Aloitteleva rokkari, huomioi nämä vaaranpaikat!

1.    Aina ei ole perjantai

Rockelämään liitetään mielikuvissa alkoholi ja huumeet. Ja niitähän muusikkopiireissä on tarjolla, kuten Rock’n Vantaa -haastatteluista käy ilmi. Myös vantaalaisista rokkareista jotkut soittavat nyt jo ”toisessa orkesterissa”. Vaikka olosuhteet rappioelämälle ovatkin otolliset, on itsestä kiinni, kuinka paljon sitä viinaa kaataa kurkusta alas vai kaataako ollenkaan.

-    ”Et ei sen takia kannata vaan alottaa soittaa, et saa ilmasta viinaa.” (mies synt. 1974)

-    Eihän siit mitään tuu, jos on ihan muusissa koko ajan. Silloin niinku kannattaa miettii, et onks tärkeempää juoda bissee vai sit soittaa musaa, mut en mä nyt… ei siel nyt oo lasiin syljetty koskaan, mutta… (mies synt. 1974)

Koisorockin takahuonetarjoilua vuonna 2012. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

 2.    Pysy hoikkana – noudata rokkarin ruokavaliota

Kokeneemmat rokkarit suosittelevat nestetasapainon ylläpitämistä treenien ja keikkailun aikana. Yksi konsti nesteytykseen on perinteinen ohradieetti. Vantaalaisten rokkareiden hoikat varret viestivät tarkoituksenmukaisesta ruokavaliosta, joka määräytyy pitkälti olosuhteiden mukaan. (Erityisen mielenkiintoinen aihe, josta tullaan keräämään lisätietoa syksyn aikana. Pysykää kuulolla!)

-    No, juoda pitää muistaa. Mutta siis kyllä aika hyvä on Saarioisten ihan peruspitsat. Ne on tasalaatusta kamaa, todella hyvää, ravitsevaa ja sitten niit voi myös vähän kustomoida silleen, et siihen voi laittaa päälle vähän lisää täytettä. Tai sit ihan perus tommonen niinku karjalanpiirakkapussi ja sitten… No, siinä se oikeestaan onkin. (mies synt. 1983)

Juomisen tärkeyttä ei pidä aliarvioida. Kuva Jiri Nikkisen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaankaupunginmuseo.

3.    Pidä itsesi kunnossa

Epäsäännöllinen keikkaelämä ja aktiivinen lavatyöskentely vaativat ruumiillista jaksamista. Sitkeyden ylläpitämiseksi suositellaan kunnon kohottamista ja fyysistä treeniä, jossa apuvälineinä voi käyttää esimerkiksi helposti mukana kulkevia kahvakuulia. Eräs vantaalaistaustainen rokkari kohtasi Keski-Euroopan kiertueella toisen suomalaisen rockbändin, jonka yksi jäsenistä valitteli reissun raskautta:

-    ”Vittu onhan tää vähän raskasta, kun joka päivä joutuu dokaa.” Ja meil [haastateltavan omalla bändillä] on kahvakuulat autossa ja sulkapallokamat ja omat sulkapalloverkot ja tollaset, et me pystytään pystyttää kenttä keikkapaikalle. Pelattiin nytkin muutama kerta sulkista ja tosiaan kahvakuulatreeniä. Ja nää oli 24/7 kännissä kolme viikkoo -tyyppisesti. (mies synt. 1975) 

Vantaalainen rokkari Espoon rantamaratonissa vuonna 2011. Kuva Saska Ketosen yksityiskokoelma.

4.    Pysy rytmissä

Tärkeää tietysti soittamisessa, mutta myös elämänhallinnassa. Vuorokausirytmistä kannattaa pitää kiinni, nukkui sitä sitten päivällä tai yöllä. ”Ihanteellisinta olisi, että saisi pidettyä tietynlaisen unirytmin ja tietynlaisen ruokarytmin.” Jos näyttää siltä, että soittaminen ei yksistään elätä, työ kannattaa sovittaa rokkarin vuorokausirytmiin.

-    Kun tultiin myöhään kotiin aamuisin, mä olin rakennustyömaalla Hartwallin tehdasta rakentamassa ja me tultiin joskus viiden aikaankin, jos jostain kauempaa tuli. Ja sit mä sanoin kerran, et nyt jätkät, keksikää mulle joku muu duunipaikka, niin Jorkka keksi, että pankit avaa vasta kymmeneltä. Ja niin mä menin tota sitten työnvälitykseen ja siellä löyty sitten yks pankkiduuni ja tota se oli sitten semmonen duuni mulle, että mä olin siellä 34 vuotta töissä. (mies synt. 1946)

Aurinko paistaa jo ja rokkari availee silmiään. Paljonkohan kello on? Kuva Repa Nurmen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Repa Nurmi.

 
5.    Turvaa selusta

Alan epävarmuus ja tulojen epäsäännöllisyys ovat saaneet varttuneemmat rokkarit pohtimaan alan sopivuutta vaikka omille lapsille. 

-    Et en mä nyt ehkä suosittelis lapsille, tää on pitkä ja kivinen tie. Mut jos sitä haluaisivat alkaa tekee, niin en mä tietenkään estäis, mut voisin kertoa, et ei välttämättä oo ihan helpointa. (mies synt. 1973)
-    Et kannattaa varmuuden vuoksi hoitaa joku muukin duuni. (mies synt. 1974)

Moni rokkari on jossain vaiheessa hankkinut musiikkialaa sivuavaa koulutusta, mutta vantaalaisten rokkareiden joukosta löytyy värikäs kirjo erilaisia muita ammatteja. On sairaanhoitajaa, lastentarhanopettajaa, nuorisotyöntekijää, rakennusmiestä, huoltomiestä, kuvaajaa, hautakynttilänvalajaa, suomenkielen tutkijaa, kirjastovirkailijaa…

-    Siin vaiheessa, kun ilmotti, et haluu olla ammattimuusikko tai se on niinku mun homma, niin se vähän huolestutti kumpaakin vanhemmista. Kyllä ne kummatkin sano, et hoida nyt ihmeessä joku oikee duuni ittelles. Mä kävin tota Käpylän ammattikoulussa tekstinvalmistajan linjan ihan varmuuden vuoksi, jos tää ei nyt sit toimikaan. (mies synt. 1967)

Kissa-bändin laulaja Timo Itkonen on tehnyt pitkän uran äänentoistoalalla. Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

 6.    Suojaa korvat

Tulppien puolesta puhuvat monet rokkarit. Aikaisemmin kuulonvarjeluun ei niin kiinnitetty huomiota, mutta tässäkin suhteessa ajat ja asenne ovat muuttuneet, ainakin jonkin verran. 

-    Mä muistan, et mentiin aikamoisella, kun tuli ne uuden polven kaiutinläjät ja prosessorit, josta sai ihan eri tavalla sitä ääntä, niin sieltä ajettiin välillä ihan törkeen lujaa, eikä mistään desibelimittareista tietoakaan. Mitä kovempaa sai sillain, ettei kamat kierrä, sen parempi, kunhan se soundi vaan oli hyvä. (mies synt. 1958)

-    Kyl mä soittaessa [käytän korvatulppia], mut sit kun käy kattoo muita keikkoja, niin sitten... Tai itse asiassa en mä oikeestaan ikinä, kun mä käyn kattoo muita. Sit joskus korvat soi. Mut kyl se joskus, sanotaan kun parikin päivää soi ja sit tuntuu, et vitsi, eiks tää lopu ikinä, niin kyl sitä miettii sit aina, et ens kerralla mä laitan. (mies synt. 1971)

Soundit kohdallaan? Dingon keikka Myyrmäessä vuonna -84. Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Timo Simpanen.

7.    Ihmissuhteiden lyhyt ABC

-    No, sitten tietysti ihmissuhdeasiat voi mennä aika solmuun, koska se elämä on kuitenkin ihan toisenlaista kun normaali työelämä. Viikonloput, yöt duunissa tai jossain pahimmillaan rundeilla monta kuukautta tai muuta, niin ei se nyt hirveesti tue tota perhe-elämähommaa. Mut jotkut sen klaaraa kyllä, se on tosi kunnioitettavaa oikeesti. Tunnen muutamii ihmisii, jotka on pitäny niinku siis montakyt vuotta avioliiton ja perheen… (mies synt. 1974)

Tässä suhteessa rokkarin muusikkopuoliso on plussaa. Alan koukkujen ymmärtäminen ja hyväksyminen antavat paremmat lähtöedellytykset parisuhteelle. Jokunen muusikkoura on jopa katkennut seurusteluun. Samat toimivan parisuhteen ja perhe-elämän käytännöt tuntuvat soveltuvan myös bändin sisäiseen dynamiikkaan. Usein toistuva vertaus on, että bändi on yhtä kuin avioliitto, jota pitää hoitaa.


8.    Varo kusettajia

-    Tietysti noi liimataiset voi tulla väliin ehdottelemaan jotain artisti-maksaa -diilejä, mut et sitäkin varmaan tapahtuu Suomessa niin vähän. (mies synt. 1978)

Mutta onhan näitä tapahtunut vuosien varrella. Älä tee tyhmiä sopimuksia, mutta jos teet, kaikki ei ole menetetty. Kokemus osoittaa, että hieno ja pitkä ura on mahdollista saavuttaa kehnonkin diilin jälkeen. 

-    Kun me tajuttiin, et me tehtiin diili, mikä ei menis läpi missään muualla kuin siellä Pennsylvanian lakien alla, niin tajuttiin se, et nyt tää ois siinä vaiheessa, et oikeesti tällä eläis ihan hyvinkin,  jos meitä ei ois kusetettu. Elikkä siinä vaiheessa me alettiin kelaa. Silloin oli jonkinlaista angstia ilmassa ja me mietittiin, et pitäiskö meidän vaihtaa nimee tai jotain, et päästäis eroon tosta. Mut sit me jotenkin päätettiin silloin, et katotaan tää loppuun ja tehään diili loppuun ja yritetään sitten saada omamme takaisin jos se on mahdollista. Et sitä kautta sitä varmaan tajus, et voisi tällä ehkä elääkin. (mies synt.1973)


9.    Pidä aistit valppaina

-    Keikkamesta meinas sortuu vissiin jossain Turkissa ja… (mies synt. 1974)
-    Se ei ollut vissiin rakennettu ihan niin kuin piti. Et jengi pomppi silleen, et alko tuntuu, et menee lava näin ja sit oli niin kuin jossain kerroksissa, en muista missä ja sit tuli palokunta keskeyttämään, et kun alhaalla on sortunut sellanen. Sit tuli just mieleen nää Youtube-videot, missä häävieraat tipahtaa lattian läpi. Et silleen siin meinas käydä. (mies synt. 1973)

Pidä silmät ja korvat auki. Lavalle lentelevät esineet tai putoavat trussit, rankkasateet yhdistettynä sähkölaitteisiin, keikkarakenteiden ja rakennusten romahtamisvaara ovat aiheuttaneet vaaratilanteita. Omat riskinsä on myös liikkumisessa paikasta toiseen. Hyvä selvä kuski on kaiken a ja o. 

Rokkareille sattuu ja tapahtuu, myös haavereita. Kuva Sampo Sakari Korhosen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

10.    Vedä oma hiihto

Ei kannata huolestua, vaikka joskus muusikkona oleminen stressaa tai ahdistaa. Tapaamillemme rokkareille tämä on tuttu juttu, erilaisia vaiheita tulee ja menee.

-    Joskus kun tietysti tuolta treeneistä tulee, jos on vaikka semmonen fiilis, et ei meinaa onnistuu, niin kylhän siin saattaa joskus yöunet mennä. (mies synt. 1985)

Vaikka kuinka treenaa ja yrittää, juttu ei silti mene aina putkeen. Sattumilla on osansa homman etenemisessä. Koskaan ei voi tietää, kehen törmää ja missä.

-    Siin on niin paljon onnesta kiinni ja kaikesta muusta, et napsahtaa. (mies synt. 1973)

Niin tai näin, oleellisinta on olla oma itsensä. "Rebel to the End!"

Tämän bändin nimi ei ole Apple vaan Parsley Inn. Kuva Mikko Mäkelän yksityiskoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Hei, me havainnoidaan!

Havainnointi on ollut yksi tapa kerätä Rock’n Vantaa -tutkimusaineistoa. Halusimme omakohtaisesti päästä näkemään ja kokemaan musiikin tekemiseen liittyviä tilanteita ja paikkoja, saada niistä dokumentointiaineistoa, valokuvia ja videokuvaa. Selvää oli, että vain haastatteluihin keskittyminen ja niiden tekeminen antaisivat vantaalaisesta rockelämästä vajaan kuvan. Havainnoimalla tavoitettavissa ovat myös rintakehässä asti tuntuva basson jumputus, mieltä kohauttavat välispiikit, yleisön arvaamatonkin käytös ja vuolaana virtaava hiki.

Tokan biisin jälkeen rumpali on jo hiessä ja riisuu hänkin paitansa. En kuullut, miten he päättivät seuraavan biisin, se alkoi nopeasti. Kitaristi vetää jotain sooloa, laulaja katsoo villin ilkamoivasti keskittyvää näppäilijää. Niillä on selvästi älyttömän hauskaa yhdessä täällä. Rumpali pyytää paussia hiestä märkänä, mutta muut haluavat ”vielä yhden rauhallisen”, silti biisin aikana rumpali puhaltelee hikeä silmiltään.(opiskelijahavainnot, kevät 2013)

 

Tunnelma keikoilla kohoaa ja lämmöt nousevat niin lavalla kuin tanssilattiallakin. Vaikka kameran käsittelytaidoissamme on parantamisen varaa, kuvasta välittyy tekemisen meininki.

Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Bänditoimintaa ei olisi ilman rockmusiikille omistettuja paikkoja, ääniä, tuoksuja, sosiaalisia suhteita tai yhteisöllisyyttä. Keväällä 2013 Helsingin yliopiston kenttätyökurssi järjestettiin yhteistyössä Vantaan kaupunginmuseon Rock’n Vantaa –hankkeen kanssa. Opiskelijat haastattelivat yli 30 vantaalaistaustaista henkilöä ja havainnoivat eri puolilla Vantaan rockkeskittymiä tai bändien esiintymisiä pääkaupunkiseudulla. Tutuksi tulivat Vernissa, Tulisuudelma, Shamrock, Vaskivuoren lukio, Koisotalo, Redfive studio, Hiekkaharjun 36, Lapsimessut 2013 ja Hana-baari.

Baarin sisustus oli tummaa puuta, ruskeaa nahkaa ja punaista kangasta. Seinissä oli tummaa puuta ja vihreää maalia. Huonekaluissa ei näkynyt kulumista. Ehkä paikka oli uusi tai vasta remontoitu? Olutmainoksia oli sisustuselementteinä, samoin hattuja ja urheiluvälineitä, kuten golfmailapussi ja jalkapallo. Baarissa näytti olevan laaja juomavalikoima. Huomioni kiinnittyi pulloon, jonka sisällä oli käärme. (opiskelijahavainnot, kevät 2013)

Miten havainnointi sitten käytännössä tapahtuu? Tärkeimpiä työvälineitä ovat ainakin kynä, muistiinpanolehtiö ja avoin mieli.

Kynät sauhuavat takahuoneessa, kun opiskelijat taltioivat rokkareiden ruokamuistoja. Kuvaaja Anne Kurki.

Löydämme istumapaikan ja kaivoimme muistiinpanovälineet laukuistamme, tuntui todella oudolta alkaa kirjoittamaan muistiinpanoja baarissa. Taustalla soi musiikki kovalla, kuuluu Pointed sistersiä ja mietin että ravintola musiikkivalikoima muistuttaa Radio Novaa. Saamme kirjoitella rauhassa noin kymmenen minuutin ajan, kunnes noin keski-ikäinen, kalju mies, tulee kysymään että mitäs runoja ne tytöt kirjoittelee? Laura selittää hänelle havainnoistamme ja en kuule kunnolla keskustelua. Mies lähtee pois paikalta ja jatkamme havainnointia. (opiskelijahavainnot, kevät 2013)

Havainnointi voidaan jakaa osallistumisen asteen perusteella passiiviseen tapahtumien sivusta seuraamiseen tai ns. osallistuvaan havainnointiin, jossa varsinaiset muistiinpanovälineet saavat kyytiä ja tutkija heittäytyy tapahtumien pyörteisiin. Olemme huomanneet, että alkuvaiheessa työskentely on passiivisempaa ja tämä on luettavissa myös opiskelijoiden muistiinpanoista. Vaikka pyrkimyksenä olisi etäisyyden säilyttäminen kohteeseen, voi silti joutua kohtaamaan havainnointitilanteen fyysisenkin puolen.

Eräs mies tuli pyytämään tanssimaan, kosketteli selästä. Ei kiitos sanoin. Hän jäi pyörimään ja laulamaan lähistölle. Tuli yhteisöllisyyden tunteita: tämä musiikki kuuluu tänne ja tähän iltaan, tuli hyvä fiilis. Suomenkieliset biisit tuntuivat tähänastisen illan kohokohdilta. Tassilattialla kosketeltiin ja tanssittiin myös pareittain. (opiskelijahavainnot, kevät 2013)

Tutkija on soluttautunut yleisön sekaan. Muistiinpanovälineetkin löytyvät, kun tarkasti katsoo. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Baari tai ravintola havainnointipaikkana ei ole helpoimmasta päästä, ei tutkijoiden eikä paikalla olevan yleisönkään näkökulmasta. Tutkijalle keikkahavainnointi voi olla jopa ahdistava kokemus yleisön alkoholinkäytön takia. Se lisää lähestymisyrityksiä, tungettelevuutta ja kaikenlaisten kysymysten esittämistä. Tilanteen havainnointi ja siitä kirjoittaminen tuntuvat epäreiluilta ja siksi arkistoon päätyy ehkäpä myös hiukan kaunisteltua tekstiä, josta ei pitäisi pystyä tilanteessa mukana olleita henkilöitä tunnistamaan.

Millaisena Vantaa sitten näyttäytyy yliopisto-opiskelijoiden silmin? Selvästi suurin osa opiskelijoista oli vantaalaisessa rockelämässä vieraalla kentällä, vaikka aihe koettiinkin kiinnostavaksi. Kenttätyömuistiinpanoista monet alkavat tarkalla Vantaalle saapumisen kuvailulla, joissa on aitoa ekskursion tunnelmaa. Vantaa-paikkana ei juuri herätä tunteita suuntaan tai toiseen, ainakaan meille päätyneissä selostuksissa.

Lähdin Helsingistä R-junalla Tikkurilaan klo 22.19 ja Tikkurilassa olimme havainnointiparimme kanssa vähän puolen jälkeen. Meillä ei ollut tietoa sijainnista, joten navigoimme perille kännykän reittioppaan avulla. Matkaa asemalta perille oli n. 800 metriä ja reitti kulki suoraan yhtä tietä pitkin.

(opiskelijahavainnot, kevät 2013)

 

Sisäänpääsy maksoi 6€, Coca-Cola 3€. Ensimmäinen kertani Martinlaaksossa, ensimmäinen kertani baarissa Vantaalla. Aika harvinaislaatuinen kurssi.(opiskelijahavainnot, kevät 2013)

 

Olosuhteet vaikuttavat siihen, millainen kuva paikasta ja tapahtumasta muodostuu. Myötätuulirockia vietettiin sateisessa säässä elokuussa 2012. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.
Kuvaaja Stella Karlsson.

Ulkopuolisuuden kokemus voi olla myös avain tarkkasilmäisille ja värikkäille analyyseille, joihin me paljasjalkaisina vantaalaisina ja aineistoon uppoutuneina tutkijoina emme välttämättä enää niin helposti kykene. Opiskelijoilta on eri tilanteiden tunnelman tavoittaminen onnistunut hyvin ja parhaimmissa tapauksissa vuoropuhelu oman tutkijapersoonan ja havainnointitilanteen kanssa on nautinnollista luettavaa.   

Niinpä olin tilanteessa pääasiassa ulkopuolinen tarkkailija tai -havainnoija. Tästä huolimatta konsertti tempaisi jollain tavalla mukaansa ja se sai hyvälle tuulelle, vaikka tein samalla muistiinpanoja tilanteesta. Kokemuksena oleminen lastenrock-konsertissa oli minulle uusi ja yllättävän hauska. Kenties ulkopuolisuus antoi minulle mahdollisuuden tarkkailla objektiivisesti tilannetta. Jos minulla olisi omia lapsia, tai ylipäätään enemmän kokemusta lapsista, olisin ehkä osannut kiinnittää paremmin huomiota vielä joihinkin muihin asioihin. Nyt kykenin kiinnittämään huomiota vain siihen, että lapset jaksoivat ohjattuina vuorovaikutteisella keikalla keskittyä hyvin keikkaan ja osallistua keikkaan liittyvään toimintaan. (opiskelijahavainnot, kevät 2013)

 

Calypsossa ei 1970-luvulla ollut huolta havainnoivista tutkijoista. Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

 

Olemme huomanneet, että kentällä havainnointi ja muistiinpanojen tekeminen ovat herättäneet pelkoa ja hämmennystä, mutta myös huvittuneisuutta. Havainnointi-sanaan on helppo liittää kaksimielisiäkin merkityksiä. Meiltä on saatettu kysyä, ovatko tytöt taas lähdössä ”havainnoimaan”. Sanankäyttö oli erityisen vaikeaa havainnointimme alkutaipaleella, jonka voi todeta Rock’n Vantaa -esittelyvideon loppukevennyksestä (http://www.youtube.com/watch?v=5_xZmvpNvsc). Mutta kaiken kaikkiaan on sanottava, että nyt yliopiston ja museon yhteistyössä syntynyt havainnointiaineisto tuo maukkaan lisän vantaalaisesta rockelämästä 2010-luvulla syntyvään kuvaan.

On hyvä, että Rock’n Vantaata tehdään vuorovaikutuksessa kentän kanssa, näin mekin olemme tulleet ikuistetuiksi erinäisissä tilanteissa.

Hups, joku taitaa kuvata meitä! Kuva Mind of Dollin levynjulkkareista 1.3.2013. Kuvaaja Marjukka Kallio.

Tekevätkö vaatteet rokkarin?

Yllätykseksemme meitä pyydettiin puhumaan eräälle Helsingin yliopiston järjestämälle kurssille Rock'n Vantaa -hankkeen viestinnästä. Toiveena oli, että kertoisimme ihan konkreettisista viestintätavoista, esimerkkinä liikkumisemme festareilla ja keikoilla museon valkoiset T-paidat päällä. Paidat eivät istuvuutensa puolesta yllä ehkä ihan suosikkivaatteidemme listalle, mutta paidan välittämä viesti on meille tärkeä. Paitojen ansiosta havainnointi- ja dokumentointityö tapahtuu avoimesti ja meille on ollut helppo tulla juttelemaan. Samalla Vantaan kaupunginmuseo ja Rock’n Vantaa -hanke saavat näkyvyyttä siellä missä pitääkin, niiden ihmisten keskuudessa joita toiminta koskettaa.

Pukeutumisesta puheen ollen, minkälaista viestiä vantaalaiset rokkarit ovat vaatevalinnoillaan vuosikymmenten aikana välittäneet? 1960-luvulta asti on ainakin ollut merkitystä sillä, että rock näkyy ulospäin. ”Tottahan me oltiin vähän modseja olevinamme”. Päällä oli esimerkiksi pillifarkut, jotka kuvionsa puolesta näyttivät kuulemma ihan kokolattiamatolta. Esikuvat ovat alusta asti tulleet pääasiassa ulkomailta, Englannista ja Amerikasta. The Careless -bändin pojat muistelivat vaikutteitaan jalkinevalinnoissaan:

Tulee nyt mieleen, et jotain suoria kopioita oli nää Beatles-bootsit, mutta yhteen aikaan meillä oli ihan yhtenäiset semmoset bleiserit. (mies synt. 1947)

Meil oli kyllä tota aika vähän yhtenäisii, että ne Beatles-kengät oli tietysti ja niitä kun ei kehdannu kerralla, kerran viikossa suutarille ja sentti lisää, parhaimmillaan vissiin seitsemän sentin korko niissä. (mies synt. 1946)

Tikkurilalainen Barbed Wires 1960-luvulla. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Anna-Liisa Nupponen.

Oma tyyli oli 60-lukulaisten keskuudessa enemmän tai vähemmän hakusessa eikä kapinallisuudesta vielä, ainakaan näin jälkeenpäin katsottuna, voida puhua. Rockmusiikki oli kuitenkin osa uudenlaista, kansainvälisempää nuorisokulttuuria ja edusti siksikin jotain, mitä aikaisemmin ei oltu nähty. Tätä pyrki hyödyntämään esimerkiksi Marimekon perustaja Armi Ratia, joka pyysi tikkurilalaistaustaista Tin roof -yhtyettä esiintymään Bökarsin tilalle. Alkutekijöissään oleva rokkarilook muutettiin tosin heti alkumetreillä hipahtavammaksi, sillä ”kukkaisteema” sopi paremmin Ratian suunnitelmiin. Bändin pojat saivat jokaisen keikan aluksi uudet Marimekko-paidat, koska edelliselle kerralla päällä olleet paidat olivat aina jääneet kotiin. Hieman poikia hävetti, juhlien hippiteema kun ei ollut yhtään omaa tyyliä, mutta kiltisti paidat kiskottiin ylle.

Markkinointilähtöisen ja auktoriteettien määrittelemän raitapaitapukeutumisen välittämä viesti oli jotain aivan muuta kuin mitä aineistostamme on seuraavilta vuosikymmeniltä luettavissa.

Lähiörockin alkuaikoina 1970- ja 80 -luvuilta löytyy useampikin kommentti siitä, kuinka vaatteet esimerkiksi kuvasivat monien alueella asuneiden perheiden sosioekonomista asemaa: rahaa vaatteisiin oli niukasti ja vaatteet kulutettiin loppuun ennen kuin ostettiin uusia.

Varsinkin, kun on katellu jotain vanhoja valokuvia, mis on sitä jengiä, ni enemmän näyttää sellaselta romanikerjäläislaumalta, ku joltain fiftariporukalta. No, se oli semmosta lähiöaluetta ja väittäisin et vanhempien tulotaso ei yltänyt ihan sanotaanko nyt Eiran vastaavien perheiden tulotasoon. Siel oli vaan tapana kuluttaa vaatteet ja kengät loppuun. Et se siin oli ero, uusii kenkii ei ostettu ennen, kun ne vanhat oikeesti hajos jalkaan. (mies synt. 1967)

Tokela Länsimäessä vuonna 1985. Kuva Repa Nurmen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseon kokoelma. Kuvaaja Repa Nurmi.

Pukeutuminen samantyylisiin vaatteisiin korosti kuulumista tiettyyn nuorisoporukkaan. Alueelle muuttanut ei välttämättä heti tiennyt sopivaa pukeutumiskoodia, mutta perehdytys aiheeseen hoidettiin esimerkiksi näin:

No selitettiin sille, et perjantaisin ostetaan aina pussikaljaa ja sipsejä ja mennään tohon Länsärin koulun taakse, siin on sellanen leikkikenttä ja metsä. Siel saa meluta ja ryypätä rauhassa. ”Aijaa, mäkin tuun sit perjantaina sinne”. Ja kaveri tuli paikalle ja pamahti sinne semmosessa edvardiaanisessa teddy boy -lookissa. Sil oli semmoset kiiltävät mustavalkoset läskipohjakengät ja tämmönen teddy boy edvardiaaninen asukokonaisuus päällä samettikauluksineen ja kravatteineen. Se oli ku jostain kiiltokuvasta ja me ollaan niinku siellä, et joku hiha meinaa irrota rotsista ja farkuissa on enemmän reikää kun kangasta ja bootsit on jollain nitojalla ja teipillä laitettu kasaan. Räjähdettiin nauruun ihan heti, et ”Ootsä nyt ihan varma, et haluut tulla noissa vetimissä tänne koulun taakse, mis varmaan illalla painitaan?” Oisko ollu seuraava viikonloppu niin tää kaveri tuli, jostain se oli ittelleen taikonu ittelleen semmoset rähjäset farkut ja vähän huonokuntoisen farkkutakin ja sit se istukin porukkaan ihan hyvin.…Tosiasiassahan me oltiin tietenkin kateellisia, et ”Vau mitkä kledjut sul on, et pieni varoituksen sana on paikallaan, noissa saattaa olla oksennusta sit yöllä, nois sun kamppeissa.” (mies synt. 1967)


Länsäriläisiä nutan edessä 1980-luvulla. 
Kuva Sampo Sakari Korhosen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

  
Yhtenä määräävänä suunnannäyttäjänä pukeutumiselle oli musiikki, jota kuunneltiin. Genren mukaisella ulkonäöllä tehtiin näkyväksi se, minkä musasuunnan takana seisottiin. Varsinkin 1970- ja 1980-lukujen vaihteen molemmin puolin oli eri tyylisuuntien välillä tiukkojakin vastakkainasetteluja eivätkä ryhmien väliset yhteenotot olleet harvinaisia.

...mut kylhän se sitten täyty näyttääkin siltä, et mitä niin kuin harrastaa. Ja sit kun oli punkkari, niin sit oli kyl punkkarinkin näköinen, et siihen vaatetukseen se aika pitkälle se musiikki siihen aikaan niin kuin oli tärkeetä, ainakin mulle. … Mutta niinku kyl se musa sen määräs sen vaatetuksen. (mies synt. 1968)

Koisotiellä on vuosikymmenten aikana nähty erilaisia pukeutumistyylejä. Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Oma tyyli on haluttu säilyttää, vaikka se olisi tarkoittanut auktoriteettien uhmaamista, tai ehkä juuri siksi. Eräs haastateltavamme kertoi, että kouluaikoina ei liikuntatunneillekaan menty tuulipuvussa tai verkkareissa vaan farkut jalassa. Yksilöllisyys oli kuitenkin monesti näennäistä ja korostui lähinnä suhteessa ulkomaailmaan. Valokuvat paljastavat, että bändiporukan tai ”musadiggarijengin” tyylivalinnat tietyillä vuosikymmenillä olivat aika samankaltaisia. Joskus joku bändin jäsen on halunnut ottaa ohjailevan roolin muidenkin kuin oman pukeutumisen suhteen. Häntä on joko kuunneltu tai sitten ei. Oma tyyli on aika henkilökohtainen juttu, eikä pukeutuminen kaikille edes ole kovin tärkeää.

Ei, me ei mietitty sitä yhtään. Mä oon miettiny sitä, että mä varmaan en ois mihinkään tyttöbändiin oikeen pystynytkään, koska ehkä siel ois ollu jotenki enemmän tää niinku ”mitä mä laitan päälle” -osasto. Kyl siit aina, kun oli keikka tulos, niin joku saatto kysyy jotain ”Mitä te laitatte?” ja kaikki oli vähä sillee, et ”No, ei me hei tiietä”. Et ei se nyt meille ollu ehkä se ykkösprioriteetti. Kyl täs nyt ehkä vähän naiskeulakuvana joutuu aina vähän… Emmä ees muista, mitä mul on ollu päällä keikoilla. (naurahtaa) (nainen, s. 1974)

Toisin kuin edellä ”puhuneelle” naisrokkarille, on yleisöstä erottuminen ollut yksi keikkapukeutumisen tavoitteista. Jo ”legendaarisen Tipi Järvisen” muistetaan sanoneen, että ”pitää aina pukeutua paremmin kuin toi yleisö, kun sä meet lavalle” ja tämä ajatus on ollut monen muunkin vantaalaisen rokkarin ohjenuorana.

Mul oli jotenkin olennaista aina se, et ei niinkään se, et se soittotaito tai semmonen juttu, vaan et se staili oli se tosi tärkee juttu. Et se bändi, jos se esiinty, niin sen piti näyttääkin joltain, et se niinku erottuu siit yleisöstä. Niin siitä mä jaksoin niinku jauhaa aina. (mies synt. 1974)

Smilers vuonna 1994. 
Kuva Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Omaa, musatyyliin sopivaa ja persoonallista rokkarilookkia hahmottaessa on koluttu myös vintit ja kirpparit, onpa käyty vanhempien vaatekaapeillakin. Erityisesti tämä edellisen sukupolven asujen uusiokäyttö yhdistää yllättävästi eri vuosikymmenten rokkarinuorisoa, eikä siis ole pelkästään 90-luvun ja lama-ajan juttu.

Vaatteethan me ostettiin kirppareilta. Ja sit oli aika semmosta... Siinä oli aika jännää semmosta, kun musta siinä oli ehkä vähän semmosta hippihakusuutta. ...Niin ja silloin 90-luvun alussa alko noi kirppikset muutenkin yleistymään, niin sit alko löytää kaikennäköisiä rytkyjä ja sit kaikkee semmosia sata vuotta vanhoja nahka- ja mokkatakkeja ja mielellään vähän liian kireitä. Et sit kaikki isänkin vanhat 70-luvun rotsit kaivettiin kaapeista. (mies synt. 1974)

Relayer Shadow Clubilla 1990-luvulla. 
Kuva yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Vuodenvaihteen Iltalehti (3.1.2013) antoi pukeutumisvinkkejä tämän kevään trenditietoisimmille. Jutussa kerrotaan, että astetta rockimpi tyyli jatkaa voittokulkuaan myös tänä vuonna. Kuvailujen perusteella lehden markkinoimassa rocktyylissä on yllättävän paljon yhtymäkohtia edellä käsiteltyyn ”ajattomaan” rokkarilookkiin. Lehden mukaan rock-stailiin kuuluvat farkut, niitit ja näyttävät korut sekä ”raju nahka”. Rock-tyyli asustetaan näyttävin statement-koruin ja punatuin huulin. Kauden muodissa on lehden mukaan kyse kontrasteista, rähjäinen nahkarotsi yhdistetään siistimpään alaosaan ja myös erilaiset tekstuurit valloittavat.

Mutta kuinka ”rokisti” tavis voi pukeutua olematta naurettava? Riittävätkö vaatteet ja oikeanlainen ulkoinen look tekemään kenestä tahansa rokkarinnäköisen?

Kyl se mun mielestä on kuitenkin rockissa se asenne. ...Ei se oo oikeestaan kuitenkaan vaatetuksesta kiinni, et kyl se niin kuin huokuu se rokki muutenkin. Ja tavallaan varsinkin sit, kun sä soitat tai tälleen näin. Kyllä sit jos näkee jonkun, joka on käynyt oikeen Back Streetistä uudet niittivyöt ja uuden nahkatakin, niin kyllä sen näkee, et ei se oo niin kuin aitoa. Et ei se oo mulle ainakaan ollut ikinä niin kuin ensisijainen juttu se pukeutuminen. Et nyt tuntuu, et jotkut käy ekaks ostamassa vaatteet ja sit alkaa vasta miettiä, mistäköhän musasta mä tykkään? Kyl se tavallaan näkyy mun mielestä ulospäin se rock siihen enempää keskittymättä. -- Mut en mä silti tuulipuku päällä lähde tonne niin kuin... (mies synt. 1971)
 

Yksi tunnistettava ja monia yhdistävä rokkaristaili tuntuu olevan farkut, T-paita ja pitkä tukka. Tätä lookkia mekin suosimme. Bändi- ja festari-paidat ovat ainakin tulleet tutuiksi museokokoelmiemme karttuessa, eikä rockin pääväristä liene epäselvyyttä.

   

KIITOS KAIKILLE LAHJOITTAJILLE! :)




Länsärinuoret (julkaistu 10.8.2012)



Lomat on nyt pidetty ja on ollut tosi mukava palata taas rokkiruotuun. Juuri ennen lomalle jättäytymistämme kesäkuun lopussa teimme ekskursioretken Länsimäkeen. Kesäkuussa olimme haastatelleet kolme Länsimäestä lähtöisin olevaa rokkaria. Melrosen Tokela ja Repa Nurmi sekä Cliftersin Jiri Nikkinen kertoivat meille omat kokemuksensa bänditoiminnasta, musiikin tekemisestä ja nuoruudestaan itävantaalaisessa lähiössä 80-luvun alussa. Jokainen tarina oli tietysti omanlaisensa, mutta myös hyvin samankaltaisia muistoja kaikilla kolmella oli Länsimäestä. Se ei olekaan ihme, sillä Tokela, Repa ja Jiri kuuluivat samaan tiiviiseen kaveriporukkaan. "Länsärissä", niin kuin 80-luvun nuoret lähiötään kutsuvat, oli paljon samankaltaisissa elämäntilanteissa olevia perheitä. Monien vanhemmat olivat eronneet, eikä alueen tulotaso ollut yleisesti kovin korkea, mutta ikätovereita riitti, haastateltavat muistelivat.

Nuoruusvuosien kannalta erityisen tärkeäksi paikaksi koettiin Länsimäen nuorisotalo. ”Nutalla” käytiin kuntosalilla, pelattiin biljardia, kehitettiin valokuvia, painettiin bändipaitoja ja hengailtiin. Siihen aikaan nuorisotalojen bänditoiminta oli aktiivista. Oli harjoitustiloja sekä keikkoja, jotka aina vetivät väkeä. Nuorisotalot tarjosivat aloitteleville bändeille tärkeän mahdollisuuden päästä keikkailemaan. Oman bänditoiminnan alkamisen myötä haaveena oli päästä treenaamaan nuorisotalolle, missä treenasi myös muutamaa vuotta vanhempien poikien Slippers-bändi, joka jo levytti. Jonkin ajan kuluttua unelma toteutui, kun sekä Clifters että Melrose siirtyivät koulun pommisuojasta nuorisotilan treenikämppään.

Jiri Nikkinen Länsärin nutan edessä. 
Kuva Repa Nurmen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Repa Nurmi.



Siel oli tota siin Länsärin nutalla semmonen kun Slippers, niinku semmonen rockabillybändi. Ne oli Jakomäestä itse asiassa ne jätkät kun ne on saanu sen treenikämpän siitä ja ne soitteli siel iltasin ja me kuunneltiin siinä ulkona lumisateessa kaiteella sitä ja se oli niinku että tosi hienoo. Mä luulen et me alotettiin vähän niinku se bänditoiminta siellä. (Jiri Nikkinen 14.6.2012)

Ennen "nuta-aikaa" kavereiden kanssa leikittiin läpi kaikki leikit. Kilpailtiin neppisautoilla, "montuilla" eli hiekkakuopilla hengailtiin ja poltettiin nuotioita ja juoksuhaudoissa leikittiin sotaa. Repa kertoi, että neppauksesta siirryttiin suoraan basson tai kitaran soittoon. Niitä harrastettiin vähän aikaa päällekkäinkin, mutta musiikista tuli nopeasti se kaikkein tärkein juttu. Bändit perustettiin ystävä- ja luokkakaveripiiristä. Viikonloppuiltoja nuoriso vietti Länsimäen koulun takana olevassa metsikössä. Kaikki tiesivät, minne tulla ja mistä muut löytää. Aikuisten ei muisteltu juuri puuttuneen nuorten vapaa-ajan rientoihin.

Länsimäen Dynamo. Talvisin pelattiin kaveriporukalla

lätkää, luistimia ei tarvittu. 
Kuva Repa Nurmen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Kaveriporukka muodostui löyhästi paristakymmenestä ihmisestä, mutta tiiviimpään ydinryhmään kuului noin kymmenen henkeä. 80-luvun alussa suosittiin fiftarityyliä. Vaatteet oli tapana kuluttaa loppuun, eikä uusia kenkiä ja vaatteita ostettu ennen sitä. Vanhoja valokuvia katsellessaan, Tokela kertoi naureskelleensa, että ”länsäriläiset olivat enemmänkin semmoinen resupekkalauma, jolla vaatteet lahos päälle, mutta musamaku oli ehkä vähän avoimempi kuin muilla.” Ajalle oli tyypillistä lokerointi musiikkimaun perusteella, mutta Länsimäessä ilmapiiri oli suvaitsevampi ja erilaisuus hyväksyttiin.



Et kun Länsärissä sattu olee semmonen tilanne se, et meidän porukassa sattu olemaan tasan yks punkkari, ni eihän sitä voinut. Sehän olis ollut epäreilua hakata sitä joka viikonloppu, et kyl se oli ihan yhtälailla siin porukas mukana ja vähän valistuneempi sit taas sen musiikin saralla. Sit taas Clifters-jätkät oli niinku Beatles-jätkiä, ne oli ainoita Beatles-jätkiä koko Vantaalla. Jotenkin nekin oli niin erikoisryhmää, et nekin oli vaan rikkaus siin porukassa. Mut suurin osa siit jengistä oli kuitenkin tälläsii fiftari-roots-musiikin ystäviä. (Tokela 6.6.2012)

Omista kotikulmista oltiin ylpeitä ja Länsimäkeä pidettiin mahtavimpana paikkana. Pientä vastakkainasettelua naapurilähiöiden nuorten kanssa joskus oli. Pahimmat ”vihulaiset” tulivat Mellunmäestä, Vesalasta ja Kontulasta. Länsimäki-leima säilyi Melrosella ja Cliftersillä vielä sen jälkeen, kun aikuistuttua muutettiin Helsinkiin. Pikkuhiljaa viittaukset lapsuuden lähiöön vähenivät, mutta tavallaan Länsimäen tuki oli kuitenkin aina takana. Joku on joskus sanonut, "Voit muuttaa Länsäristä, mutta Länsäri ei muuta susta”.



Länsimäessä oli siinä mielessä erikoista se, että se oli kauheen vahva identiteetti siihen silleen, et jengi halus olla Länsäristä. Ne oli niin kuin tosi ylpeitä siitä, tai ainakin meidän piirissä. Oltiin niin kuin Länsäri-hulluja. Me ollaan niin kuin kaikkein hulluimpia tässä maailmassa.

(Repa Nurmi 1.6.2012)

Kun Melrose rupes breikkaamaan, niin mehän niin kuin uhottiin sitä lehtiä myöten, että Länsäri on voimaa, et Länsäri on niin kuin kova juttu. Ja kun me oltiin jossain Pohjois-Suomessakin keikalla, niin jengi huusi sieltä, että hyvä Länsimäki! (Repa Nurmi 1.6.2012)



Ja yks, mikä mulle henkilökohtaisesti oli niin kuin tosi mahtava juttu, siihen aikaan ei ollut kauheesti graffiteja oikeestaan missään, niin joku oli kirjoittanut siihen Länsimäen Elannon seinään "Melrose", niin ihan spraymaalilla ja se oli monta vuotta siinä. (Repa Nurmi 1.6.2012). 
Onko sinulla kuvaa tästä graffitista? Ilmianna se museolle! 
 Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Ilppo Pohjola.

Haastattelujen myötä mielenkiintomme aivan Helsingin rajalla sijaitsevaan Länsimäkeen kasvoi entisestään. Länsi-Vantaalla ikänsä asuneille rocktutkijoita alkoi kiehtoa ajatus käydä kurkkaamassa omin silmin, minkälaisesta paikasta oikein oli kysymys, sillä omat, pitkälle mediasta saadut, ennakkokäsitykset ja haastatteluissa kerrotut hyväntuuliset nuoruusmuistot paikasta, eivät täysin kohdanneet. Minkälainen lähiö Länsimäki on tänä päivänä ja onko nykynuoriso siitä yhtä ylpeä kuin "Länsäristä" kahdeksankymmentä luvulla oltiin?



Länsimäen nuorisotalo kesällä 2012. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.



 Länsimäen nuorisotalolla tapasimme ensimmäiseksi nuorisotyöntekijä Harri Könösen ja saimme heti selville, että kukaan ei puhu enää "Länsäristä" vaan se on ollut jo pitkään "Länsä". Teimme haastattelun huoneessa, jossa Clifters ja Melrose aikoinaan treenasivat. Nykyään bänditreenitilaa ei Länsimäen nuorisotilassa enää ole. ”Kyllä bänditoiminta vielä kiinnostaa, genre vain on muuttunut. Rap-illoissa on porukkaa nutalla, mutta varsinainen bänditoiminta on koulun tiloissa”, Harri kertoi. Nuorisotalotoiminnalle riittää nykyäänkin kysyntää, nuoria pistäytyy paikalla keskimäärin 70 iltaa kohden. Yhteydet Mellunmäen puolelle ovat tiivistyneet ja esimerkiksi nuorisotiloja pyritään pitämään avoimina kaupunkirajojen yli.

Harrin mukaan kylähenki on aina ollut olemassa ja yhteistyö eri toimijoiden kanssa on hyvää. Länsimäellä on yhä vahva paikallisidentiteetti. Myös paluumuuttajia on. Toiset ovat saattaneet käydä välillä muualla piipahtamassa, mutta palanneet takaisin esimerkiksi perheenperustamisen myötä. Moni on myös sanonut, että heidän kotinsa on aina Länsimäessä, huolimatta siitä missä nykyään asuu. Kukaan haastattelemastamme "Länsäri-kolmikosta" ei ole palannut.



Kokoontuivatko nuoret täällä 30 vuotta sitten? Kuva Vantaan kaupunginmuseo.



 Nuorisotilalta suuntasimme pienelle maastoretkelle Länsimäen ytimeen. Koetimme löytää haastatteluissa mainitut ”nähtävyydet”, 80-luvun alun nuorisolle tärkeät paikat. Näimme Länsimäen koulun, sen takaisen pussikaljametsikön, myöhemmin rakennetun yläasteen, ”montut” ja Rajakylän koulun. Aurinko paistoi, kesäloman alku oli vain parin tunnin päässä ja lähiö näytti vehreältä ja rauhalliselta. Kuulemamme ja kokemamme perusteella oli siis todettava, että ei yhtään hullumpi mesta tuo Länsimäki :) 

Anna 

Työ ja ilonpito (julkaistu 21.6.2012)

Hihkuin innosta, kun kesätyöpaikka Vantaan kaupunginmuseon rock-hankkeessa varmistui. Paikka oli haluttu ja itse hakemuksessa sai todellakin pistää parastaan. Ajattelin, että tässäpä hieno mahdollisuus testata kansatieteen opinnoissa hankittuja kenttätyötaitoja käytännössä ja mielenkiintoisen aiheen parissa. Toki olin jo muutenkin melko museoitunut. Ehkä kymmenen vuoden urani basistin tyttöystävänä ja vaimona myös auttoi.

Kun tuttavat kysyivät mitä työni käytännössä pitää sisällään, hätkähdin hieman. Ensimmäiset viikot olen hengaillut festareilla, valokuvannut, kuunnellut musiikkia, jutellut mukavien herrasmiesten kanssa kahviloissa ja bäkkäreillä, kokeillut videokuvausta, viettänyt paljon aikaa facebookissa ja bloggaillut. Herääkin kysymys, miten tämä kesätyö sitten eroaa vapaa-ajasta ja onko tämä edes työtä?

Projektissa kerätään myös esineitä museon kokoelmiin
Tässä viimeisimpiä lahjoituksia.

Jos asiat ilmaistaan eri lailla, huomataan ettei kyse ole kuitenkaan pelkästä huvista. Hankkeelle tekemäni Facebook-fanisivu ja blogi ovat tiedottamista ja apuväline verkostoitumiselle. Festari- ja keikkakäynnit taas arvokkaita havainnointimahdollisuuksia ja paikan päällä kirjatut tunnelmat välittyvät toivottavasti myös vuonna 2014 avautuvassa näyttelyssä museovieraille. Toki esimerkiksi haastatteluihin valmistautuminen voi välillä tuntua hassulta, jos on selannut musiikkivideoita netistä ja huudattanut listahittejä toimistoympäristössä. Aina ei itse haastattelutilannekaan ole mukavin kaikista, vaan paikkana voi olla meluisa tupakkahuone tai sateella vuotava festariteltta kylmänä päivänä.

Metsästyksen kohteena esimerkiksi Frederikin 1967-70 toimittama villi nuorisolehti Stump.
Kuvan lähde

Hupia tai raskasta puurtamista, yksi asia lienee kuitenkin varma. Tämän tyyppinen työ rikkoo monien vanhanaikaista mielikuvaa siitä, mitä museoissa tehdään ja työn tekijöillä voi olla myös hauskaa. Usein löytää itsensä myös uusien haasteiden edestä. Viime viikkoina olen metsästänyt tiedonmurusia kirjastosta ja opetellut Vantaan kaupunginkirjaston avustuksella editoimaan videokuvaa. Toivomme, että Marin kanssa kuumeisesti työstämämme videomateriaali avaa projektin tavoitteita kaikille kiinnostuneille ihan uudella tavalla. Kunhan ensin pääsemme editointiohjelman kanssa yhteisymmärrykseen.

Rockaavaa juhannusta

Stella

Louhela Jam 2012 ja Koisotie 4 (julkaistu 15.6.2012)

Alkukesän päivät ovat sujuneet vaihteeksi varsin iloisissa tunnelmissa. Saimme projektiimme lisävahvistusta, kun museon kesätyöntekijä Stella aloitti kahden kuukauden urakkansa. Stellan ensimmäisenä koitoksena olivat Louhela Jamit, jotka järjestettiin Myyrmäen kupeessa Jokiuoman puistossa sunnuntaina 3.6. Kyseessähän on ilmaiskonsertti, joka järjestettiin nyt jo 21. kerran. Tapahtuman taustalla häärii joukko talkoolaisia, joita ilman Louhela Jameja ei olisi. Haastattelimme sunnuntain aikana, ja jo ennakkoonkin, eri tavoin järjestelyihin osallistuneita. Päällimmäiseksi ajatukseksi nousi vahva yhteisöllisyyden tunne ja yhdessä tekemisen (ja onnistumisen) kokemus, jota sateinen sää ei pystynyt lannistamaan. Stellan ottamia kuvia Louhela Jameista voi käydä katsomassa FB:ssa Rock'n Vantaa -sivuilla.

Yhtenä Louhela Jamien kohokohtana oli lauantai-illan klubikeikka Bar Cafe Lunassa. Siellä pääsimme näkemään ensimmäisen haastateltavamme Saska Ketosen tositoimissa Hybrid Childrenin rumpalina. Ei ihme, että projektimme sai viime vuoden marraskuussa niin energisen alun!


Lava valmiina bändiä varten. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Yhteisöllisyysteemaa toistuu bänditouhuissa muissakin yhteyksissä kuin rockkonserttien järjestämisessä. Viime päivinä paljon puhuttanut aihe on ollut Vantaan elävän musiikin yhdistyksen Velmun Vantaan kaupungilta vuokraaman Johansin tilan kohtalo. Kävimme tutustumassa paikkaan ennen lehtikirjoittelun alkua (Vantaan Sanomat 9. - 10.6.2012 ja Helsingin Sanomat 14.6.2012) toukokuun lopulla. Johansin tilan päärakennus on ollut Velmun käytössä 1980-luvun alkuvuosista ja edelleen siellä treenaa useita bändejä. Erona tähän päivään on ainakin se, että 1980-luvulla talossa harrastettiin bänditreenien lisäksi muun muassa silkinpainantaa, kynttilänvalantaa ja savendreijausta (Helsingin Sanomat 30.3.1985).

Aikaa värittivät ydinsodan pelko ja rauhanmarssit, joiden rekvisiitaksi Koisotielläkin rakenneltiin banderolleja ja ruumisarkkuja. Eräs haasteltava muisteli Koisotie 4:ssa 1980-luvulla tapahtunutta toimintaa ja nuoria, jotka viettivät siellä aikaansa. Yksi asia oli varma, sinne saivat tulla kaikki halukkaat ja joukkoon mahtui "tosi erikoisia tyyppejä". Ikähaitari oli reilusti alle kaksikymppisistä yli kolmekymppisiin. 

Kiinnostunut naapuri kuvasi Koisorock-tapahtumaa 80-luvulla. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Mukana oli tyttöjäkin. Joku saattoi olla bändinjäsenen tyttöystävä, mutta se ei ollut talolle pääsyn vaatimus. Tyttöjen roolia haastateltava kuvaili hyvin itsenäiseksi. Soittamaan tyttöjä ei kelpuutettu, mutta muuten haastateltava koki tyttöjen ja poikien välisen suhteen tasa-arvoiseksi. Joskus esimerkiksi talolla soitettu musiikki pitkästytti.

Annettiin me aina suoraa palautettakin. Et ei me silleen oltu kauheen kilttejä tyttöjä missään tapauksessa, [naurahtaa] pikemminkin hyvinkin suulaita. ... Et meil oli kuitenkin semmonen anarkistinen meininki. ... auottiin päätä ihan. (nainen synt. 1964). 

Tommi (kesk) ja Janne (oik) kertovat Annalle talon toiminnasta. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.

Toiminta Koisotiellä on nyt vaakalaudalla ja tulevaisuus bänditoiminnan osalta siellä epävarmaa. Tapahtuipa mitä tahansa, Rock'n Vantaa -hanke haluaa olla osaltaan tallentamassa tämän monelle ihmiselle eri tavoin merkityksellisen paikan historiaa ja tällä tavoin osallistua yhden vantaalaisen "nuorisotalon", vaikkakin epävirallisen, dokumentointiin. Taloon ja siellä vietettyyn aikaan liittyvät tarinat ja kertomukset, vaikka ne eivät välttämättä aina edustaisi vanhempien, kasvattajien ja muiden auktoriteettien käsitysten mukaista toivottua käytöstä, valottavat ainutlaatuisella tavalla vantaalaista nuorisokulttuuria lähihistorian osalta.

Koisotiellä 1980-luvulla henganneiden keskuudessa monien ystävyyssuhteet ovat säilyneet. Siellä vietetty nuoruus saattoi vaikuttaa ammatinvalintaan. Monilla tuleva työ liittyi musiikin tekemiseen, joku luki itsensä erityisopettajaksi, toinen löysi työpaikan lastenkodista. Yhteisenä piirteenä haastateltavamme totesi, että kun oli nähnyt ja osallistunut kaikenlaiseen, tulevaisuuden valintoja ei ohjannut pelko. Luottamus tulevaan on myös Rock'n Vantaa -hankkeen mottona. Jatkamme jännittävien haastattelujen (joita tähän mennessä on kertynyt 40 rokkarilta ja taustavaikuttajalta) tekemistä sekä odotamme innolla loppukesästä järjestettävää Koisorockia!

Mari