Rokkari, mistä oletkaan kotoisin?

Puhuimme viime viikolla kaupunginmuseon järjestämässä identiteetti-seminaarissa Tikkurilan lukiossa. Emme malta olla jatkamatta ajankohtaisen aiheen puintia myös blogissamme.

Vantaan poikittaisliikenne niin maantieteellisesti kuin ajallisestikin on pitkä. Rock’n Vantaa -aineistossa tämä ilmenee vahvasti jo 1960-luvulta lähtien, jolloin esimerkiksi Länsi-Vantaalta (silloinen Helsingin maalaiskunta) ei päässyt Tikkurilaan muuten kuin vaihtamalla linja-autoa Helsingin pitäjän kirkonkylässä. Vielä nykyäänkin matka kaupungin laidalta laidalle kestää kauemmin kuin laidoilta Helsinkiin. Paikallisjunien suunta sekä idässä että lännessä vie Helsingin keskustaan, missä ovat aina sijainneet myös tärkeimmät keikkapaikat.

Vantaankoskelainen The Careless esiintymässä Vantaanjoen koululla 1960-luvun puolivälissä. 
Kuva Matin Eklundin yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Aineistossamme näkyy myös selvästi kaupungin jakautuminen Itä- ja Länsi-Vantaaseen. Tästä jaosta on jopa eräässä haastattelussa käytetty ilmaisua ”berliinin muuri”. Eri alueiden välillä on ollut ennakkoluuloja. Esimerkiksi vuosituhannen vaihteessa tikkurilalaisen nuoren näkökulmasta Myyrmäki oli pelottava paikka, minne ei mielellään eksytty. Kotibileisiin pyrkijöiden kohdalla mietittiin tarkkaan, missä päin asuvia kelpuutettiin mukaan. Jos tuli Länsi-Vantaalta jäi oven ulkopuolelle. Tikkurilassa 1980-luvulla turpiinsa saanut länsimäkeläinen taas kuvaili Tikkurilaa ”paskaksi paikaksi”. 1990-luvun nuori länsivantaalainen kertoo näin:

Mut kyl me pysyttiin hyvin kaukana täältä idästä jotenkin. Kyl me tunnettiin tiettyi tyyppei ja sit pyörittiin joskus keikoilla noissa kapakoissa, mut me ei haluttu olla missään tekemisissä niitten kanssa, koska ne jotenkin… Se oli niin vahva se rajoitus idän ja lännen välillä. Pidettiin itteemme jotenkin niinku sofistikoituneempina (naurahtaa) tai jotain muuta typerää. (mies synt. 1974)

Saa nähdä, miten Kehä III:n parannus, Kehärata ja Keski-Vantaan asuttaminen vaikuttavat tulevaisuudessa. Ainakin Keski-Vantaalla nyt kasvavan nuorisosukupolven kohdalla vanha ”kaksi kaupunkia” -ajattelutapa näyttäisi olevan hälvenemään päin. Kun kysyimme asiaa 15-vuotiaalta kartanokoskelaiselta, vastaus oli:

Mä en oo ikinä kuullukkaa mitää Länsi-Vantaa, Itä-Vantaa -juttuu. … En mä oo ikinä ajatellu asiaa. Mä en ees tiedä, missä päin Vantaata mä sijaitsen. (mies synt. 1997)

Vuosikymmenten aikana on eri alueiden lähiöidentiteetissä ja tämän pohjalta syntyvissä rock-keskittymissä havaittavissa samankaltaisia piirteitä. Esimerkiksi 1980-luvun Länsimäkeä ja 2000-luvun Korsoa yhdisti maantieteellinen sijainti kaupungin laidoilla, vahva me-henki tiettyjen nuorisoryhmittymien kesken sekä rosoisen maineen kääntäminen rikkaudeksi.

Länsimäen raitilla 1980-luvulla. Kuva Sampo Sakari Korhosen yksityiskokoelma, 
reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Sampo Sakari Korhonen.

Länsimäessä oli siinä mielessä erikoista se, että se oli kauheen vahva identiteetti silleen, et jengi halus olla Länsäristä. Ne oli tosi ylpeitä siitä, tai ainakin meidän piirissä. Oltiin niinku Länsäri-hulluja. Me ollaan kaikkein hulluimpia tässä maailmassa. (mies synt. 1966)

Me oltiin vahvasti kyl Korsosta. …Koska en mä en muista ennen sitä, et ois Korsosta mikään isompi bändi lähteny. Eikä se nyt et mekään oltais mikään tosi iso oltu, mutta kuitenkin. …Silloin oli hyvä semmonen Korsohype päällä. Monilla bändeillä. (mies synt. 1985)

Vantaalla on treenattu monenlaisissa paikoissa, joista mainittakoon ainakin nuorisotilat, koulut, Velmutalo, Hakkilan kontit, omakotitalojen takamökit, piha-aitat, autotallit, kellarit, tyhjennetty uima-allas… Bändin kotipaikan määräytyminen ei ole yksinkertainen asia. Joissakin tapauksissa bändin sanotaan olevan kotoisin sieltä, missä treenipaikkakin on. Tässä yhteydessä vantaalaiset lähiöt korostuvat, ollaan esimerkiksi Tikkurilasta, Korsosta...

Mutta usein kuitenkin vantaalaiset bändit profiloituvat ennemmin pääkaupunkiseutulaisena tai helsinkiläisenä bändinä. Varsinkin jos yksikin bändin jäsen on Helsingistä. Eräs 60-lukulainen bändi ei sanonut olevansa Helsingin maalaiskunnasta tai Vantaankoskelta, niin kuin todellisuudessa oli, vaan he esiintyivät helsinkiläisenä tai pääkaupunkiseutulaisena bändinä. Sama ilmiö on siis vahva edelleenkin. Toisaalta taas, jos bändin jäsenet tulevat eri puolilta, bändin leaderin asuinpaikka saattaa määrittää yhtyeen kotipaikan.

Parsley Inn esiintyi helsinkiläisenä bändinä, vaikka sen jäsenet solistia lukuunottamatta olivat Vantaalta kotoisin. Kuva Mikko Mäkelän yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Esikuvien vaikutus bändiharrastuksen aloittamiseen tai sen jatkamisen motivoimiseen on monille löytynyt lähitreenikseltä. Näistä idoleista meille on mainittu mm. Länsimäessä Slippers, Myyrmäen Arkissa Clifters, Balls, Smilers ja Ilola-Ruskeasanta –alueella Mind of Doll. Bändiherätys koetaan yleensä jo alakouluiässä ja ensimmäiset bändit kootaan lähiympäristön lapsuudenkavereista ja koulukavereista. Iän karttuessa, kun ”reviiri” laajenee, liikutaan isommalla alueella ja myös bändin maantieteellinen rakenne monimutkaistuu. Internetin tulo on hämärtänyt kaupunkien välisiä ja sisäisiä rajoja. Uusia jäseniä voidaan etsiä My Spacen, Facebookin tai muusikoiden.netin kautta.

On sitä yritetty ylittää rajoja ennenkin. Muistaaksemme tämä ilmoitus ei johtanut uusiin kiinnityksiin.
Lehtileike Liisa Uusitalon yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

 Vantaalaiselle rockelämälle on tyypillistä talkoohenki, mutta se ei yksin riitä. Tapahtumien järjestäminen vaatii lisäksi yhden tai kahden henkilön vahvaa työpanosta, esimerkkeinä Louhela Jam, Koisorock ja Ankkarockin alkuvuodet. Näillä henkilöillä (vantaalaisen rockin kummisedillä) on tärkeä rooli myös paikallisen bänditoiminnan eteenpäin viemisessä ja näihin liittyvien perinteiden siirtymisessä sukupolvelta toiselle. Sekä idästä ja lännestä löytyy tiiviitä yhteisöllisiä keskittymiä, kuten Velmutalo Koisotiellä, Hiekkaharjun nuorisotila 36, Korso Underground, Vaskivuoren lukio ja Arkki Myyrmäessä. Aineistoa käsitellessämme olemme huomanneet, että paikkoihin kiinnittyvä nuoruus ja niihin liittyvät sosiaaliset suhteet ovat osa yksilön identiteetin rakentumista.

Vernissan valtaus toukokuussa 1985. 

Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Matti Luumi.

Vantaalle aikuisiällä työn, ihmissuhteen tai opiskelun takia muuttaneet eivät välttämättä juurru samalle tavalla uudelle asuinalueelle kuin siellä lapsuus- ja nuoruusvuotensa viettäneet. Työpaikka ja sosiaalinen elämä voivat olla toisessa kaupungissa ja koti on silloin sananmukaisesti ”nukkumalähiössä”. Aikuistumisen kynnyksellä moni haluaa irtioton entisiin kuvioihin ja silloin usein muutto vaikka Helsinkiin tulee ajankohtaiseksi. Olemme panneet merkille, että kotikulmille jääminen ja paluumuutto eivät tapaamiemme rokkareiden keskuudessa ole harvinaisia ilmiöitä. Mutta on meille sanottu haastattelun sopimisen yhteydessä näinkin: ”Voi mua haastatella, mutta Vantaalle mä en tuu.”

Mitä vantaalainen identiteetti sitten on näin rockin silmin katsottuna? Olemme tutkimusprosessin edetessä huomanneet, että ensimmäinen Vantaalla varttunut lähiösukupolvi on tullut ns. nostalgiaikään, omat juuret alkavat kiinnostaa. Kultaantuneet nuoruusmuistot ja elämän mittaisen harrastuksen/elämäntavan syntyvuodet nivoutuvat tähän kaikkeen. Aineistomme valossa näyttää vahvasti siltä, että monille juuri näillä tekijöillä on ollut merkitystä identiteetin muotoutumisessa. Selvää lienee se, että Vantaalla asuminen jättää meistä jokaiseen jäljen, joka seuraa ainakin jollakin tavalla mukana, missä sitten ikinä kuljemmekaan.


Et mä oon tavallaan vähän ylpee, et voi sanoa, et on asunut nuoruutensa Vantaalla. Mun mielestä siinä on tavallaan enemmän särmää, kun kaikki haluaa asua niinku et "Kallion kulmilla". Niin kyl mä sanoisin, et Havukoski ja Koivukylä edustaa enempi työläiskaupunginosaa.(nainen synt. 1964)

Kyl mä kehtaan sanoa, et mä oon Vantaalta ja tavallaan oon ylpee silleen niinku vantaalaisuudesta. Että tota... miks ei. (mies synt. 1971)

Haastattelussa olevien tutkijoiden paikallisidentiteetit ovat vahvasti Vantaalla, vaikka eivät kiinnitykään erityisesti mihinkään treenikämppään.

Tekevätkö vaatteet rokkarin?

Yllätykseksemme meitä pyydettiin puhumaan eräälle Helsingin yliopiston järjestämälle kurssille Rock'n Vantaa -hankkeen viestinnästä. Toiveena oli, että kertoisimme ihan konkreettisista viestintätavoista, esimerkkinä liikkumisemme festareilla ja keikoilla museon valkoiset T-paidat päällä. Paidat eivät istuvuutensa puolesta yllä ehkä ihan suosikkivaatteidemme listalle, mutta paidan välittämä viesti on meille tärkeä. Paitojen ansiosta havainnointi- ja dokumentointityö tapahtuu avoimesti ja meille on ollut helppo tulla juttelemaan. Samalla Vantaan kaupunginmuseo ja Rock’n Vantaa -hanke saavat näkyvyyttä siellä missä pitääkin, niiden ihmisten keskuudessa joita toiminta koskettaa.

Pukeutumisesta puheen ollen, minkälaista viestiä vantaalaiset rokkarit ovat vaatevalinnoillaan vuosikymmenten aikana välittäneet? 1960-luvulta asti on ainakin ollut merkitystä sillä, että rock näkyy ulospäin. ”Tottahan me oltiin vähän modseja olevinamme”. Päällä oli esimerkiksi pillifarkut, jotka kuvionsa puolesta näyttivät kuulemma ihan kokolattiamatolta. Esikuvat ovat alusta asti tulleet pääasiassa ulkomailta, Englannista ja Amerikasta. The Careless -bändin pojat muistelivat vaikutteitaan jalkinevalinnoissaan:

Tulee nyt mieleen, et jotain suoria kopioita oli nää Beatles-bootsit, mutta yhteen aikaan meillä oli ihan yhtenäiset semmoset bleiserit. (mies synt. 1947)

Meil oli kyllä tota aika vähän yhtenäisii, että ne Beatles-kengät oli tietysti ja niitä kun ei kehdannu kerralla, kerran viikossa suutarille ja sentti lisää, parhaimmillaan vissiin seitsemän sentin korko niissä. (mies synt. 1946)

Tikkurilalainen Barbed Wires 1960-luvulla. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Anna-Liisa Nupponen.

Oma tyyli oli 60-lukulaisten keskuudessa enemmän tai vähemmän hakusessa eikä kapinallisuudesta vielä, ainakaan näin jälkeenpäin katsottuna, voida puhua. Rockmusiikki oli kuitenkin osa uudenlaista, kansainvälisempää nuorisokulttuuria ja edusti siksikin jotain, mitä aikaisemmin ei oltu nähty. Tätä pyrki hyödyntämään esimerkiksi Marimekon perustaja Armi Ratia, joka pyysi tikkurilalaistaustaista Tin roof -yhtyettä esiintymään Bökarsin tilalle. Alkutekijöissään oleva rokkarilook muutettiin tosin heti alkumetreillä hipahtavammaksi, sillä ”kukkaisteema” sopi paremmin Ratian suunnitelmiin. Bändin pojat saivat jokaisen keikan aluksi uudet Marimekko-paidat, koska edelliselle kerralla päällä olleet paidat olivat aina jääneet kotiin. Hieman poikia hävetti, juhlien hippiteema kun ei ollut yhtään omaa tyyliä, mutta kiltisti paidat kiskottiin ylle.

Markkinointilähtöisen ja auktoriteettien määrittelemän raitapaitapukeutumisen välittämä viesti oli jotain aivan muuta kuin mitä aineistostamme on seuraavilta vuosikymmeniltä luettavissa.

Lähiörockin alkuaikoina 1970- ja 80 -luvuilta löytyy useampikin kommentti siitä, kuinka vaatteet esimerkiksi kuvasivat monien alueella asuneiden perheiden sosioekonomista asemaa: rahaa vaatteisiin oli niukasti ja vaatteet kulutettiin loppuun ennen kuin ostettiin uusia.

Varsinkin, kun on katellu jotain vanhoja valokuvia, mis on sitä jengiä, ni enemmän näyttää sellaselta romanikerjäläislaumalta, ku joltain fiftariporukalta. No, se oli semmosta lähiöaluetta ja väittäisin et vanhempien tulotaso ei yltänyt ihan sanotaanko nyt Eiran vastaavien perheiden tulotasoon. Siel oli vaan tapana kuluttaa vaatteet ja kengät loppuun. Et se siin oli ero, uusii kenkii ei ostettu ennen, kun ne vanhat oikeesti hajos jalkaan. (mies synt. 1967)

Tokela Länsimäessä vuonna 1985. Kuva Repa Nurmen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseon kokoelma. Kuvaaja Repa Nurmi.

Pukeutuminen samantyylisiin vaatteisiin korosti kuulumista tiettyyn nuorisoporukkaan. Alueelle muuttanut ei välttämättä heti tiennyt sopivaa pukeutumiskoodia, mutta perehdytys aiheeseen hoidettiin esimerkiksi näin:

No selitettiin sille, et perjantaisin ostetaan aina pussikaljaa ja sipsejä ja mennään tohon Länsärin koulun taakse, siin on sellanen leikkikenttä ja metsä. Siel saa meluta ja ryypätä rauhassa. ”Aijaa, mäkin tuun sit perjantaina sinne”. Ja kaveri tuli paikalle ja pamahti sinne semmosessa edvardiaanisessa teddy boy -lookissa. Sil oli semmoset kiiltävät mustavalkoset läskipohjakengät ja tämmönen teddy boy edvardiaaninen asukokonaisuus päällä samettikauluksineen ja kravatteineen. Se oli ku jostain kiiltokuvasta ja me ollaan niinku siellä, et joku hiha meinaa irrota rotsista ja farkuissa on enemmän reikää kun kangasta ja bootsit on jollain nitojalla ja teipillä laitettu kasaan. Räjähdettiin nauruun ihan heti, et ”Ootsä nyt ihan varma, et haluut tulla noissa vetimissä tänne koulun taakse, mis varmaan illalla painitaan?” Oisko ollu seuraava viikonloppu niin tää kaveri tuli, jostain se oli ittelleen taikonu ittelleen semmoset rähjäset farkut ja vähän huonokuntoisen farkkutakin ja sit se istukin porukkaan ihan hyvin.…Tosiasiassahan me oltiin tietenkin kateellisia, et ”Vau mitkä kledjut sul on, et pieni varoituksen sana on paikallaan, noissa saattaa olla oksennusta sit yöllä, nois sun kamppeissa.” (mies synt. 1967)


Länsäriläisiä nutan edessä 1980-luvulla. 
Kuva Sampo Sakari Korhosen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

  
Yhtenä määräävänä suunnannäyttäjänä pukeutumiselle oli musiikki, jota kuunneltiin. Genren mukaisella ulkonäöllä tehtiin näkyväksi se, minkä musasuunnan takana seisottiin. Varsinkin 1970- ja 1980-lukujen vaihteen molemmin puolin oli eri tyylisuuntien välillä tiukkojakin vastakkainasetteluja eivätkä ryhmien väliset yhteenotot olleet harvinaisia.

...mut kylhän se sitten täyty näyttääkin siltä, et mitä niin kuin harrastaa. Ja sit kun oli punkkari, niin sit oli kyl punkkarinkin näköinen, et siihen vaatetukseen se aika pitkälle se musiikki siihen aikaan niin kuin oli tärkeetä, ainakin mulle. … Mutta niinku kyl se musa sen määräs sen vaatetuksen. (mies synt. 1968)

Koisotiellä on vuosikymmenten aikana nähty erilaisia pukeutumistyylejä. Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Oma tyyli on haluttu säilyttää, vaikka se olisi tarkoittanut auktoriteettien uhmaamista, tai ehkä juuri siksi. Eräs haastateltavamme kertoi, että kouluaikoina ei liikuntatunneillekaan menty tuulipuvussa tai verkkareissa vaan farkut jalassa. Yksilöllisyys oli kuitenkin monesti näennäistä ja korostui lähinnä suhteessa ulkomaailmaan. Valokuvat paljastavat, että bändiporukan tai ”musadiggarijengin” tyylivalinnat tietyillä vuosikymmenillä olivat aika samankaltaisia. Joskus joku bändin jäsen on halunnut ottaa ohjailevan roolin muidenkin kuin oman pukeutumisen suhteen. Häntä on joko kuunneltu tai sitten ei. Oma tyyli on aika henkilökohtainen juttu, eikä pukeutuminen kaikille edes ole kovin tärkeää.

Ei, me ei mietitty sitä yhtään. Mä oon miettiny sitä, että mä varmaan en ois mihinkään tyttöbändiin oikeen pystynytkään, koska ehkä siel ois ollu jotenki enemmän tää niinku ”mitä mä laitan päälle” -osasto. Kyl siit aina, kun oli keikka tulos, niin joku saatto kysyy jotain ”Mitä te laitatte?” ja kaikki oli vähä sillee, et ”No, ei me hei tiietä”. Et ei se nyt meille ollu ehkä se ykkösprioriteetti. Kyl täs nyt ehkä vähän naiskeulakuvana joutuu aina vähän… Emmä ees muista, mitä mul on ollu päällä keikoilla. (naurahtaa) (nainen, s. 1974)

Toisin kuin edellä ”puhuneelle” naisrokkarille, on yleisöstä erottuminen ollut yksi keikkapukeutumisen tavoitteista. Jo ”legendaarisen Tipi Järvisen” muistetaan sanoneen, että ”pitää aina pukeutua paremmin kuin toi yleisö, kun sä meet lavalle” ja tämä ajatus on ollut monen muunkin vantaalaisen rokkarin ohjenuorana.

Mul oli jotenkin olennaista aina se, et ei niinkään se, et se soittotaito tai semmonen juttu, vaan et se staili oli se tosi tärkee juttu. Et se bändi, jos se esiinty, niin sen piti näyttääkin joltain, et se niinku erottuu siit yleisöstä. Niin siitä mä jaksoin niinku jauhaa aina. (mies synt. 1974)

Smilers vuonna 1994. 
Kuva Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Omaa, musatyyliin sopivaa ja persoonallista rokkarilookkia hahmottaessa on koluttu myös vintit ja kirpparit, onpa käyty vanhempien vaatekaapeillakin. Erityisesti tämä edellisen sukupolven asujen uusiokäyttö yhdistää yllättävästi eri vuosikymmenten rokkarinuorisoa, eikä siis ole pelkästään 90-luvun ja lama-ajan juttu.

Vaatteethan me ostettiin kirppareilta. Ja sit oli aika semmosta... Siinä oli aika jännää semmosta, kun musta siinä oli ehkä vähän semmosta hippihakusuutta. ...Niin ja silloin 90-luvun alussa alko noi kirppikset muutenkin yleistymään, niin sit alko löytää kaikennäköisiä rytkyjä ja sit kaikkee semmosia sata vuotta vanhoja nahka- ja mokkatakkeja ja mielellään vähän liian kireitä. Et sit kaikki isänkin vanhat 70-luvun rotsit kaivettiin kaapeista. (mies synt. 1974)

Relayer Shadow Clubilla 1990-luvulla. 
Kuva yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Vuodenvaihteen Iltalehti (3.1.2013) antoi pukeutumisvinkkejä tämän kevään trenditietoisimmille. Jutussa kerrotaan, että astetta rockimpi tyyli jatkaa voittokulkuaan myös tänä vuonna. Kuvailujen perusteella lehden markkinoimassa rocktyylissä on yllättävän paljon yhtymäkohtia edellä käsiteltyyn ”ajattomaan” rokkarilookkiin. Lehden mukaan rock-stailiin kuuluvat farkut, niitit ja näyttävät korut sekä ”raju nahka”. Rock-tyyli asustetaan näyttävin statement-koruin ja punatuin huulin. Kauden muodissa on lehden mukaan kyse kontrasteista, rähjäinen nahkarotsi yhdistetään siistimpään alaosaan ja myös erilaiset tekstuurit valloittavat.

Mutta kuinka ”rokisti” tavis voi pukeutua olematta naurettava? Riittävätkö vaatteet ja oikeanlainen ulkoinen look tekemään kenestä tahansa rokkarinnäköisen?

Kyl se mun mielestä on kuitenkin rockissa se asenne. ...Ei se oo oikeestaan kuitenkaan vaatetuksesta kiinni, et kyl se niin kuin huokuu se rokki muutenkin. Ja tavallaan varsinkin sit, kun sä soitat tai tälleen näin. Kyllä sit jos näkee jonkun, joka on käynyt oikeen Back Streetistä uudet niittivyöt ja uuden nahkatakin, niin kyllä sen näkee, et ei se oo niin kuin aitoa. Et ei se oo mulle ainakaan ollut ikinä niin kuin ensisijainen juttu se pukeutuminen. Et nyt tuntuu, et jotkut käy ekaks ostamassa vaatteet ja sit alkaa vasta miettiä, mistäköhän musasta mä tykkään? Kyl se tavallaan näkyy mun mielestä ulospäin se rock siihen enempää keskittymättä. -- Mut en mä silti tuulipuku päällä lähde tonne niin kuin... (mies synt. 1971)
 

Yksi tunnistettava ja monia yhdistävä rokkaristaili tuntuu olevan farkut, T-paita ja pitkä tukka. Tätä lookkia mekin suosimme. Bändi- ja festari-paidat ovat ainakin tulleet tutuiksi museokokoelmiemme karttuessa, eikä rockin pääväristä liene epäselvyyttä.

   

KIITOS KAIKILLE LAHJOITTAJILLE! :)