevaisuudessa. Ainakin Keski-Vantaalla nyt kasvavan nuorisosukupolven kohdalla vanha ”kaksi kaupunkia” -ajattelutapa näyttäisi olevan hälvenemään päin. Kun kysyimme asiaa 15-vuotiaalta kartanokoskelaiselta, vastaus oli:

Mä en oo ikinä kuullukkaa mitää Länsi-Vantaa, Itä-Vantaa -juttuu. … En mä oo ikinä ajatellu asiaa. Mä en ees tiedä, missä päin Vantaata mä sijaitsen. (mies synt. 1997)

Vuosikymmenten aikana on eri alueiden lähiöidentiteetissä ja tämän pohjalta syntyvissä rock-keskittymissä havaittavissa samankaltaisia piirteitä. Esimerkiksi 1980-luvun Länsimäkeä ja 2000-luvun Korsoa yhdisti maantieteellinen sijainti kaupungin laidoilla, vahva me-henki tiettyjen nuorisoryhmittymien kesken sekä rosoisen maineen kääntäminen rikkaudeksi.

Länsimäen raitilla 1980-luvulla. Kuva Sampo Sakari Korhosen yksityiskokoelma, 
reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Sampo Sakari Korhonen.

Länsimäessä oli siinä mielessä erikoista se, että se oli kauheen vahva identiteetti silleen, et jengi halus olla Länsäristä. Ne oli tosi ylpeitä siitä, tai ainakin meidän piirissä. Oltiin niinku Länsäri-hulluja. Me ollaan kaikkein hulluimpia tässä maailmassa. (mies synt. 1966)

Me oltiin vahvasti kyl Korsosta. …Koska en mä en muista ennen sitä, et ois Korsosta mikään isompi bändi lähteny. Eikä se nyt et mekään oltais mikään tosi iso oltu, mutta kuitenkin. …Silloin oli hyvä semmonen Korsohype päällä. Monilla bändeillä. (mies synt. 1985)

Vantaalla on treenattu monenlaisissa paikoissa, joista mainittakoon ainakin nuorisotilat, koulut, Velmutalo, Hakkilan kontit, omakotitalojen takamökit, piha-aitat, autotallit, kellarit, tyhjennetty uima-allas… Bändin kotipaikan määräytyminen ei ole yksinkertainen asia. Joissakin tapauksissa bändin sanotaan olevan kotoisin sieltä, missä treenipaikkakin on. Tässä yhteydessä vantaalaiset lähiöt korostuvat, ollaan esimerkiksi Tikkurilasta, Korsosta...

Mutta usein kuitenkin vantaalaiset bändit profiloituvat ennemmin pääkaupunkiseutulaisena tai helsinkiläisenä bändinä. Varsinkin jos yksikin bändin jäsen on Helsingistä. Eräs 60-lukulainen bändi ei sanonut olevansa Helsingin maalaiskunnasta tai Vantaankoskelta, niin kuin todellisuudessa oli, vaan he esiintyivät helsinkiläisenä tai pääkaupunkiseutulaisena bändinä. Sama ilmiö on siis vahva edelleenkin. Toisaalta taas, jos bändin jäsenet tulevat eri puolilta, bändin leaderin asuinpaikka saattaa määrittää yhtyeen kotipaikan.

Parsley Inn esiintyi helsinkiläisenä bändinä, vaikka sen jäsenet solistia lukuunottamatta olivat Vantaalta kotoisin. Kuva Mikko Mäkelän yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Esikuvien vaikutus bändiharrastuksen aloittamiseen tai sen jatkamisen motivoimiseen on monille löytynyt lähitreenikseltä. Näistä idoleista meille on mainittu mm. Länsimäessä Slippers, Myyrmäen Arkissa Clifters, Balls, Smilers ja Ilola-Ruskeasanta –alueella Mind of Doll. Bändiherätys koetaan yleensä jo alakouluiässä ja ensimmäiset bändit kootaan lähiympäristön lapsuudenkavereista ja koulukavereista. Iän karttuessa, kun ”reviiri” laajenee, liikutaan isommalla alueella ja myös bändin maantieteellinen rakenne monimutkaistuu. Internetin tulo on hämärtänyt kaupunkien välisiä ja sisäisiä rajoja. Uusia jäseniä voidaan etsiä My Spacen, Facebookin tai muusikoiden.netin kautta.

On sitä yritetty ylittää rajoja ennenkin. Muistaaksemme tämä ilmoitus ei johtanut uusiin kiinnityksiin.
Lehtileike Liisa Uusitalon yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

 Vantaalaiselle rockelämälle on tyypillistä talkoohenki, mutta se ei yksin riitä. Tapahtumien järjestäminen vaatii lisäksi yhden tai kahden henkilön vahvaa työpanosta, esimerkkeinä Louhela Jam, Koisorock ja Ankkarockin alkuvuodet. Näillä henkilöillä (vantaalaisen rockin kummisedillä) on tärkeä rooli myös paikallisen bänditoiminnan eteenpäin viemisessä ja näihin liittyvien perinteiden siirtymisessä sukupolvelta toiselle. Sekä idästä ja lännestä löytyy tiiviitä yhteisöllisiä keskittymiä, kuten Velmutalo Koisotiellä, Hiekkaharjun nuorisotila 36, Korso Underground, Vaskivuoren lukio ja Arkki Myyrmäessä. Aineistoa käsitellessämme olemme huomanneet, että paikkoihin kiinnittyvä nuoruus ja niihin liittyvät sosiaaliset suhteet ovat osa yksilön identiteetin rakentumista.

Vernissan valtaus toukokuussa 1985. 

Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Matti Luumi.

Vantaalle aikuisiällä työn, ihmissuhteen tai opiskelun takia muuttaneet eivät välttämättä juurru samalle tavalla uudelle asuinalueelle kuin siellä lapsuus- ja nuoruusvuotensa viettäneet. Työpaikka ja sosiaalinen elämä voivat olla toisessa kaupungissa ja koti on silloin sananmukaisesti ”nukkumalähiössä”. Aikuistumisen kynnyksellä moni haluaa irtioton entisiin kuvioihin ja silloin usein muutto vaikka Helsinkiin tulee ajankohtaiseksi. Olemme panneet merkille, että kotikulmille jääminen ja paluumuutto eivät tapaamiemme rokkareiden keskuudessa ole harvinaisia ilmiöitä. Mutta on meille sanottu haastattelun sopimisen yhteydessä näinkin: ”Voi mua haastatella, mutta Vantaalle mä en tuu.”

Mitä vantaalainen identiteetti sitten on näin rockin silmin katsottuna? Olemme tutkimusprosessin edetessä huomanneet, että ensimmäinen Vantaalla varttunut lähiösukupolvi on tullut ns. nostalgiaikään, omat juuret alkavat kiinnostaa. Kultaantuneet nuoruusmuistot ja elämän mittaisen harrastuksen/elämäntavan syntyvuodet nivoutuvat tähän kaikkeen. Aineistomme valossa näyttää vahvasti siltä, että monille juuri näillä tekijöillä on ollut merkitystä identiteetin muotoutumisessa. Selvää lienee se, että Vantaalla asuminen jättää meistä jokaiseen jäljen, joka seuraa ainakin jollakin tavalla mukana, missä sitten ikinä kuljemmekaan.


Et mä oon tavallaan vähän ylpee, et voi sanoa, et on asunut nuoruutensa Vantaalla. Mun mielestä siinä on tavallaan enemmän särmää, kun kaikki haluaa asua niinku et "Kallion kulmilla". Niin kyl mä sanoisin, et Havukoski ja Koivukylä edustaa enempi työläiskaupunginosaa.(nainen synt. 1964)

Kyl mä kehtaan sanoa, et mä oon Vantaalta ja tavallaan oon ylpee silleen niinku vantaalaisuudesta. Että tota... miks ei. (mies synt. 1971)

Haastattelussa olevien tutkijoiden paikallisidentiteetit ovat vahvasti Vantaalla, vaikka eivät kiinnitykään erityisesti mihinkään treenikämppään.

Ikuinen nuoruus?

Puolisen vuotta sitten eräs haastateltavamme kertoi meille tunnelmiaan päädyttyään jututettavaksemme Vantaan kaupunginmuseon kuva-arkistoon. Edellisenä viikonloppuna bändi oli ollut soittamassa eräässä rannikkokaupungissa ja päättänyt jatkaa hyvin menneen keikan draivissa paikallisessa yökerhossa. Parikymppisten suosima kuppila oli kuitenkin laukaissut ikäkriisin 60-luvulla syntyneessä muusikossa. Setäoloa ei voinut välttää. Tämä ikävä fiilis oli päällä vielä maanantaina, kun Rock´n Vantaan nimissä otimme yhteyttä. Rokkari kertoi, että ensimmäinen ajatus oli, että ”Voi ei, nyt mut sitten halutaan museoida, seuraavaksi varmaan kääritään jo käärinliinoihin!” Hautajaisrituaalien sijaan tarjosimme kuitenkin vain kahvia.

Olemme panneet merkille, että tämä museoimismielikuva on saattanut vaivata joitakin muitakin haastateltaviamme, ainakin jos puhutaan varsinaisen nuoruusiän jo taakseen jättäneistä rokkareista. Mutta mitä se taas tarkoittaa käytännössä? Bänditoiminnassa nuoruudella on keskeinen rooli. Se, että päätyy soittajaksi ja saa ns. herätyksen rocktouhuihin vaatii otollisen iän. Bänditoiminnan siemen kylvetään teini-iässä.

En mä usko, et se myöhemmin enää. Ei se yleensä mee silleen, et sit jossain vaiheessa, et ”oispa muuten siistii.” Kyl sitä pitää tehä… Se vähän niin kuin tarttuu se… pitää tarttuu silloin teini-iässä, et se jää päälle tai sit se jää pois… Varmaan on semmosia ihmisiä, jotka aloittaa soittaa myöhemmin tai ottaa sen niin kuin uudestaan, mut mä luulen, et ne on kuitenkin semmosia ihmisiä, jotka on kuitenkin silloin jo nuorempana jotenkin päässyt sisään siihen hommaan ja silleen ehkä sinne jäänyt joku itu… (mies synt. 1963)

Hiekkaharjun 36 on ollut monen aloittelevan nuorisobändin treenipaikka. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Pekka J. Heiskanen.  

Tai jo aikaisemmin, sillä rockista on tullut kaikenikäisille sopiva harrastus. Vantaalla soittamisen voi aloittaa vaikka rokkimuskarissa, lisäksi koulujen bändikerhot alkavat pyöriä jo alaluokilla. Rockia ei liitetä enää automaattisesti vain nuorisokulttuuriin sopivaksi kapinoinnin välineeksi vaan siitä on tullut mainstreamia musiikin kuuntelua, kuten esimerkiksi varta vasten lapsille suunnattu rockmusiikkiteollisuus osoittaa. Musiikkigenret voivat tosin edelleen kohahduttaa, mutta eivät välttämättä enää sukupolvien välillä. Vanhemmat ja lapset saattavat innostua samantyylisestä musiikista ja vaikutteet liikkuvat myös alhaalta ylöspäin.

Mun faija on enemmän just kasaria ja sillä on just kaikki Motörheadit ja Priestit ja tälläset. Mut tota se on sit periaatteessa vähän oppinut multa niitä vähän rankempia bändejä, et se tykkää nyt mun ansiosta Slayerista ja näistä ja Sepulturasta. Et se vähän meni sillain, et mä aloin kuuntelemaan agressiivisempaa musiikkia, niin sekin alkoi pikkasen innostuu. (mies synt. 1997)

Rock-konserteista on tulossa koko perheen tapahtumia keskieurooppalaiseen tyyliin. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Rock ihannoi ikuista nuoruutta. Nuorena pysyy, kun pukeutuu asianmukaisesti, puhuu oikeilla termeillä ja pystyy viettämään aikaa eri-ikäisten nuorten kanssa. Se on se asenne, mikä ratkaisee. Ei ikä.

Se täs soittohommassa on just jännää, et tulee aika paljon hengattuu niinku paljo nuorempien kanssa, sitte ku ne soittaa, ni sä et oikeestaan ees aattele sitä. Esimerkiks sen Joonaksen kans, mä en aattele sitä, et se vois olla mun poika periaatteessa. Tai voiskin olla, se on mua melkein 20 vuotta nuorempi, 18 vuotta nuorempi. Täs soittohommassa on se jännä, ettei sil oikeestaan oo mitään väliä. (mies synt. 1971)

Mutta milloin nuoruus sitten loppuu? Nuoruuden määritteleminen tiettyyn ikään ei ole yksiselitteistä. Kun nuoruus alkaa yhä aikaisemmin ja sen päättymistä voidaan venyttää hyvinkin pitkään, puhutaan pidentyneen nuoruuden kulttuurista. Yksi tärkeä rajapyykki on täysi-ikäisyyden saavuttaminen, vaikka se tapahtuukin jossain siellä nuoruusiän keskivaiheilla.

Mut sit sekin, että ihan silloin alkuaikoina, kun pääs sielt koulu- ja nuorisotilakuvioista niin kuin oikeeseen, niin kuin ravintolamaailmaan, kun täytti ite 18 ja pääs niin kuin isojen poikien juttuihin, niin se oli hirvee niin kuin askel siihen. Se motivoi meidän bändin… se motivoi sen ihan toisella tavalla. Ja sit, kun näki, et nää kaikki aikuiset, vanhemmatkin, ne diggaa meidän musaa. Ne joras siellä ja veti niin kuin hyvää meininkii, niin se oli kova sana. Ittelleni ainakin silloin alkuaikoina. (mies synt. 1968)

18-vuoden ikä mahdollistaa pääsyn ravintoloihin, mutta toisaalta ajat nuorisotilojen aktiivikäyttäjinä alkavat olla takanapäin. Tai sitten eivät. Monen sukupolven yhdessäolo samassa treenipaikassa on nähty myös hyvänä asiana, bändissä soittamiseen ja rockelämään liittyvät kokemukset siirtyvät seuraaville sukupolville.

Haastatteluissa on käynyt ilmi, että bänditoiminnassa 25-vuoden ikä on jonkinasteinen murroskohta. Silloin puntaroidaan oman soittamisen mielekkyyttä ja tulevaisuutta. Perheellistymisen myötä vastuunottaminen myös muista kuin itsestä tulee ajankohtaiseksi. Tässä vaiheessa osa valitsee uran musiikin parissa, osa suuntaa taas muualle ja soittaminen jää sivutoimiseksi harrastukseksi tai loppuu kokonaan. Aikuistuessa soittoharrastuksen sisältö voi muuttaa muotoaan tulevaisuuden haaveita pursuavasta teinibändistä ”keski-ikäisten setien harrastelukerhoksi”, kuten eräs haastateltavamme totesi analysoidessaan oman soittouransa kaarta.

Mitenhän tämän rumpalipojan muusikkoura jatkui Myyrmäen yhteiskoulun ja 1970-luvun alun jälkeen? Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Yleisesti tunnustettu tosiseikka on, että kun tullaan tiettyyn ikään, moni alkaa kiinnostua historiastaan. Tästä hyvä esimerkki ovat muun muassa Suomessa kukoistava sukututkimusharrastus ja ”pyhiinvaellusmatkat” vanhoille kotiseuduille kuten esimerkiksi luovutetun Karjalan alueelle. Rock´n Vantaa -tutkimushankkeen edetessä on käynyt selväksi, että tätä omaa menneisyyttä fiilistelevää vaihetta elää nyt Vantaan ensimmäinen lähiösukupolvi 1970-luvulta. Tämä on havaittu lukuisissa haastatteluissamme, mutta myös esimerkiksi nuoruuden paikkoja aktiivisesti muistelevassa Facebook-ryhmässä Länsimäki Rock City.

On muuten mageeta huomata miten Länsä on meitä lähellä sydäntä, vieläkin. Jengi muistaa vanhat puhelinnumerot ja parhaat mestat mis on hengaillu!=) Ite ku käyn duunikeikoilla Stadissa ni en tod. aja 4-tietä ytimeen vaan Länsän kautta Itikseen ja sieltä duunimestoille, tottakai sitä ensin Länsän rundi heitetään myötä-ja vastapäivään...nostalgiaa ja fiilistelyä! =)

(FB 15.8.2012)

Länsimäen Abbey Road. Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Olemme huomanneet projektimme myötä, että käsitellessämme yksilön omia nuoruusmuistoja ja rakasta harrastusta, ei nostalgialtakaan voi välttyä. Tutkimuskirjallisuudessa nostalgia nähdään tunteena, joka aktivoituu esimerkiksi silloin, kun jokin itselle tärkeä asia on uhattuna. Mitään ei ole vielä varsinaisesti menetetty, mutta pian on kohdattava se tosiasia, että ”on nuoruuspäivät jääneet taa”.

Ei rocktutkijatkaan ikäkriisien ulkopuolelle jää. Myös me kamppailemme samojen kysymysten äärellä koko ajan. Välillä olo on pikkutyttömäinen, kun haastatteluissa puhumme menneen ajan rockelämästä meitä jonkin verran vanhempien rokkareiden kanssa ja sitten taas 10–20-vuotta nuorempien seurassa imago tipahtaa hetkessä takaisin museotädiksi. Ollako siis post-nuori vai rehellisesti keski-ikäinen? Realismin nimissä jälkimmäinen vaihtoehto osunee kai oikeampaan, mutta entä jos sitä ei vain voi vielä hyväksyä. Sen verran kuumaperuna aihe meille ilmeisesti on, että ikäkysymyksen kohdalla ei meinaa saada suunvuoroa aina samanikäinen haastateltavakaan.

Anna: Se on vähän sama, ku et missä menee nuoruuden raja.

Mari: Niinku me ollaan sitäki mietitty, et missä. Mitä sä aattelet, oot sä vielä nuori?

Haastateltava: Oon, mä oon todella nuori.

A&M: (nauravat)

M: Ihan oikeesti, aatteleks sä silleen että?

H: Kyl mä tietyllä tavalla.

A: Välillä.

H: En mä jotenki koe olevani niinku…

A: Ei me nyt mitään keski-ikäsiä nyt viel olla.

H: Ei olla, lähelläkään. Kyl se jotenki myös siinä mielessä, et onneks ei tarvii olla semmonen, et pitäs mennä puku päällä töihin ja onneks ei oo semmosta ja et niinku tarttis olla sillai, ihan mennä töihin ja tulla kotiin ja hakee lapset päiväkodista.

A: Niinku meiän elämä.

M: Semmosta ku meillä. Me ei ollakaan nuoria. (nauraa)

(haastateltava mies synt. 1975)