Remu & Vantaa

Tällä kertaa kudomme saamistamme johtolangoista vantaalaisen rockin piilovaikuttajan muotokuvaa. Jo yli vuoden ajan hankkeeseemme on tihkunut viitteitä erään henkilön suorista ja epäsuorista yhteyksistä vantaalaiseen rockiin. Tämä henkilö ei kuitenkaan ole vantaalainen ja täällä asutut vuodet ovat jääneet lapsuuteen. Varsinaisen tutkimusaiheemme, nuoruusajan bänditoiminta, ei tässä tapauksessa tiettävästi ole tapahtunut Vantaalla/Helsingin maalaiskunnassa. Kyseinen rumpali on kuitenkin mainittu useissa Rock’n Vantaa -haastatteluissa esikuvaksi ja soittoharrastuksen innoittajaksi. 

Mä halusin niinku olla Remu. (mies synt. 1971)

Kuva Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat. Kuvaaja Pekka J. Heiskanen.

Kuten kaikki Ganes-leffan nähneet tietävät, Remu asui lapsuudessaan junanvaunussa Ruskeasannalla. Eräs Hiekkaharjun alueella asunut haastateltavamme muisteli Remun äidin harjoittaneen liikkuvaa liiketoimintaa alkoholipitoisten juomien parissa. Muista lähteistä saimme vihiä toiminnan vakiintumisesta Ruskeasannan ostarille. Paikka tunnetaan nykyisin nimellä Highway Pub.

Kuinka monta vantaalaista bändiä olisi jäänyt syntymättä ilman Remua? Esimerkkinä vantaankoskelainen The Careless 1960-luvun alkupuolella.

Mä sain ensimmäisen soittimeni silleen, että kun me siellä linnanmäellä oltiin, niin me saatiin sit rulla niitä lippuja sinne vehkeisiin. Me oltiin maailmanpyörässä ja vastapäätä istui sitten kavereita kanssa. No, siinä oli tää Sami Babitzin ja sit oli… Mä en muista, oliks Remu siinä vai oliks Remu joutunut just linnaan, mut oli kuitenkin sen bändin basisti, joka pähkäili, et sen pitäis myydä sen basso, kun se Remu joutu linnaan ja se bändi hajos. Ja mä ostin häneltä sitten sen basson, mikä tossakin mulla on. Oli Foksin basso ja se tuli mulle sillä lailla ihan vahingossa. (mies synt. 1946)

The Careless ja kuuluisa basso Vantaan yhteiskoulussa 1960-luvulla. 

Kuva Martin Eklundin yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Remua on aineistossamme luonnehdittu Suomen ensimmäiseksi oikeaksi rocktähdeksi ja Hurriganes oli ihan ykkönen. Remun erotti muista intensiivinen katse yleisöön soiton aikana. Tätä ei kuulemma ollut aikaisemmin harrastettu Suomessa. Myös persoonallinen englanninkieli teki säväyksen.

No, pienenä esikuva oli ehdottomasti Remu. Mä en itse sitä muista, mut mä olin kuulemma pienenä aina silleen jos meille oli tullut jotain vieraita, niin mä aina esiinnyin. Et mä olin laittanut Hurriganesin levyn soimaan ja sit soittanut siihen päälle ja laulanut niitä Remun laulamia sanoja, vaik ei se itekkään silloinkaan tietänyt, mitä ne tarkoittaa englanniksi, mut enhän mäkään tietänyt, mut mä aattelin, et se on englantia, kun se ei kuulostanut ollenkaan suomelta. (mies synt. 1971) 

Todiste siitä, että haave olla Remu, voi toteutua. Facebook-sivujen mukaan: ”Rude Runners are here to show respect to legendary finnish rock'n'roll band HURRIGANES.” Kuva Jouni Jussila.

Remulla on ollut Vantaalla monia unohtumattomia esiintymisiä. Hurriganesin kannalta tärkeimpiin lukeutuu Keimolan kuuluisat ”mutafestarit” vuonna 1972. Remu and the Hurriganes sai ensimmäisen levytyssopimuksen Keimola Rockin jälkeen. http://on.fb.me/XQdpMa

Tikkurilan jäähallissa tapahtui 5.4.1975. Hurriganesin jäädiskokeikka oli aikoinaan Pohjoismaiden suurin. Toisen nettikeskustelusta poimitun tiedon mukaan tämä ”eka kerta” konsertissa oli eräälle 11-vuotiaalle paras keikka ikinä. 

Helsingin Seutu 4.4.1975

Haastatteluissa olemme saaneet kuulla muutamista pienemmän mittaluokan Hurriganes-esiintymisistä. Myyrmäen yhteiskoulun teinikunta järjesti 1970-luvulla kovia bileitä, joissa esiintyjinä olivat ainakin Juice, Jussi & the Boys, Hurriganes ja Dave ”Isokynä” Lindholm. Astetta salamyhkäisempi Hurriganes-keikka järjestettiin martsarilaisen kerrostalon kellarissa sunnuntaiaamuna klo 11. Konsertti kesti vain puolisen tuntia, mutta jätti lähtemättömän vaikutuksen ainakin Sir Elwoodin Juha Lehteen. 

Seuraavalla vuosikymmenellä järjestettiin ainakin tämä iltapäiväkeikka Simonkylän lukiossa.

Vantaan vanhin ravintola ja maineikas keikkapaikka Kultakaivos koki kovan kohtalon 2010-luvun rakennusbuumissa, kun koko Louhelan ostari purettiin. Viimeisenä viikonloppuna järjestettiin ”Monttubileet”, Kultakaivoksen jäähyväiset. Yleisömeri velloi viikonlopun pääesiintyjän Hurriganesin edessä. Myös kaupunginmuseon kuvaaja oli paikalla ja dokumentoi tämän historiallisen tapahtuman.

Hurriganes Kultakaivoksessa 26.3.2011. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat. Kuvaaja Pekka J. Heiskanen.

Remu on ulottanut vaikutuspiirinsä museon seinien sisäpuolellekin. Olemme suosineet koko projektin ajan haastateltavien hankinnassa ns. lumipalloteoriaa. Myös Remua harkittiin haastateltavaksi, yhteyksiä artistiin olisi löytynyt omasta takaa. Remu on nimittäin kollegan miehen äitipuolen siskon ex-mies. Tai olisiko Remun pojan kanssa hetken hamassa nuoruudessaan heilastellut amanuenssiharjoittelija voinut hankkia meille tarvittavat yhteystiedot? Mutta ehkä tämä kuitenkin riittää Remusta ja Vantaa-rockista. ;)

Seuraavassa blogissa esittelemme varsinaisen Vantaa-rockin kummisedän ja taustavaikuttajan, Eba Mäkysen.

 

Mimmit rokkaa

Naistenpäivän kynnyksellä keskitymme nuorten naisten bändiharrastukseen. Juuri alkamassa olevan Helsingin yliopiston kenttätyökurssin myötä Rock’n Vantaa saa apuvoimia ja reilu parikymmentä opiskelijaa levittäytyy vantaalaisen rockin ytimeen haastattelemaan ja havainnoimaan. Yhdeksi suosituimmaksi aihealueeksi ryhmiä muodostettaessa nousi naisnäkökulma.

Naisia olemme haastatelleet tähän mennessä 19, kun yhteensä haastateltavia on kaiken kaikkiaan ollut lähes sata. Viidesosa vastannee, ainakin meidän mielestä, naisten näkyvyyttä alalla. Tosin näistä jo haastatelluista naisista bändissä soittavia on ollut vain 12, muut ovat toiminnassa mukana jollakin muulla tavalla, mikä on tyypillistä vantaalaiselle rockelämälle. Naisten työpanos esimerkiksi musiikkiyhdistysten toiminnassa ja tapahtumien järjestämisessä on ollut merkittävä.

Velmun myyntipöytä Peltolan torilla järjestetyssä konsertissa 1984. 
Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

1960-luvulta ei haastatteluissa ole mainintaa bändissä soittaneista tai laulaneista naisista. Vantaalaisten naisten nuoruusbändimuistot alkavat 1970-luvulta, jolloin uransa aloitti kaksi vantaalaista menestyksekästä pitkänlinjan muusikkoa Maarit Hurmerinta ja Virve Rosti. Molempien artistien taustalla on musikaalinen perhe. Virve pääsi seuraamaan ja osallistumaan suvun miesten bändimusisointiin pikkutytöstä lähtien.

Maaritin uran alku lähti rakentumaan tikkurilalaisen omakotitalon treenikämpällä, jossa tarjoutui mahdollisuus laulutaitojen esittelemiseen ja sitä kautta löytyi yhteys levy-yhtiöön, mikä nosti Maaritin nopeasti suomalaisten tähtiartistien joukkoon.

Flyer Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat.

Varsinaisia tyttöbändejä ilmenee aineistossamme vasta 1980-luvun alkupuolella. Kokoelmiimme päätyneistä neljästä (-84, -85, -86, -88) Vantaan kulttuurilautakunnan laatimista bändiluetteloissa tyttökokoonpanoja on ainoastaan yksi, Desta Ainoa. Saman vuoden katalogissa poikien yhtyeitä on 27. Sekabändejä luetteloista löytyy kaksi ja lisäksi neljä yhtyettä, joissa on naissolisti tai naissoittaja. Mielenkiintoista on, että viimeisessä vuoden -88 katalogissa naisia ei ole mukana yhtään.

Vielä 1980-luvulla bänditoiminta miellettiin vahvasti poikien harrastukseksi. Vuosikymmenen alussa Velmu-ympyröissä paljon pyörinyt nainen kertoo, että vaikka olisi ollut kuinka musikaalinen tai taitava soittamaan, ei silti päässyt mihinkään. Kerran joku erityisen lahjakas tyttö oli saanut laulaa taustoja kaveripoikien biisiin, vaikka taidot olisivat riittäneet paljon enempäänkin. Tyttöjä ei haastateltavamme mukaan pyydetty bändeihin mukaan, eikä itseä kehdattu tyrkyttääkään. Naisia ei ehkä otettu rockin soittajina niin tosissaan, mutta ajan henkeä kuvailtiin muuten tasa-arvoiseksi ja suoraa palautetta kyllä lauottiin myös poikien musisoinnista. Koska ovet poikien bändeihin eivät auenneet, tyttöbändejä perustettiin vastavedoksi vallitsevalle kulttuurille.

Ja me esiinnyttiin ja meil oli vaan noi sellaset hirveet lukion collegepaidat. Me oltiin venytetty ne minimekoiks ja se oli aivan hirveetä se soitto tietenkin. Mut siinä oli kuitenkin… Mä ainakin muistan, et se otti mua jotenkin aivoon, et sit ku joskus kuunteli joitakin bändejä jossain, niin kuunteli vähän silleen, et kun oli kuitenkin soittanut koko ikänsä sitä selloa ja meillä oli hirveesti klassista musiikkia himassa, niin kuunteli, kun joku laulo ihan päin persettä tai soitti. Ja sit niin kuin ties, et näistä tytöistä aika moni pystyis parempaan jos joku vaan pyytäis. Mut siihen aikaan se oli ihan selvä, et me oltiin sit, et niin kuin hengailtiin. (nainen synt. 1964)

Velmutalolla treenasi 1980-luvulla tyttöbändi Pakara. Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Vuonna 1984 joukko 14–15-vuotiaita koivukyläläisiä tyttöjä päätti perustaa bändin, jonka nimeksi tuli Desta Ainoa. Esikuvana oli ensimmäisenä Suomessa levyttänyt tyttöbändi Tavaramarkkinat. Alkuun päästiin koulun bändikerhossa, jota veti Sami Sarhamaa, edellisenä vuonna Rockin SM -kisoissa toiseksi tulleen Chapter Onen kosketinsoittaja. Soittotaito lähti lähestulkoon nollasta, mutta se ei aiheuttanut ongelmia. Asenne oli soittotaitoa tärkeämpää.

H: Me oltiin niitä älykköfeministejä Sannan kanssa ainaki siten, et me tiedettiin kaikki. Asiat oli hyvin mustavalkosta kaikki ja kaikis oli joku kauhee ajatusharha ja virhe, nii me varmaan tosi rasittavia oltiin.

AK: Miten, pelkäskö pojat sitte?

H: Varmaan joo, oletan näin. Syytä ainaki pelätä ku saatto loukkaantua mistä vaan tai suuttua.(nainen synt. 1969)

Suurin piirtein puolet biiseistä oli lainattuja ja puolet omia, joista osa vedettiin englanniksi, osa suomeksi. Biisilistalta löytyi mm. Tavaramarkkinoiden Kimmat hurvittelee ja Pelle Miljoonan Tahdon Rakastella Sinua. Naisasiaa tuotiin esiin mm. omassa biisissä Cattles Talk:

You think you´re a cowboy
but I´m not a cow
Wild West is gone
this is here and now

Desta Ainoa vantaalaisia bändejä esittelevässä luettelossa vuonna 1986. 
Bändiluettelo Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat.

Kun sana tyttöbändikokoonpanosta levisi, keikkaa riitti erilaisissa tilaisuuksissa paikallisista kotiseutupäivistä koulujen ja urheiluseurojen tapahtumiin. Tyttöbändit olivat 1980-luvulla haluttuja esiintyjiä myös siksi, koska niitä oli vähän. Tyttörokkareiden keikkoja ei kuitenkaan välttämättä menty katsomaan niin tosissaan, ”riitti, et menkää tsiigaa, et mimmit niinku soittaa.”

Mä muistan, et ne revittiin sielt treenikämpistä vähän liian aikaisin ehkä tonne, et "Muijabändi, muijabändi! Soittamaan, soittamaan! Esiintymään, esiintymään!" Ja sit kun ne ois voinut vähän aikaa vielä ehkä treenata. Niin sit tuli semmonen, et eeh, juu, juu, okei. (mies synt. 1968)

Erään länsivantaalaisen progebändin solisti oli 1990-luvulla nainen, mikä ei ainakaan silloin enää ollut harvinaista, paikallisia esikuvia löytyi Ballsista lähtien. Sukupuolirakenne nähtiin bändin sisällä samansuuntaisesti; ihan positiivisena, ei mitenkään ihmeellisenä, asiana. Kitaristi pohti, että naissolisti saattoi tuoda soittamiseen ”enemmän just semmosta professionaalisempaa otetta”. Solisti näki asemansa näin:

Onhan sitä sillä lailla eri asemassa. En siis mitenkään sano, että huonommassa tai paremmassa, mut se on niinku rooli se eri ja se asennoituminen on eri. Mut jotenki muhun on suhtauduttu aina kauheen hyvin. Mul ei oo mitään traumaa jääny siitä, että suuntaan jos toiseenkaan, et se ois mitenkää koskaan aiheuttanu mitään kauheit tilanteita se. Mut se on varmaan sekin, riippuu niin paljon siit asenteest, et millä sinne menee, et jos on ”rinsessa” tai kovin herkkänahkanen. Mut emmä tiedä, mua on kohdeltu nii kiltisti. Emmä tiedä, onks Länsi-Vantaan rockgenre tai niinku noi rockpiirit jotenki nii totaalisia herrasmiehiä. (nainen synt. 1974)

Bändien naissolisteja tai -jäseniä on kuvailtu ”jätkäksi muiden joukossa”. Sulautuminen osaksi poikaporukkaa ja sen tapakulttuurin omaksuminen on nähty toimivalle ryhmädynamiikalle myönteisenä tekijänä.

Juliste Vantaan kaupunginmuseon kokoelmat.

Tyttöjen asema rockkentällä vahvistuu koko ajan. Tytöt ovat ala-asteelta asti yhä tiiviimmin mukana koulujen bändikerhoissa ja käyttäjinä nuorisotilojen treenikämpillä. Koulutusmahdollisuudet kevyenmusiikin saralla ovat lisääntyneet ja monipuolistuneet merkittävästi ja tämä kaikki on tullut tasavertaisesti myös tyttöjen ulottuville.

Myyrmäessä sijaitsevassa, ”bänditehtaaksikin” kutsutussa Vaskivuoren lukiossa on kaikille pyritty antamaan samat mahdollisuudet. Esimerkiksi bänditoimintaan osallistuminen ei vaadi musiikkilinjalle hyväksymistä. Koulun bändiopettaja Pekka Raution mukaan suurin osa kouluyhtyeistä on nykyisin sekabändejä. Aikaisempina vuosina pojat olivat laulusolisteina vähemmistössä, nyt suhde on tasoittunut. Haastattelujen perusteella voi sanoa, että koulun luovalla ja kannustavalla ilmapiirillä on monelle itsetuntoa kohottava vaikutus. Fiilis oli selvästi aistittavissa vieraillessamme viime syksynä koulussa Vaskifesteillä. Tapahtumassa saimme selville, että siirtyminen ”Vaskivuorikuplasta” todelliseen maailmaan ei ole käynyt vaskivuorelaisilta tyttöbändeiltä aina täysin kitkatta.

Musta tuntuu, et just siks se on silloin alussa ollut pikkunen shokki, kun on oikeesti sit menty tonne musakentälle, kun täällä on tottunut niin semmoseen tasa-arvoseen. Se ei ollut minkäännäköinen kysymys täällä. Ja sitten, kun menee sinne ja se on yhtäkkiä joku kysymys, et meidän sukupuoli on kysymys. Niin sit se on vähän semmonen outo fiilis. (nainen synt. 1986)

Pintandwefall-yhtyeen jäseniä haastattelussa Vaskifesteillä lokakuussa 2012. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo.
 

Vieläkin tyttöbändit saattavat herättää helpommin huomiota rockkentällä. Tyttöjen kohdalla soitettavalla musagenrellä ei ole niin väliä lokeroinnissa, koska tyttöbändi leimaa niin vahvasti. Eräässä haastattelussa sanottiin, että tuntuu kuin Suomeen mahtuisi kerrallaan vain pari tyttöbändiä, kun poikabändejä voi olla vaikka "miljoona". Samansuuntaisen näkemyksen jakaa myös vaskivuorelaistaustaisen The Wrecking Queens:

Mut se on just jännä, et iteki tavallaan ajattelee tai usein niinku sortuu siihen, mikä välil ärsyttää just, et kaikki jotenki leimataan siihen tyttöbändiin tavallaan. Mut sit iteki ajattelee, et no onpa nyt paljon näit tyttöbändei, ku meit on ehkä viis. Ja sit, et poikabändit on vaan niinku bändei. (nainen synt. 1985)

The Wrecking Queens Vaskifesteillä. Kuva Vantaan kaupunginmuseo. 

Onko tyttöbändisananakaan siis paras mahdollinen? Ei ole, mutta ei ole naisbändikään. Näihin molempiin sisältyy sukupuolen perusteella tapahtuvaa arvottamista ja osoittelua. Tyttöbändit määritellään tyttöyden kautta, iästä viis. Bändi taas on lähtökohtaisesti miesbändi tai nykyisin sekabändi. 2000-luvulla Vaskivuoresta ponnistanut Pintandwefall-yhtye pohti haastattelussa, että olisi varmaan helpompi jos bändissä olisi yksi miesjäsen. Silloin tuskin joutuisi vastaamaan aina samoihin sukupuolta koskeviin kysymyksiin.

Kaikki haastattelemamme miesrokkarit ovat olleet sitä mieltä, että nykyisin ei ole mitään väliä, onko muusikko mies vai nainen. Lahjakkaita naisrokkareita löytyy niin soittajissa kuin solisteissakin. Taito ja persoona vaikuttavat siihen, ketä bändiin kiinnitetään, ei sukupuoli. Onko siis bänditoiminnasta tullut vihdoin tasa-arvoista ja sukupuolineutraalia? No, ei oikeastaan ihan näinkään. Jo Rock’n Vantaa -haastatteluaineiston suhdeluku kertoo, että rock on yhä hyvin miesvaltaista. Naisten saaminen tutkimuksemme piiriin on vaatinut meiltäkin enemmän määrätietoista aktiivisuutta. Itse näyttelyssä tarkoitus ei ole käsitellä naisia mitenkään erityisasemassa olevana ilmiönä vaan osana kokonaisuutta. Rockbändien poikavoittoisuus ei kuitenkaan ole piirre, minkä välttämättä pitäisikään muuttua. Enemmänkin kysymys on siitä, että rockin harrastaminen ei ole kiinni sukupuolesta.

Ja ei me niin kuin ajatella koko ajan meidän sukupuolta jotenkin. Me vaan ollaan. (nainen synt. 1986)

Rokkari, mistä oletkaan kotoisin?

Puhuimme viime viikolla kaupunginmuseon järjestämässä identiteetti-seminaarissa Tikkurilan lukiossa. Emme malta olla jatkamatta ajankohtaisen aiheen puintia myös blogissamme.

Vantaan poikittaisliikenne niin maantieteellisesti kuin ajallisestikin on pitkä. Rock’n Vantaa -aineistossa tämä ilmenee vahvasti jo 1960-luvulta lähtien, jolloin esimerkiksi Länsi-Vantaalta (silloinen Helsingin maalaiskunta) ei päässyt Tikkurilaan muuten kuin vaihtamalla linja-autoa Helsingin pitäjän kirkonkylässä. Vielä nykyäänkin matka kaupungin laidalta laidalle kestää kauemmin kuin laidoilta Helsinkiin. Paikallisjunien suunta sekä idässä että lännessä vie Helsingin keskustaan, missä ovat aina sijainneet myös tärkeimmät keikkapaikat.

Vantaankoskelainen The Careless esiintymässä Vantaanjoen koululla 1960-luvun puolivälissä. 
Kuva Matin Eklundin yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Aineistossamme näkyy myös selvästi kaupungin jakautuminen Itä- ja Länsi-Vantaaseen. Tästä jaosta on jopa eräässä haastattelussa käytetty ilmaisua ”berliinin muuri”. Eri alueiden välillä on ollut ennakkoluuloja. Esimerkiksi vuosituhannen vaihteessa tikkurilalaisen nuoren näkökulmasta Myyrmäki oli pelottava paikka, minne ei mielellään eksytty. Kotibileisiin pyrkijöiden kohdalla mietittiin tarkkaan, missä päin asuvia kelpuutettiin mukaan. Jos tuli Länsi-Vantaalta jäi oven ulkopuolelle. Tikkurilassa 1980-luvulla turpiinsa saanut länsimäkeläinen taas kuvaili Tikkurilaa ”paskaksi paikaksi”. 1990-luvun nuori länsivantaalainen kertoo näin:

Mut kyl me pysyttiin hyvin kaukana täältä idästä jotenkin. Kyl me tunnettiin tiettyi tyyppei ja sit pyörittiin joskus keikoilla noissa kapakoissa, mut me ei haluttu olla missään tekemisissä niitten kanssa, koska ne jotenkin… Se oli niin vahva se rajoitus idän ja lännen välillä. Pidettiin itteemme jotenkin niinku sofistikoituneempina (naurahtaa) tai jotain muuta typerää. (mies synt. 1974)

Saa nähdä, miten Kehä III:n parannus, Kehärata ja Keski-Vantaan asuttaminen vaikuttavat tulevaisuudessa. Ainakin Keski-Vantaalla nyt kasvavan nuorisosukupolven kohdalla vanha ”kaksi kaupunkia” -ajattelutapa näyttäisi olevan hälvenemään päin. Kun kysyimme asiaa 15-vuotiaalta kartanokoskelaiselta, vastaus oli:

Mä en oo ikinä kuullukkaa mitää Länsi-Vantaa, Itä-Vantaa -juttuu. … En mä oo ikinä ajatellu asiaa. Mä en ees tiedä, missä päin Vantaata mä sijaitsen. (mies synt. 1997)

Vuosikymmenten aikana on eri alueiden lähiöidentiteetissä ja tämän pohjalta syntyvissä rock-keskittymissä havaittavissa samankaltaisia piirteitä. Esimerkiksi 1980-luvun Länsimäkeä ja 2000-luvun Korsoa yhdisti maantieteellinen sijainti kaupungin laidoilla, vahva me-henki tiettyjen nuorisoryhmittymien kesken sekä rosoisen maineen kääntäminen rikkaudeksi.

Länsimäen raitilla 1980-luvulla. Kuva Sampo Sakari Korhosen yksityiskokoelma, 
reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Sampo Sakari Korhonen.

Länsimäessä oli siinä mielessä erikoista se, että se oli kauheen vahva identiteetti silleen, et jengi halus olla Länsäristä. Ne oli tosi ylpeitä siitä, tai ainakin meidän piirissä. Oltiin niinku Länsäri-hulluja. Me ollaan kaikkein hulluimpia tässä maailmassa. (mies synt. 1966)

Me oltiin vahvasti kyl Korsosta. …Koska en mä en muista ennen sitä, et ois Korsosta mikään isompi bändi lähteny. Eikä se nyt et mekään oltais mikään tosi iso oltu, mutta kuitenkin. …Silloin oli hyvä semmonen Korsohype päällä. Monilla bändeillä. (mies synt. 1985)

Vantaalla on treenattu monenlaisissa paikoissa, joista mainittakoon ainakin nuorisotilat, koulut, Velmutalo, Hakkilan kontit, omakotitalojen takamökit, piha-aitat, autotallit, kellarit, tyhjennetty uima-allas… Bändin kotipaikan määräytyminen ei ole yksinkertainen asia. Joissakin tapauksissa bändin sanotaan olevan kotoisin sieltä, missä treenipaikkakin on. Tässä yhteydessä vantaalaiset lähiöt korostuvat, ollaan esimerkiksi Tikkurilasta, Korsosta...

Mutta usein kuitenkin vantaalaiset bändit profiloituvat ennemmin pääkaupunkiseutulaisena tai helsinkiläisenä bändinä. Varsinkin jos yksikin bändin jäsen on Helsingistä. Eräs 60-lukulainen bändi ei sanonut olevansa Helsingin maalaiskunnasta tai Vantaankoskelta, niin kuin todellisuudessa oli, vaan he esiintyivät helsinkiläisenä tai pääkaupunkiseutulaisena bändinä. Sama ilmiö on siis vahva edelleenkin. Toisaalta taas, jos bändin jäsenet tulevat eri puolilta, bändin leaderin asuinpaikka saattaa määrittää yhtyeen kotipaikan.

Parsley Inn esiintyi helsinkiläisenä bändinä, vaikka sen jäsenet solistia lukuunottamatta olivat Vantaalta kotoisin. Kuva Mikko Mäkelän yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Esikuvien vaikutus bändiharrastuksen aloittamiseen tai sen jatkamisen motivoimiseen on monille löytynyt lähitreenikseltä. Näistä idoleista meille on mainittu mm. Länsimäessä Slippers, Myyrmäen Arkissa Clifters, Balls, Smilers ja Ilola-Ruskeasanta –alueella Mind of Doll. Bändiherätys koetaan yleensä jo alakouluiässä ja ensimmäiset bändit kootaan lähiympäristön lapsuudenkavereista ja koulukavereista. Iän karttuessa, kun ”reviiri” laajenee, liikutaan isommalla alueella ja myös bändin maantieteellinen rakenne monimutkaistuu. Internetin tulo on hämärtänyt kaupunkien välisiä ja sisäisiä rajoja. Uusia jäseniä voidaan etsiä My Spacen, Facebookin tai muusikoiden.netin kautta.

On sitä yritetty ylittää rajoja ennenkin. Muistaaksemme tämä ilmoitus ei johtanut uusiin kiinnityksiin.
Lehtileike Liisa Uusitalon yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

 Vantaalaiselle rockelämälle on tyypillistä talkoohenki, mutta se ei yksin riitä. Tapahtumien järjestäminen vaatii lisäksi yhden tai kahden henkilön vahvaa työpanosta, esimerkkeinä Louhela Jam, Koisorock ja Ankkarockin alkuvuodet. Näillä henkilöillä (vantaalaisen rockin kummisedillä) on tärkeä rooli myös paikallisen bänditoiminnan eteenpäin viemisessä ja näihin liittyvien perinteiden siirtymisessä sukupolvelta toiselle. Sekä idästä ja lännestä löytyy tiiviitä yhteisöllisiä keskittymiä, kuten Velmutalo Koisotiellä, Hiekkaharjun nuorisotila 36, Korso Underground, Vaskivuoren lukio ja Arkki Myyrmäessä. Aineistoa käsitellessämme olemme huomanneet, että paikkoihin kiinnittyvä nuoruus ja niihin liittyvät sosiaaliset suhteet ovat osa yksilön identiteetin rakentumista.

Vernissan valtaus toukokuussa 1985. 

Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Matti Luumi.

Vantaalle aikuisiällä työn, ihmissuhteen tai opiskelun takia muuttaneet eivät välttämättä juurru samalle tavalla uudelle asuinalueelle kuin siellä lapsuus- ja nuoruusvuotensa viettäneet. Työpaikka ja sosiaalinen elämä voivat olla toisessa kaupungissa ja koti on silloin sananmukaisesti ”nukkumalähiössä”. Aikuistumisen kynnyksellä moni haluaa irtioton entisiin kuvioihin ja silloin usein muutto vaikka Helsinkiin tulee ajankohtaiseksi. Olemme panneet merkille, että kotikulmille jääminen ja paluumuutto eivät tapaamiemme rokkareiden keskuudessa ole harvinaisia ilmiöitä. Mutta on meille sanottu haastattelun sopimisen yhteydessä näinkin: ”Voi mua haastatella, mutta Vantaalle mä en tuu.”

Mitä vantaalainen identiteetti sitten on näin rockin silmin katsottuna? Olemme tutkimusprosessin edetessä huomanneet, että ensimmäinen Vantaalla varttunut lähiösukupolvi on tullut ns. nostalgiaikään, omat juuret alkavat kiinnostaa. Kultaantuneet nuoruusmuistot ja elämän mittaisen harrastuksen/elämäntavan syntyvuodet nivoutuvat tähän kaikkeen. Aineistomme valossa näyttää vahvasti siltä, että monille juuri näillä tekijöillä on ollut merkitystä identiteetin muotoutumisessa. Selvää lienee se, että Vantaalla asuminen jättää meistä jokaiseen jäljen, joka seuraa ainakin jollakin tavalla mukana, missä sitten ikinä kuljemmekaan.


Et mä oon tavallaan vähän ylpee, et voi sanoa, et on asunut nuoruutensa Vantaalla. Mun mielestä siinä on tavallaan enemmän särmää, kun kaikki haluaa asua niinku et "Kallion kulmilla". Niin kyl mä sanoisin, et Havukoski ja Koivukylä edustaa enempi työläiskaupunginosaa.(nainen synt. 1964)

Kyl mä kehtaan sanoa, et mä oon Vantaalta ja tavallaan oon ylpee silleen niinku vantaalaisuudesta. Että tota... miks ei. (mies synt. 1971)

Haastattelussa olevien tutkijoiden paikallisidentiteetit ovat vahvasti Vantaalla, vaikka eivät kiinnitykään erityisesti mihinkään treenikämppään.

Tekevätkö vaatteet rokkarin?

Yllätykseksemme meitä pyydettiin puhumaan eräälle Helsingin yliopiston järjestämälle kurssille Rock'n Vantaa -hankkeen viestinnästä. Toiveena oli, että kertoisimme ihan konkreettisista viestintätavoista, esimerkkinä liikkumisemme festareilla ja keikoilla museon valkoiset T-paidat päällä. Paidat eivät istuvuutensa puolesta yllä ehkä ihan suosikkivaatteidemme listalle, mutta paidan välittämä viesti on meille tärkeä. Paitojen ansiosta havainnointi- ja dokumentointityö tapahtuu avoimesti ja meille on ollut helppo tulla juttelemaan. Samalla Vantaan kaupunginmuseo ja Rock’n Vantaa -hanke saavat näkyvyyttä siellä missä pitääkin, niiden ihmisten keskuudessa joita toiminta koskettaa.

Pukeutumisesta puheen ollen, minkälaista viestiä vantaalaiset rokkarit ovat vaatevalinnoillaan vuosikymmenten aikana välittäneet? 1960-luvulta asti on ainakin ollut merkitystä sillä, että rock näkyy ulospäin. ”Tottahan me oltiin vähän modseja olevinamme”. Päällä oli esimerkiksi pillifarkut, jotka kuvionsa puolesta näyttivät kuulemma ihan kokolattiamatolta. Esikuvat ovat alusta asti tulleet pääasiassa ulkomailta, Englannista ja Amerikasta. The Careless -bändin pojat muistelivat vaikutteitaan jalkinevalinnoissaan:

Tulee nyt mieleen, et jotain suoria kopioita oli nää Beatles-bootsit, mutta yhteen aikaan meillä oli ihan yhtenäiset semmoset bleiserit. (mies synt. 1947)

Meil oli kyllä tota aika vähän yhtenäisii, että ne Beatles-kengät oli tietysti ja niitä kun ei kehdannu kerralla, kerran viikossa suutarille ja sentti lisää, parhaimmillaan vissiin seitsemän sentin korko niissä. (mies synt. 1946)

Tikkurilalainen Barbed Wires 1960-luvulla. 
Kuva Vantaan kaupunginmuseo. Kuvaaja Anna-Liisa Nupponen.

Oma tyyli oli 60-lukulaisten keskuudessa enemmän tai vähemmän hakusessa eikä kapinallisuudesta vielä, ainakaan näin jälkeenpäin katsottuna, voida puhua. Rockmusiikki oli kuitenkin osa uudenlaista, kansainvälisempää nuorisokulttuuria ja edusti siksikin jotain, mitä aikaisemmin ei oltu nähty. Tätä pyrki hyödyntämään esimerkiksi Marimekon perustaja Armi Ratia, joka pyysi tikkurilalaistaustaista Tin roof -yhtyettä esiintymään Bökarsin tilalle. Alkutekijöissään oleva rokkarilook muutettiin tosin heti alkumetreillä hipahtavammaksi, sillä ”kukkaisteema” sopi paremmin Ratian suunnitelmiin. Bändin pojat saivat jokaisen keikan aluksi uudet Marimekko-paidat, koska edelliselle kerralla päällä olleet paidat olivat aina jääneet kotiin. Hieman poikia hävetti, juhlien hippiteema kun ei ollut yhtään omaa tyyliä, mutta kiltisti paidat kiskottiin ylle.

Markkinointilähtöisen ja auktoriteettien määrittelemän raitapaitapukeutumisen välittämä viesti oli jotain aivan muuta kuin mitä aineistostamme on seuraavilta vuosikymmeniltä luettavissa.

Lähiörockin alkuaikoina 1970- ja 80 -luvuilta löytyy useampikin kommentti siitä, kuinka vaatteet esimerkiksi kuvasivat monien alueella asuneiden perheiden sosioekonomista asemaa: rahaa vaatteisiin oli niukasti ja vaatteet kulutettiin loppuun ennen kuin ostettiin uusia.

Varsinkin, kun on katellu jotain vanhoja valokuvia, mis on sitä jengiä, ni enemmän näyttää sellaselta romanikerjäläislaumalta, ku joltain fiftariporukalta. No, se oli semmosta lähiöaluetta ja väittäisin et vanhempien tulotaso ei yltänyt ihan sanotaanko nyt Eiran vastaavien perheiden tulotasoon. Siel oli vaan tapana kuluttaa vaatteet ja kengät loppuun. Et se siin oli ero, uusii kenkii ei ostettu ennen, kun ne vanhat oikeesti hajos jalkaan. (mies synt. 1967)

Tokela Länsimäessä vuonna 1985. Kuva Repa Nurmen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseon kokoelma. Kuvaaja Repa Nurmi.

Pukeutuminen samantyylisiin vaatteisiin korosti kuulumista tiettyyn nuorisoporukkaan. Alueelle muuttanut ei välttämättä heti tiennyt sopivaa pukeutumiskoodia, mutta perehdytys aiheeseen hoidettiin esimerkiksi näin:

No selitettiin sille, et perjantaisin ostetaan aina pussikaljaa ja sipsejä ja mennään tohon Länsärin koulun taakse, siin on sellanen leikkikenttä ja metsä. Siel saa meluta ja ryypätä rauhassa. ”Aijaa, mäkin tuun sit perjantaina sinne”. Ja kaveri tuli paikalle ja pamahti sinne semmosessa edvardiaanisessa teddy boy -lookissa. Sil oli semmoset kiiltävät mustavalkoset läskipohjakengät ja tämmönen teddy boy edvardiaaninen asukokonaisuus päällä samettikauluksineen ja kravatteineen. Se oli ku jostain kiiltokuvasta ja me ollaan niinku siellä, et joku hiha meinaa irrota rotsista ja farkuissa on enemmän reikää kun kangasta ja bootsit on jollain nitojalla ja teipillä laitettu kasaan. Räjähdettiin nauruun ihan heti, et ”Ootsä nyt ihan varma, et haluut tulla noissa vetimissä tänne koulun taakse, mis varmaan illalla painitaan?” Oisko ollu seuraava viikonloppu niin tää kaveri tuli, jostain se oli ittelleen taikonu ittelleen semmoset rähjäset farkut ja vähän huonokuntoisen farkkutakin ja sit se istukin porukkaan ihan hyvin.…Tosiasiassahan me oltiin tietenkin kateellisia, et ”Vau mitkä kledjut sul on, et pieni varoituksen sana on paikallaan, noissa saattaa olla oksennusta sit yöllä, nois sun kamppeissa.” (mies synt. 1967)


Länsäriläisiä nutan edessä 1980-luvulla. 
Kuva Sampo Sakari Korhosen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

  
Yhtenä määräävänä suunnannäyttäjänä pukeutumiselle oli musiikki, jota kuunneltiin. Genren mukaisella ulkonäöllä tehtiin näkyväksi se, minkä musasuunnan takana seisottiin. Varsinkin 1970- ja 1980-lukujen vaihteen molemmin puolin oli eri tyylisuuntien välillä tiukkojakin vastakkainasetteluja eivätkä ryhmien väliset yhteenotot olleet harvinaisia.

...mut kylhän se sitten täyty näyttääkin siltä, et mitä niin kuin harrastaa. Ja sit kun oli punkkari, niin sit oli kyl punkkarinkin näköinen, et siihen vaatetukseen se aika pitkälle se musiikki siihen aikaan niin kuin oli tärkeetä, ainakin mulle. … Mutta niinku kyl se musa sen määräs sen vaatetuksen. (mies synt. 1968)

Koisotiellä on vuosikymmenten aikana nähty erilaisia pukeutumistyylejä. Kuva Velmu ry, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Oma tyyli on haluttu säilyttää, vaikka se olisi tarkoittanut auktoriteettien uhmaamista, tai ehkä juuri siksi. Eräs haastateltavamme kertoi, että kouluaikoina ei liikuntatunneillekaan menty tuulipuvussa tai verkkareissa vaan farkut jalassa. Yksilöllisyys oli kuitenkin monesti näennäistä ja korostui lähinnä suhteessa ulkomaailmaan. Valokuvat paljastavat, että bändiporukan tai ”musadiggarijengin” tyylivalinnat tietyillä vuosikymmenillä olivat aika samankaltaisia. Joskus joku bändin jäsen on halunnut ottaa ohjailevan roolin muidenkin kuin oman pukeutumisen suhteen. Häntä on joko kuunneltu tai sitten ei. Oma tyyli on aika henkilökohtainen juttu, eikä pukeutuminen kaikille edes ole kovin tärkeää.

Ei, me ei mietitty sitä yhtään. Mä oon miettiny sitä, että mä varmaan en ois mihinkään tyttöbändiin oikeen pystynytkään, koska ehkä siel ois ollu jotenki enemmän tää niinku ”mitä mä laitan päälle” -osasto. Kyl siit aina, kun oli keikka tulos, niin joku saatto kysyy jotain ”Mitä te laitatte?” ja kaikki oli vähä sillee, et ”No, ei me hei tiietä”. Et ei se nyt meille ollu ehkä se ykkösprioriteetti. Kyl täs nyt ehkä vähän naiskeulakuvana joutuu aina vähän… Emmä ees muista, mitä mul on ollu päällä keikoilla. (naurahtaa) (nainen, s. 1974)

Toisin kuin edellä ”puhuneelle” naisrokkarille, on yleisöstä erottuminen ollut yksi keikkapukeutumisen tavoitteista. Jo ”legendaarisen Tipi Järvisen” muistetaan sanoneen, että ”pitää aina pukeutua paremmin kuin toi yleisö, kun sä meet lavalle” ja tämä ajatus on ollut monen muunkin vantaalaisen rokkarin ohjenuorana.

Mul oli jotenkin olennaista aina se, et ei niinkään se, et se soittotaito tai semmonen juttu, vaan et se staili oli se tosi tärkee juttu. Et se bändi, jos se esiinty, niin sen piti näyttääkin joltain, et se niinku erottuu siit yleisöstä. Niin siitä mä jaksoin niinku jauhaa aina. (mies synt. 1974)

Smilers vuonna 1994. 
Kuva Tomi Mäkysen yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Omaa, musatyyliin sopivaa ja persoonallista rokkarilookkia hahmottaessa on koluttu myös vintit ja kirpparit, onpa käyty vanhempien vaatekaapeillakin. Erityisesti tämä edellisen sukupolven asujen uusiokäyttö yhdistää yllättävästi eri vuosikymmenten rokkarinuorisoa, eikä siis ole pelkästään 90-luvun ja lama-ajan juttu.

Vaatteethan me ostettiin kirppareilta. Ja sit oli aika semmosta... Siinä oli aika jännää semmosta, kun musta siinä oli ehkä vähän semmosta hippihakusuutta. ...Niin ja silloin 90-luvun alussa alko noi kirppikset muutenkin yleistymään, niin sit alko löytää kaikennäköisiä rytkyjä ja sit kaikkee semmosia sata vuotta vanhoja nahka- ja mokkatakkeja ja mielellään vähän liian kireitä. Et sit kaikki isänkin vanhat 70-luvun rotsit kaivettiin kaapeista. (mies synt. 1974)

Relayer Shadow Clubilla 1990-luvulla. 
Kuva yksityiskokoelma, reprokuva Vantaan kaupunginmuseo.

Vuodenvaihteen Iltalehti (3.1.2013) antoi pukeutumisvinkkejä tämän kevään trenditietoisimmille. Jutussa kerrotaan, että astetta rockimpi tyyli jatkaa voittokulkuaan myös tänä vuonna. Kuvailujen perusteella lehden markkinoimassa rocktyylissä on yllättävän paljon yhtymäkohtia edellä käsiteltyyn ”ajattomaan” rokkarilookkiin. Lehden mukaan rock-stailiin kuuluvat farkut, niitit ja näyttävät korut sekä ”raju nahka”. Rock-tyyli asustetaan näyttävin statement-koruin ja punatuin huulin. Kauden muodissa on lehden mukaan kyse kontrasteista, rähjäinen nahkarotsi yhdistetään siistimpään alaosaan ja myös erilaiset tekstuurit valloittavat.

Mutta kuinka ”rokisti” tavis voi pukeutua olematta naurettava? Riittävätkö vaatteet ja oikeanlainen ulkoinen look tekemään kenestä tahansa rokkarinnäköisen?

Kyl se mun mielestä on kuitenkin rockissa se asenne. ...Ei se oo oikeestaan kuitenkaan vaatetuksesta kiinni, et kyl se niin kuin huokuu se rokki muutenkin. Ja tavallaan varsinkin sit, kun sä soitat tai tälleen näin. Kyllä sit jos näkee jonkun, joka on käynyt oikeen Back Streetistä uudet niittivyöt ja uuden nahkatakin, niin kyllä sen näkee, et ei se oo niin kuin aitoa. Et ei se oo mulle ainakaan ollut ikinä niin kuin ensisijainen juttu se pukeutuminen. Et nyt tuntuu, et jotkut käy ekaks ostamassa vaatteet ja sit alkaa vasta miettiä, mistäköhän musasta mä tykkään? Kyl se tavallaan näkyy mun mielestä ulospäin se rock siihen enempää keskittymättä. -- Mut en mä silti tuulipuku päällä lähde tonne niin kuin... (mies synt. 1971)
 

Yksi tunnistettava ja monia yhdistävä rokkaristaili tuntuu olevan farkut, T-paita ja pitkä tukka. Tätä lookkia mekin suosimme. Bändi- ja festari-paidat ovat ainakin tulleet tutuiksi museokokoelmiemme karttuessa, eikä rockin pääväristä liene epäselvyyttä.

   

KIITOS KAIKILLE LAHJOITTAJILLE! :)